Matti Mäkelä. Kuva: Laura Malmivaara
Matti Mäkelä. Kuva: Laura Malmivaara

Ärsyttävä nautittava Matti Mäkelä

Messuava huru-ukko miesasialla? Kriitikko? Keskustalainen änkyrä? Vai suomalaisen nykyesseen pioneeri ja suvereeni asiaprosaisti, jonka parhaat työt on unohdettu? Esseisti Antti Hurskainen purkaa Matti Mäkelän osiin - ja kokee samalla nautintoa, myötähäpeää ja raivoa.

Lukunautinto on vääryys. Ehkä vain osittainen, mutta vääryys silti. Olen raskasmielinen ja epäilen suosikkikirjojeni helppoutta.

Voiko Infinite Jest todella olla nerokas, jos sen lukeminen tuntuu hyvältä? Mitä ylevää on kiimassa, jonka vallassa aikanaan luin Vihan ja katkeruuden esseet? Saako maailmankuvan muuttuminen muka aiheuttaa mielihyvää?

Vaikeita ja selvästi nautinnottomia teoksiakin on luettava, oppimisen hengessä. Mutta vakavissaan voi olla vain nautinnollisten tekstien äärellä. Ne vievät syvyyksiin mutta vihjaavat ohimennen, että ainoalla elämällä voisi tehdä jotain tähdellisempääkin kuin nauttia kirjasta.

Pop-kulttuurissa puhutaan guilty pleasuresta. Käsitteellä viitataan teokseen tai tekijään, joka poikkeaa kulttuurinkuluttajan profiilista. Kärjistäen: Tarkovskin elokuvien ystävä tunnustaa pitävänsä romanttisista komedioista. Guilty pleasure on joutava ja ärsyttävä käsite, koska sitä käytetään minä-brändin rakentamiseen. Muka-nolo oikku korostaa muuten laadukasta makua. Jos nautinnon aihe olisi aidosti häpeällinen, siitä ei hiiskuaisi.

Sitä paitsi kaikki pleasure on jossain määrin guiltya. Tämän oivaltaminen pikemminkin vapauttaa ahdistuksesta kuin lisää sitä.

***

En haluaisi lukea Matti Mäkelän teoksia. Silti luen, nautin ja kuuntelen, kuinka syyllisyyden vuo pulppuaa. Sillä tiedän, että Mäkelä on hirveä mies. Hän urahtelee Helsingin Sanomien kriitikkona sekä Suomenmaan ja Maaseudun Tulevaisuuden kolumnistina. Hän kirjoitti poikansa kanssa teoksen Perseet olalle on taitolaji (2015) ja itsenäisesti kokonaisen kirjan säästä. Eikä Mäkelälle tuota vaikeuksia väittää, että valtamedia on ”punavihreiden mielipiteenmuodostajien” hallussa – vaikka itse mellastaa Hesarin kulttuurisivuilla.

Jos esseisti-kyläaktiivi Mäkelää arvioisi hänen 2000-luvun meriittiensä perusteella, tulos olisi lohduton. Monet ikäpolveni lukijat, 1970–90-luvulla syntyneet, jotka ylipäätään ovat kuulleet Mäkelästä, toimivat näin. Joensuun Nivassa messuavalle huru-ukolle on helppo naureskella. En yritä puhdistaa hänen mainettaan. Pyrin sitä vastoin osoittamaan, että Matti Mäkelässä on maine ja hiukan muuta.

***

1980-luvulla Mäkelä oli Suomen paras asiaprosaisti. Kilpailijoita ei tietenkään ollut paljon, ja pääosa heistä argumentoi akateemisesti. Erno Paasilinna nokitti erakkouden tuomalla viisaudella ja sai palkinnoksi ensimmäisen Finlandian. Yksinäisyys ja uhma ilmestyi vuonna 1984 eli vuotta ennen Matti Mäkelän toista esseeteosta Vapaan ajattelun esteet, johon verrattuna Paasilinnan jupina tuntuu juurikin jupinalta. Myös esikoisteoksessaan Hanhet (1983) Mäkelä kirjoittaa sujuvampaa paasilinnalaista esseistiikkaa kuin Paasilinna.

