fanit konsertissa

Fanipojat ja heidän sisäinen laulunsa

Essee
|

Onko popfilia seksin vastakohta? Miksi meitä pitäisi kiinnostaa pop-esseistin henkilökohtainen liikutus? Esseisti ja muusikko Jantso Jokelin kertoo, kuinka nautinnollista on olla kirjoittamatta musiikista. 

Olen vuosia yrittänyt kirjoittaa edes yhtä järkevää esseetä rakastamastani musiikista. En ole kertaakaan saanut aikaan mitään lukukelpoista.

Tästäkin piti tulla hienostunut musiikkiessee AC/DC:stä. Olin aikeissa kirjoittaa yhtyeen yksiulotteisesta nerokkuudesta ja junttiuden prinsiippiin tislatusta elämänenergiasta. Olin ihastunut tapaan, jolla bändi viittaa vain rock-musiikkiin itseensä – ja hädin tuskin edes musiikkia ympäröivään ”rock-elämään”.

Kirjoittaminen ei edennyt, mutta vika ei ollut yhtyeessä. Minun ei ole ollut lainkaan helpompaa lähestyä esseen keinoin barokkisäveltäjä Gregorio Allegria, blueslaulaja Skip Jamesia tai black metal -bändi Thy Serpentiä. Unohdun kuuntelemaan niiden musiikkia, enkä pian näe mitään syytä kertoa liikutuksestani kenellekään.

Silti minusta on aina tuntunut, että minun pitäisi kirjoittaa musiikista. Olen kolmekymppinen kirjailija, kulttuuritoimittaja ja muusikko. Näillä riveillä kuuluisi vaahdota 1980-luvun tukkametallibändeistä, indie rockista tai aseksuaalien diskohumanoidien levyistä, jotka muuttivat kaiken. Olihan minullakin joskus seinällä juliste. Kuuntelin King Crimsonin cd-levyn alusta loppuun silmät kiinni, ja kuvittelin käyneeni kosmoksen reunalla. Kyllä minä(kin) luulin, että Leonard Cohen kertoo minun tarinani.

Silti epäonnistumiseni ja vajavaisuuteni julkinen myöntäminen aiheuttaa minussa vähemmän häpeää kuin se, että kirjoittaisin vakavissani yhden sivun Tom Waitsin merkityksestä musiikilliselle universumilleni. Miksi?

 

***

 

Velvoitteeni ja samalla epäluuloni musiikkiesseetä kohtaan johtuu perinteestä. Nykypäivässä ja kulttuuripiirissäni elää tietynlainen musiikkikirjoittamisen perinne, joka tuntuu vieraalta ja sietämättömältä. Se elää vaihetta, jossa popin aiheuttamien tunnereaktioiden puiminen filosofisena maailmanselityksenä edustaa esteettistä kumouksellisuutta. Ajatella, joku analysoi jotain pinnallista syvällisesti ja omakohtaisesti!

Antti Nylénin valokuvakirja Paita (2015) esittelee filmikameralla otettuja ja itse kehitettyjä potretteja ihmisistä paidassa, joka kuului aikanaan poplaulaja Morrisseylle. Juhlakotelossa julkaistu kirja tutkii paidan ”säteilyä”, faniutta ja identiteettiä. Vaikka Nylén osaa kuorruttaa tosikkoutensa terveellä itseironialla, paidan ympärillä puuhailussa on jotain tahattoman pervoa.

Essee poptähti Nicosta Halun ja epäluulon esseissä (2010) on yhtä hiostava. Se käsittelee nicosfääriä, tähden luomaa musiikkieetteriä, miltei alkuaineenomaisena substanssina maailmankaikkeudessa. Nylén kertoo, kuinka hän hengitti Christa Päffgenin eli Nicon lauluja ja löysi niiden kautta uuden äidinkielen, tai ehkä sittenkin intiimimmin äidinmaidon, tai oikeastaan äidin. Lopulta Nylén lukitsee äidin. Siis äidin.

Samansukuinen popfilia kuplii Antti Hurskaisessa, joka maalaa maailmanselityksen The Curen musiikista esseekirjassaan Tapan sut (2014). Kosmisen uuvuttavaa. Anu Silfverberg on purkanut mediassa useaan otteeseen kosmista suhdettaan Pet Shop Boysiin. Ei kiinnosta tippaakaan. Riku Korhonen puhuu Sylvi-lehden haastattelussa Dave Gahanin äänen kypsymisestä ja pohtii romanttisen suhteen perusedellytyksiä: ”Niin, ei sitä halua sanoa mitään todella henkilökohtaista ihmiselle, joka ei tiedä mikä on Hüsker Dü.”

