Taistelu klooniarmeijaa vastaan
Illmari: Komeetta – Nomadi.
Playground Music Finland 2017.
Illmari tekee heti alussa selväksi yhden asian: hän ei ole hipsteri tai trendien perässä kulkija, vaan ”kolmen pennin proletaari rovasti illmari”. Komeetta-Nomadi -levyn ensimmäisellä kappaleella ”Aatost aattoon” räppäri ryhtyy määrittelemään itseään ja aloittaa helpoimmasta eli siitä, mitä hän ei ainakaan ole.
Ei hajuu snapchatist
Ei snapbackist ohimol jälkii
Vuosikymmen henkisesti ysiysikybä
Ja mun instagram on edelleenkin vihko ja kynä
Kieltäessään modernin maailman tunnusmerkit illmari osoittaa sormella oman paikkansa. Hän asettaa itsensä osaksi suomirap-jatkumoa, jossa ulkopuolisuus, syrjäytyneisyys ja massayhteiskunnan kritiikki hallitsevat kuvastoa. Nämä teemat ovat vahvasti läsnä myös Komeetta – Nomadi -levyllä.
Illmari on helsinkiläinen räppäri ja spoken word -artisti. Hän on kirjoittanut ja esittänyt runoja jo pitkään, mutta kesällä 2017 ilmestynyt Komeetta – Nomadi on runoilijan esikoisalbumi. Albumilla kuullaan tasaista ja varmaa flowta tuottaja Tripple J:n suoltaman paksun biitin ja hunajaisten taustamelodioiden tahdissa.
Tutuista teemoista huolimatta albumista puuttuu se raskas raadollisuus, joka usein tuntuu leimaavan ikuisessa yössä runoilevia räppäreitä. Albumin kertoja vajoaa yksinäisyyteensä ja hörppää tummaa vettä, mutta päätyy lopulta aurinkoiselle rannalle.
Koska spoken wordin ja rapin väliset raja-aidat on kaadettu jo kauan aikaa sitten, voidaan Komeetta – Nomadia kuunnella yhtä hyvin äänirunoalbumina. Ainakin, ellei äänirunoalbumin ja musiikkialbumin raja-aitaa kaadeta ensin. Vaikka taiderajojen pirstominen on teoksen tärkeä ja tervetullut kontribuutio, pystyy se onneksi muuhunkin.
Lyriikoillaan illmari täyttää toteen sanoituksissaankin vilahtelevan Karl Marxin kirjoitukset: kapitalismi johtaa sosiaaliseen vieraantumiseen. Luonnehtihan sosiologi Zygmunt Baumankin myöhäismodernin (”notkean modernin”) perushahmoa juuri nomadiksi, kiertäväksi paimentolaiseksi. Kun vieraantuneen, kotiplaneetalleen haikailevaan figuuriin lisätään vielä lyriikoissa vilahtelevat Jeesus-viittaukset, alkaa väärinymmärretyn taiteilijan kuva olla valmis. Vaikka tarkoitus on epäilemättä toinen, illmarin albumilleen luomaan protagonistiin henkilöityy jonkinlainen myöhäismodernin ihmisen arkkityyppi, jonka normatiivinen tarve erottautua ”harmaasta massasta” on suurempi kuin sosiaalisen harmonian löytäminen.
Taustabiitin tukemana illmarin rap-flow on rauhallista ja letkeää, mutta tunnelma luisuu monotonisuudesta paikoin jopa aneemiseksi. Ilman musiikin lamauttavuutta illmari kuitenkin sylkee riimejä ulos itsevarmalla ulosannilla, kuten kappaleen ”Naamioleikkejä” lopussakin kuullaan. Kun taustabiitti väistyy, räppäri tuntuu heräävän henkiin ja puskee sanomansa ulos entistä vahvemmin:
Ja tuomiovuorella klooniarmeija
Palvelee harmaana kansan tarpeita
Käsiään hierasee kuninkaat, kalifit, sheikit
Vitun hyvin skulas noi naamioleikit
Samalla näkökulma muuttuu: kun aiemmin naamioleikki on kuvannut sosiaalisia konstruktioita ja rooleja yksilötasolla, spoken word -osiossa sanoma vakavoituu yhteiskuntakriittiseksi. Teoksen oma naamari putoaa musiikin mukana ja paljastaa rakenteet henkilökohtaisen takana. Samalla illmarin fyysinen ilmaisu tukee onnistuneesti kappaleen dynamiikkaa.
Henkilökohtaisen ja poliittisen yhtymäkohtia käsitellään levyllä laajemminkin. Koko teoksen ajan sanoitusten tunnelma on riipaisevan terapeuttinen. Välittyy kirjoittamisen pakko – kuten ”Paranemas hiljalleen” -kappaleestakin voi kuulla:
Sana vasten sanaa, askeleet sillalle, puheenparsi avartaa huomisen virtaa
/ […] Mut ei auta, mä kaivan kynää ja taas yhen kerran käyn sysää mun sydämen seuraavaan verseen
/ […] Kun on tilanne tukala eikä lääkkeitä mukana, pitää kielen hallinnal mielentilaa rukata
Kappale on levyn parasta antia. Albumin synkimmistä pyörteistä se kuitenkin kurottaa nimeään myöten valoa kohti. Henkilökohtaisessa on aina toivoa, toisin kuin historian lopun poliittisessa.
Lohtua tarjoavat myös Pentti Saarikosken sanat, jotka aloittavat ”Komeetta”-kappaleen: ”Se, mitä ajattelemme ihmisten yhteiskunnasta, on ohimenevää. Meidän täytyy ajatella tähtien tasolla. Se on kaukainen ajatus, mutta ihminen on yksi eläin ja maapallo on yksi tähti.”
Komeetta – Nomadi on kuitenkin ennen kaikkea henkilökohtainen tilitys ja individualistinen vastaus individualistiselle maailmalle. Illmari nostaa sanoituksissaan itsensä korkealle jalustalle, seuraavan Genesiksen kirjoittajaksi. Itsensä yliarvioiminen kulahtaneena räppiperinteenä tuntuu lattealta ajatusketjussa, jossa ihmisten yhteiskunta on kuitenkin vain keinotekoinen yritys.
Ehkä jään kaipaamaan illmarilta lisää artistin sisäisen maailman ja tuntemusten kuvailua puolikkaaksi jäävän uhon sijaan. Näin illmarin taito kytkeä henkilökohtainen eksistenssi ulkoisiin rakenteisiin pääsisi paremmin oikeuksiinsa.
Antiikin tarustossa Nemesikseksi kutsuttiin koston jumalatarta, joka rankaisi pöyhkeyteen ja ylimielisyyteen sortuneita ihmisiä. Albumin ensimmäisellä kappaleella illmari lausuu: ”mun levoton Nemesis on tää spittauspakko”.
Runoilijan on pakko runoilla ja räppärin dropata värssynsä; se on hänen tuomionsa hybrikseen lankeamisesta.