Vapaan ajattelun esteissä Mäkelä kommentoi Paasilinnan Syyskalassa Pentti Linkolan kanssa –esseetä ja suhdetta esikuviinsa:

"Olen Linkolan kanssa samaa mieltä monista asioista ja kadehtinut Paasilinnan tyyliä koko 70-luvun, mutta viime kesänä huomasin kauhukseni, että myös järkevä, paljon minua aikaansaavampi insinööri-naapurini sanoi pitävänsä Linkolaa tolkun miehenä ja siteeraili Paasilinnaakin ulkoa pitkät rimssut. Asia on siis siltä osin hoidossa, maailma menee jo siihen suuntaan." 1

Jo kirjailijanuransa alussa Matti Mäkelä tuntuu ymmärtävän kohtalonsa: hänestä ei koskaan tulisi korpi-ikonia, jota kadunmiehet siteeraavat. Sellaiseen Mäkelä on liian epävarma, sanoisinko esseistinen. Nyky-Mäkelään tutustuneen saattaa olla vaikea niellä tätä. Nuori Matti profiloitui kyllä syrjäseutujen mieheksi, mutta malttoi olla käymättä monologista sotaa ”kaupunkilaisia” vastaan.

Kasari-Mäkelä ei laittanut halki, poikki ja pinoon. Hän oli utelias ja tietämätön. Syntyi komeaa asiaproosaa.

Vapaan ajattelun esteiden essee ”Kärmesmäki” on tekijänsä suurimpia saavutuksia. Mäkelä muistelee, kuinka hän isänsä johdolla marssi joka kevät samalle kukkulalle tappamaan käärmeitä. Hän tarkentaa surmanhetkeen, kuinka ”pelko muuttui vihaksi”, ja luo ksenofobian allegoriaa. Myös isän rooli kyläyhteisössä ja käärmevainon uskonnolliset konnotaatiot nousevat pintaan.

”Kärmesmäen” kliimaksiksi Mäkelä puhuu käärmeiden ”käsistä”: onko niitä, ja miksi hän ei koskaan tarkistanut asiaa? Yksityiskohdasta avautuu esseistin suhde tietoon ja luuloon:

"Tunnen tämän tosiasioiden väistelyn edelleen itsessäni. Kaikkein eniten pelkään, että joku lyö minua tosiasialla: sinut on erotettu, kas tässä, johtokunnan kirje, katso, tässä kädessä on se esine, jota ei ole. Se on tilanne, josta ei toivu helposti." 2

Matti Mäkelä on erityisen taitava lopettamaan esseensä. Ylipäätään hän suosii lyhyttä muotoa ja on kirjoittanut ihanan ohuita kirjoja. Mutta viimeiset tekstikappaleet, yhteenvedosta kieltäytyvät ja tarkalle havainnolle perustuvat, ovat hänen bravuurinsa. Hanhien nimiesseen finaali, jossa Mäkelä tuijottaa talvimaisemaa ja eksyy ajattelemaan Orson Wellesia, jättää lukijan onnellisen hämmennyksen valtaan.

Tiukimpien töidensä tiukimmissa kohdissa Mäkelä ei käytä ainuttakaan ylimääräistä sanaa. Hän viestii millimetrintarkkaa melankoliaa kauhun ja tyytyväisyyden rajamailta. Eli kirjoittaa ja ajattelee niin hyvin kuin erehtyväinen voi.

***

1980-luvun Mäkelää, jos ketä, on helppo lukea. Se, jos mikä, aktivoi syyllisyyttä. Kyllähän Hanhissakin päivitellään asiantuntijuutta ja Vapaan ajattelun esteissä käytetään termiä ”pehmoidealismi”. Entä jos alle neljäkymppisen Mäkelän tyylipuhtaat esseet ovatkin Troijan hevosia, syyllisyys kysyy, joilla äijämäistä populismia salakuljetetaan lukeneiston tajuntaan? Huijatuksi tulemisen tunne kuuluu Mäkelän esseiden viehätykseen. Lahjakkuuden jälkeen (1991) on hänen teoksistaan viimeinen, josta ”ei voi olla varma” – ja jossa Mäkeläkään ei ole aivan varma. Esseessä Elämän juoni hän pohtii edustamansa suurten ikäluokkien keski-ikäistymistä liikuttavan avoimesti, jämyn jätkän sielu ruvella:

"Viimeisinä vuosina neljääkymmentä lähestyttäessä aivan kauhein pelko on ikään kuin puutunut, turtunut sen verran, että uskallan siitä esimerkiksi puhua. Vastaavasti onnen hetket ovat sameutuneet."3