Antti Arnkilin Lauantaiesseiden (2014) terävien kulttuurihuomioiden sarjan katkaisee kokoelman keskelle sijoitettu teksti Dave Grohlin taide, joka esittelee Foo Fighters -bändin keulahahmon luovuutta. Sävy ei ole yhtä niljakkaan onanoiva kuin monilla fanipojilla ja -tytöillä, mutta ei myöskään erityisen mielenkiintoinen. Kiihkoton sävy sentään muistuttaa, että kyse on lopulta pelkistä makumieltymyksistä. Silti huomaan jälleen, että erinomaisen esseekokoelman lukeminen meinaa pysähtyä juuri musiikkiartistia käsittelevään lukuun. Kiihkeissä ja viileissä bänditeksteissä on nimittäin aina yksi ja sama ongelma: yhtyeen täydellinen epäkiinnostavuus taidekritiikin kohteena.

Luen mielelläni näiden älykkäiden ihmisten kirjoja, mutta musiikkitraktaattien kohdalla alan yleensä kiusaantua. Aivan kuin kirjoittajat alkaisivat yhtäkkiä pitää pitkiä monologeja kissoistaan. En pääse junaan mukaan, vaikka yläluokkaiset popesseet kuinka tihkuisivat ahdistuneiden miesten kursivoituja säelainauksia.

Usein fanaattista ei ole edes suhde tiettyyn bändiin, vaan musiikin kuunteluun ylipäätään. Chuck Klostermanin esseekokoelmassa Seksiä, huumeita ja kaakaomuroja (2009) jokaisen otsikon perässä on ilmeisesti kappaleen kestoa ilmaiseva lukema tyyliin 2:19 ja alla pienellä präntillä albumin tuotantotiedot. Jotkut esseistit liittävät diskografian kirjan loppuun aivan kuin levyillä olisi jokin psalmimaisen henkevä vaikutus kokonaisuuteen. (Tunnustan. Minäkin olen yrittänyt. Mutta tuntenut oloni hölmöksi. Soittolista tuntuisi tärkeilevämmältä kuin sivun välein toistuvat Cicero-siteeraukset.)

 Klosterman kirjoittaa rockbändeistä laveasti, mutta hän ymmärtää kutsua viiteryhmäänsä ”tikkuniskaisiksi munapäiksi”. Antti Nylén sentään toteaa Halun ja epäluulon esseissään popjournalismin olevan ”taidekritiikkiä aivottomille, aivan niin kuin pop on taidetta aivottomille.” Esseekirjassaan Against Everything (2016) Mark Greif puolestaan pohtii, kuinka harva popin suosioon suhteutettuna on yrittänyt hahmotella popille filosofiaa tai ylipäätään vakavia merkityksiä musiikin ulkopuolella – ja kuinka ne, jotka ovat yrittäneet, kuulostavat usein idiooteilta. Tämän jälkeen Greif toteaa olevansa tarpeeksi idiootti yrittämään ja alkaa hahmotella popille filosofiaa Radioheadin kautta.

 

***

 

Tunnekylläisen musiikkikirjoittamisen traditio ulottuu satoja vuosia pidemmälle kuin meidän mikroepookkimme. Romantiikan valtakaudella, jolloin tunteellisuus oli taideilmaisun kovinta valuuttaa, itävaltalainen Eduard Hanslick laati kiistakirjoituksen Musiikille ominaisesta kauneudesta (1854). Hanslickin mielestä musiikkikirjoittamista ja musiikin vastaanottoa yleisemminkin vaivasi emotionaalinen harha. Hän ei voinut käsittää lauseita, joiden mukaan ”taiteen tehtävä oli kuvata inhimillisiä tunteita”. Musiikki oli hänelle ensisijaisesti musiikkia, mielikuvitusta, ideoita. Se herättää ihmisessä tunteita, mutta ei välttämättä kerro niistä. Ainakaan se ei ole sen tehtävä.

Musiikin ja muiden taiteiden samaistaminen niiden aiheuttamiin tunnevaikutuksiin kavensi Hanslickin mielestä taiteen mahdollisuuksia. Voihan taide kuvata esimerkiksi yhteiskuntasuhteita, alitajunnan toimintaa, hajuaistia tai matemaattisia ja geometrisia ideoita. Tunteita ei voi tietenkään erottaa ajattelusta ja mielikuvituksesta, mutta eivät ne myöskään hallitse koko maailmassa olemistamme.