Mäkelä kavahtaa vanhentumistaan, mikä saa hänet provosoimaan. Essee Maallinen onni esittelee riidanhaluisen Matin, jollaisena hänet nytkin tunnetaan. Mäkelän esseeminä nauttii elintasostaan ja vaatii meitä nuorempia kunnioittamaan kaltaisiaan ”vaurastumisen veteraaneja”. Hän hekumoi omakotitalollaan ja joutoajallaan siten, että niin porvari kuin työläinenkin närkästyy. Mäkelän oloinen mies seisoo alastomana uima-altaansa reunalla, joulukuussa, ja assosioi:

"Mielessäni välähtää Helsingin liikelaitoksen bussin sininen, loskainen väri, kolmosratikan ja rautatieaseman haju, etäisenä muistona. Värähdän inhosta, vilkaisen pehmeää, valkean lumen peittämää maisemaa ja pulahdan uudelleen vedenalaiseen vihreään valoon."

Maallinen onni käyttää itsetyytyväisyyttä tehokeinona. Se on suurenmoinen taito. Valitettavasti Lahjakkuuden jälkeen sisältää Mäkelän aiempia kokoelmia enemmän myös vaivihkaista, möhömahaista itsetyytyväisyyttä. Lukija pettyy, kun Mäkelä selviää keski-iän kriisistään voittajana. Esimerkiksi vihreää liikettä kritisoiva essee Levä ja minä argumentoi puistattavalla ”annahan kun kerron kuinka asiat ovat” -tyylillä.

Kun esseisti teeskentelee, ettei hänessä ole haavoja, hän lakkaa olemasta esseistinen.

***

Mäkelän ehkä tunnetuin teos Kaksi vaimoa (1995) provosoi entistä ponnekkaammin. Kahden puolison kanssa elämistä kuvaava nimiessee kuuluu autobiografisen asiaproosamme huippusuorituksiin. Kuten teoksen muutkin kirjoitelmat, Kaksi vaimoa jää kokoelman avausesseen jalkoihin. Väkivallalla ja neitsytmorsiamilla fantasioiva Miehen tie on avoimesti misogyyninen, Timo Hännikäisen surkuhupaisan Kunnian (2015) edeltäjä. Vaikka Mäkelä kirjoittaa lennokkaammin kuin oppipoikansa, pahastisanomisen vimma puurouttaa hänenkin esseensä.

Helsingin Sanomien kriitikko Suvi Ahola tarttui Mäkelän asettamaan syöttiin. Syksyllä 1995 julkaistussa arviotekstissään Ahola kertoo tulleensa Miehen tien pahoinpitelemäksi: kuin essee olisi ”kaivellut sisältäpäin”. Ahola pohjustaa järkytystään kuvaamalla, millainen Matti Mäkelä -suhde hänellä oli ollut ennen Kahta vaimoa:

"Olen tuudittautunut siihen, että Mäkelää lukiessa ilta tai junamatka sujuu rattoisasti hymähdellen ja päätä nyökyttäen." 5

Eli: Ahola oli nauttinut Vapaan ajattelun esteistä ja Hanhista. Jos nautinto oli ollut todellista, syyllisyys oli kuulunut siihen. Sitten Miehen tien känsäinen koura läiskähti pakaralle, eikä Aholasta ollut niin karskeihin hommiin. Ymmärrän häntä oikein hyvin. Aholan kieltoreaktio on hysteerinen, mutta huomattavasti osuvampi kuin kirjailija Tommi Melenderin, joka on myöhemmin leperrellyt Miehen tien kaunokirjallisista ansioista. Mäkelän örinää olisi Melenderin mukaan luettava ”sanojen vivahteita ja lauseiden rytmiä aistien, tekstin kompositioita tutkiskellen”6.

Pyh. Mutta pyh myös kriitikolle, vaikkakin pienempi kuin Melenderille, sillä Ahola jättää esittämättä olennaisimman huomion Miehen tiestä sekä valtaosasta Kahta vaimoa: Vuonna 1995 Matti Mäkelä kirjoittaa huonommin kuin aiemmin.

Ei tarvitse hymähdellä rattoisasti. Ei avaudu tilaa nautinnolle eikä etenkään syyllisyydelle, kun esseeilmaisu rypee aikuisessa omahyväisyydessään. Kaksi vaimoa on ”elämää nähneen” miehen työtä, mikä sabotoi luettavuutta merkittävästi enemmän kuin yksittäiset rajut kommentit: ”Haluan nyt, nelikymppisenä, tappaa kaikki vaimoni ja rakastajattareni entiset miesystävät.” 7

Luen mieluummin pahis-Mäkelää kuin tylsimys-Mäkelää. Kunnes muistan, että August Strindbergin ja Friedrich Nietzschen kaltaiset hullut ovat eläneet. Strindberg vihaa naisia enemmän kuin Mäkelä ja on kirjoittanut aiheesta perusteellisemmin. Suvaitsevainen lukijapolvi toisensa jälkeen ihastuu Hullun puolustuspuheeseen, jonka pahuus hehkuu. Strindbergin näkemyksiä ei allekirjoiteta – niistä kiihotutaan.

Mäkelän misogyniasta ei kiihotu kukaan. Saatanallisimmillaankin Mäkelä on pelkkä äijänköriläs uima-altaansa reunalla. Häntä eivät siteeraa insinöörinaapurit, mutta eivät varsinkaan kirjallisuudenopiskelijat. Yhdenkään esseistin työpöytää ei korista Matti Mäkelän rintakuva. Ei 1990-luvulla, nyt tai sadan vuoden kuluttua. Hän on tietoinen asiasta: ”Minä olen oikea ihminen, äärimmäisen pikkuporvarillinen ja turvallisuushakuinen luonne, en mikään taiteilija.”8

Huomioin siilipuolustuksen mahdollisuuden aina, kun Mäkelä rehentelee olevansa kansanmies. Ei kukaan kirjoittaisi niin täydellistä kirjaa kuin Vapaan ajattelun esteet haluamatta tulla palvotuksi. Eikä kukaan raivoaisi kuin Mäkelä Miehen tiessä haluamatta kiilata houreisten taannunnaisnerojen joukkoon. Normaalius on jokaisen taiteilijan tappio – myös tavallista tallukkaa esittävän Matti Mäkelän.

***

"Kirjailija saattaa lopettaa kirjoittamisen myös siten, että hän kirjoittaa kovalla vauhdilla lisää kirjoja. Lukija voi hänen tuotantoonsa tutustumalla helposti löytää kohdan, jossa kirjailijan 'sanottava' loppui. Kirjailija tietää sen itsekin, mutta yhteisestä sopimuksesta asiasta ei puhuta."9

Sitten Kahden vaimon Mäkelältä on ilmestynyt yli kymmenen teosta. Hän on kirjoittanut muiden muassa uuvuttavan Sääkirjan (1998), sadomasokistisen Rakkausromaanin (2006) ja ohjelmallisen Metsäläisen saarnakirjan (2009). Hän on vaihtanut kirjeitä esseisti Tero Tähtisen kanssa ja profiloitunut kirjallisuuskriitikkona. Mäkelä on noudattanut 40-vuotiaana luonnostelemaansa toimintamallia ja vaiennut olemalla tuottelias.

Savon Sanomien Sami Vainio puhuu Mäkelän esseeteoksen Ihmisen olosijat (2011) arviossa ”järkähtämättömän leppoisasta oman tien kulkemisesta” 10. Vainio yrittää kehua mutta tulee diagnosoineeksi sairauden. Kun sanataiteilija viihtyy omalla tiellään niin hyvin kuin lahjakkuutensa jälkeinen Matti Mäkelä, saa kaiken toivon heittää.

1980- ja 90-luvulla suomalainen esseisti joutui tyytymään vielä pienempiin yleisöihin kuin nykyään. Päivälehtikriitikon työ kompensoi näyttämisen halua, eikä 2000-luvun Mäkelä ole peitellyt intoaan. Helsingin Sanomien arvioissa hän kierrättää järkähtämättömimmin leppoisia yleistyksiään. Kritiikin muoto sopii kehnosti Mäkelälle, joka ei kykene kirjoittamaan mistään paneutumatta itseensä. Lisäksi lehtitekstin rajattu merkkimäärä paljastaa ajattelun töksähtävyyden.