Samoja lauseita toistelemme edelleen. Taide kuvaa inhimillisiä tunteita, taiteen tehtävä on sanoittaa sisäinen laulumme. Voisiko taiteellinen oikeudentuntomme hyväksyä sen, ettei intohimo saisikaan viimeistä sanaa? Entä jos meitä eivät kiinnostaisikaan taiteilijan herättämät tunteet, vaan ideat?

 Hanslick saattaisi sulkea AC/DC:n käsittelynsä ulkopuolelle, sillä se on lauluvetoista eli kertovaa musiikkia. Hänen kiinnostuksensa keskiössä oli ajanmukainen instrumentaalimusiikki, mutta samoja tunneharhoja Hanslick näki myös lyyrisissä taiteissa. Hänen aikanaan suositut liedit ja oopperat saattavat olla musiikillisesti kiinnostavia, mutta sanoitukset turvaavat usein geneerisiin metsäidylleihin ja inhimillisen tunnekirjon suurimpiin banaliteetteihin. Sanoittaminen on varmasti ollut osittain alisteista musiikillisten ideoiden välittämiselle.

Vastaavasti popin ja rockin sanoitukset ovat vain harvoin mitään erityisen syvällistä tai edes tiukassa mielessä runoutta. On syytä epäillä, kertovatko esimerkiksi AC/DC:n sanat mistään, ovatko ne oikeastaan edes kieltä. Kukaan ei siteeraa Whole Lotta Rosien sanoja. Luojan kiitos laulun funktio on välittää vain energiaa. ”Thunder” ei ole sana, vaan salama itse.

Radiohead-esseessään Mark Greif väittää, että popmusiikin sanoitukset hyödyntävät usein ennemminkin self-help -aforismien ja mainoslauseiden omaisia tehokkaita yksinkertaisuuksia kuin monisyisiä runokuvia. Simppelit tokaisut saavat musiikin yhteydessä parhaimmillaan maagisen luonteen. Musiikki tarjoaa kaksoismerkityksiä, joita sanoissa ei ole. Greif siteeraa paljon Radioheadin lyriikkaa ja toteaa toistuvasti perään, kuinka banaaleilta nämä ”viisaudet” tuntuvat paperilla. Ajoittain ne muistuttavat jopa roskapostikieltä.

Vaikka musiikilla on kyky antaa latteuksille ja hahmottomille lauseille pyhä sävy, harvempi musiikkikirjoittaja keskittyy pohtimaan tämän ihmeellisen ilmiön lainalaisuuksia. Turhan paljon huomiota annetaan sille, kuinka musiikilliset self-help -lauseet muuttivat juuri minun sisäisen maailmani.

”Just ’cause you feel it / Doesn’t mean it’s there”, Greif siteeraa lopuksi Radioheadia. Tämä ei ole roskapostikieltä, vaan tarkimpia tiivistyksiä popin aiheuttamien tunteiden petollisuudesta – ja samalla musiikkikirjoittamisen hankaluudesta.

 

***

 

Kritiikki ja essee ovat älyllisten kokeilujen maailmoja. Henkilökohtaisuus on aina kuulunut perinteeseen, mutta sen laadusta ja määrästä on kiistelty aina. Vahvat individualismin ilmaukset ovat usein raivanneet tietä uudelle ajattelulle, mutta oma ääni on vuosisatojen aikana tarkoittanut hyvinkin eri asioita.

Esseemuodon isänä pidetyn Michel de Montaignen (1533­–1592) vallankumouksellisuus nousi nimenomaan omien – vajavaistenkin – tuntojen tunnontarkasta esittelystä. Kirjoituksillaan hän teki selvää pesäeroa kirkkoisä Augustinuksen edustamaan tunnustukselliseen omaelämäkerrallisuuteen, joka kulki synnistä kohti uskonnollista puhdistumista. Montaigne epäili kristillisten katumusharjoitusten todellista tehoa ja kutsui rukouksia jargoniksi. Sisäisen itsen perustavanlaatuinen muuttaminen ei ollut hänestä välttämättä mahdollista, ei ainakaan auktoriteettien painostuksesta. Montaignen introspektioissa tunnustuksellisuus oli ulkokultaisen uskonharjoituksen sijaan ennemminkin kaunokirjallinen keino.