Suurin palvelus, minkä Matti Mäkelä voisi kirjailijana tehdä itselleen, olisi kirjoittaa huolellisempia kirja-arvioita. Hanhet jää tälläkin hetkellä kirjaston hyllyyn. Onhan tekijällä sama nimi kuin ”sillä Hesarin kriitikolla”, joka pohtii Marko Leinon Saastaa arvioidessaan kuin yleisönosaston eläkeläiset: ”Miksi on pitänyt kirjoittaa tällainen kirja?”11

Kun Mäkelä alentuu änkyräksi, sekä nautinto että syyllisyys poistuvat lukukokemuksesta. Tilalle puskee myötähäpeä, joskus myös raivo. Eikä raivo liity siihen, että Mäkelä olisi väärässä, vaan siihen, että hän on mielestään niin oikeassa että häntä itseäänkin huvittaa.

Mäkelän ja Tero Tähtisen kirjeenvaihtoteoksesta Vanha metsuri ja metsähippi (2014) käy ilmi, että ”metsuria” oltiin syksyllä 2013 kosiskeltu keskustan eurovaaliehdokkaaksi. Valitettavasti hanke kariutui. Nykyinen Mäkelä soveltuisi paremmin politiikkaan kuin kirjallisuuteen. Poliitikon kannattaa hankkiutua eroon sisäisistä ristiriidoistaan – eli niistä, mistä sanataide elää. Jos parlamentissa aikoo saada asioita aikaan, tulee kulkea tietään, järkähtämättä. Leppoisuus on valttia pitkittyneissä neuvotteluissa mutta myrkkyä esseessä.

Haluan luottaa ehdokkaaseeni. En nauti äänestämisestä. En missään nimessä halua luottaa kirjailijaan, jonka lukemisesta nautin.

***

Annan Matti Mäkelän päättää tämän tekstin. Hänhän oli siinä hommassa hyvä. Tai on edelleen, sillä miksi kirjoista pitäisi puhua imperfektissä? Jos olemme suopeita, menneisyys hyvittää osan nykyisyyden synneistä.

Näin Mäkelä kirjoittaa Hanhissa ja tekee sen nyt, kolmekymppisen tutisevalla itsevarmuudella, yhtä paljon syyllisenä kuin syyllistäjänä, agraarina kuin urbaanina:

"Joskus, kun katselen talvista, liikkumatonta maisemaa, minun alkaa tehdä mieli kaupunkiin. Muistelen elokuvateatteri Dianan kapeaa salia, näen edessäni usvaisen maiseman, josta kohoaa goottilaisen kirkon torni. Jossain sen edessä ikään kuin kukkulalla seisoo Orson Welles ja puhuu kumealla äänellä jotakin, joka saa minut tuntemaan, että maailma on rajaton ja tämä minun ainoa elämäni. Sellaisina hetkinä kaikki menee sekaisin, ajatukset vanhenemisesta, ihmisvihasta, raivokkaasta halusta, lapsista. Kunnes siitä taas selviää ja huomaa katselevansa samaa maisemaa."

Lähteet

1 ”Monessa mukana”, teoksessa Vapaan ajattelun esteet (Otava 1985), s. 96.

2 ”Kärmesmäki”, mts 44.

3 ”Elämän juoni”, teoksessa Lahjakkuuden jälkeen (Otava 1991), s. 66.

4 ”Maallinen onni”, mts 15.

5 Helsingin Sanomat 27.8.1995, osoitteessa http://www.hs. /arviot/kirja/a1353055040032

6 ”Liian nokkelien ja skeptisten laji”, teoksessa Venho, Johanna (toim.): Mitä essee tarkoittaa? (Savukeidas 2012), s. 101. Esseen siistitty versio on julkaistu Melenderin teoksessa Yhden hengen orgiat (WSOY, 2013) nimellä ”Nokkelat ja skeptiset”.

7 ”Miehen tie”, teoksessa Kaksi vaimoa (WSOY 1995), s. 7.

8 ”Kaksi vaimoa”, mts 84–85.

9 ”Lahjakkuuden jälkeen”, teoksessa Lahjakkuuden jälkeen, s. 115.

10 Savon Sanomat 29.9.2011, osoitteessa http:// www.savonsanomat. /viihde/kirjat/matti-makela-ihmisen-olosijat/1005709

11 Helsingin Sanomat 5.10.2013, osoitteessa http:// www.hs.fi/arviot/kirja/a1380861094635

Essee on ilmestynyt vuoden 2016 toisessa Kritiikki-lehdessä. Lehti saatavilla Akateemisesta, Nide kirjakaupasta, Gaudeamus Kirja&Kahvi-kaupasta, Turun Kirjakahvilasta tai Tulenkantajien kirjakaupasta Tampereelta.