Yhdysvalloissa parisataa vuotta myöhemmin vaikuttanut transsendentalistinen liike valjasti käyttövoimakseen omanlaisensa henkilökohtaisuuden ihanteen. Valistusajattelijat Ralph Waldo Emerson (1803–1882) ja Henry Thoreau (1817–1862) korostivat intuition, olemassaolon kokemuksen ja individualistisen hengenelämän merkitystä kirkon edustamien ”kuolleiden muotojen” sijaan. Ryhmän runoniekka Walt Whitman (1819–1892) kirjoitti 52-osaisen runoelman Laulu itsestäni, jollaisen suoltaminen kysyisi pokkaa jopa nykyisessä individualismin ajassa.

Oman vuosituhantemme esseekirjallisuudessa henkilökohtaisuus ja tunnepohjainen esittäminen vaikuttavat nousseen uudelleen pintaan kronikoivamman sukupolven jälkeen – tai näin tarina ainakin halutaan kertoa. Tietenkin musiikista ovat aina kirjoittaneet diggarit, mutta monen 1960-lukulaisen tekijän tyyli on ratkaisevasti erilainen kuin 2000-luvun fanipoikien. On samaan aikaan sivistävää ja emotionaalisesti antoisaa lukea Markku Kosken kertomana siitä, miten Elviksen hurmaava naapurinpojan hymy muuttui musiikkiteollisuuden paineessa hitaasti kireäksi muovinaamioksi (tai mikä tahansa muu 1985 julkaistun Alemmat taiteet -kirjan teksteistä). Antti Hurskaisen yli 40-sivuisen The Cure -analyysin puolestaan kahlaan läpi uteliaisuudesta, mutta loppua kohti yhä enemmän velvollisuudentunnosta. Osasyy tähän voi toki olla se, että Elvis oli jumala siinä missä esimerkiksi The Cure on tikkuniskaisten munapäiden marinaa.

Toisaalta milleniaalilukijasta vanhemman polven kulttuurikommentaari on äitynyt välillä liiankin obsessiiviseksi juhannustanssien ja sikamessiaiden hiplailuksi. 2000-luvun esseentekijät puhdistavat pöytää persoonallisuudella, uusilla kulttuuri-ilmiöillä ja henkilökohtaisilla kriiseillä, mikä on tervetullutta, intiimiydessään nautinnollista ja nykyaikaa selittävää. Jopa ontuvissa bänditeksteissä samaistuttavaksi ainekseksi nousee minuuden rakentamisen projekti, halu liittyä johonkin itseä suurempaan. Ongelmallista on lähinnä se, jos bänditeksti vakiintuu laiskaksi ja merkityksistä tyhjeneväksi kertomisen troopiksi.

Penjami Lehto kirjoittaa Nuoressa Voimassa (1/2015) osuvasti aiemman vuoden esseesadosta ja lajityypin parissa vallitsevista trendeistä:

Popmusiikista kirjoitetaan taide-esseitä, joita lukiessaan maallikon on pakko myöntää vajavaisuutensa ja ymmärtämättömyytensä. Ja toisaalta, kun Tommi Melender kirjoittaa etsivänsä Gustave Flaubertin tuotannosta lohtua, jakaa hän lukijalle inhimillisen haavoittuvuutensa. Älyllinen poseeraus klassikon parissa on helppo nimetä elitismiksi, mutta lohdun hakemiseen voi jokainen samastua. Kukin tavallaan, minkä kulttuurisen ilmiön sitten kokeekin omimmakseen, mitä ikinä fanittaakin.

On vain oman identiteettiprojektini kannalta harmillista, että lohtu ja poseeraus haetaan niin usein rockbändien kautta. Käsittelyssä ei välttämättä ole mitään vikaa; itse aihe työntää luotaan. Olen aina halunnut mahdollisimman kauas sieltä, missä puhutaan Ian Curtisin sisäisistä demoneista, popin dandyvallankumouksesta tai postpunkista urbaanin ikävystyneisyyden tutkimusmatkana. Ymmärrän ulkoisesti, että esimerkiksi Andy Warholin perustaman tehdaskollektiivin pitäisi olla minusta taiteellisen cooliuden kulmakivi. Sisuskaluissani pidän sitä silti jotakuinkin taidehistorian ankeimpana lukuna. Musadiggareiden fanittama High Fidelity – Uskollinen äänentoisto (2000) on minusta ummehtunut elokuva aikuisista miehistä, jotka horisevat vinyyleistä. Sanon elokuva, sillä Nick Hornbyn kirjaa en aio lukea.

Kompleksinen, palvova ja kyseenalaistamaton suhde ylipäätään mihinkään rockbändiin on ollut minulle mahdoton ajatus viimeistään lukion jälkeen. Silloin aloin unohtaa Kingston Wallin, jolle olin meinannut teini-ikäisenä menettää identiteettini, järkeni ja erikoispainosten keräilyn vuoksi myös rahani. Kingston Wall oli jylhä ja esoteerinen bändi, jonka lyriikoissa etsittiin Atlantista, noitatohtoria ja vastausta ihmiskunnan ikuisiin mysteereihin. Trion kolme levyä (I, II ja III – Tri-Logy) olivat kukin kuin oma kadonnut kaupunkinsa, jonka raunioissa saattoi seikkailla yöt läpeensä. Jokaisella kuuntelukerralla vastaus johonkin tuntui olevan lähempänä. Laulaja-kitaristi Petri Walli innostui Ior Bockin sekavista new age -teorioista, joita etenkin Kingston Wallin viimeiseksi jäänyt levy pakkomielteenomaisesti esittelee. Ne olivat harhaisia kuvitelmia todellisuuden luonteesta, mutta tärkeää oli ylipäätään halu etsiä.

Jäin siihen koukkuun, hetkeksi jopa vaarallisella tavalla. Kävin liian lähellä ajatusta, että ehkä tässä maailmanselityksessä on joku idea. Oli otettava askel taaksepäin. 

Viime vuosina Kingston Wallilta on julkaistu dvd-levyllinen livetaltiointeja sekä lukuisia uusia painoksia vinyyleinä ja cd-levyinä. Mitään näistä en ole hankkinut. En ole saanut luettua edes elämäkertakirjaa, jonka kerrotaan paljastavan bändin vaietut salaisuudet vuosikymmenten jälkeen.

Jos palaan Kingston Walliin, pelkään tekeväni sen ensisijaisesti rakkaudesta omaan menneisyyteeni. Täysin varma olen siitä, että esseeni bändistä olisi sietämätöntä luettavaa. Ennen kaikkea kukaan ei tarvitse sitä.

 

***

 

Voi myös olla, etten pysty popfiliaan, sillä yksinkertaisesti pidän seksistä liikaa. Näen nämä kaksi asiaa jollakin tavalla vastakkaisina. Ymmärtäisin Nylénin paitafiilistelyn, jos se olisi hänelle puhtaasti eroottinen projekti. Päinvastoin se näyttää käsittelevän jonkinlaista seksuaalisuudesta separoitua ”säteilyä”, mikä saa minut putoamaan kelkasta.

Huomaan kammoksuvani puutteellisia libidon ilmauksia rockissa, ja usein juuri samainen populaarimusiikin aines päätyy hifistelyn kohteeksi. Popfilia pyrkii etsimään seksuaalisuuden taakse kätkettyä oletettua älyllistä ulottuvuutta, vaikka aistillisuus, pinta ja perse ovat monesti musiikin suurimpia käyttövoimia. Jopa synkimmässä kristillisessä messumusiikissa kaipuu Jumalan luo kohoaa jonkinlaisesta libidinaalisesta halusta. Impotenssi on loistava kirjallisuuden aihe, mutta säveltaiteessa sen käsittely on vaikeampaa. Musiikki joutuu liian helposti kastroiduksi aiheen mukana. Siksi valtaosa älyllisestä indie rockista kuulostaa korvaani ponnettomalta lussutukselta.

Olen valmis myöntämään, etten ole päässyt oman seksuaalisuuteni yli. Sen väistymistä odotellessa haluan musiikkia, jossa on Juice Leskisenkin peräänkuuluttamaa runkkua, räiskyvää tahtoa, halua. Runkun läsnäollessa saatan unohtaa jopa sen tosiseikan, että Juiceen verrattuna Morrissey laulaa kuin enkeli.

Lopuksi fanitekstin vaikeuden edessä on kysyttävä, onko kyse edes musiikista. On vaikeaa kirjoittaa hyvin mistä tahansa aiheesta, johon suhtautuu intohimoisesti ja jonka tuntee perinpohjaisesti. Etusijalle nousee herkästi oma tunne tai nippelitieto, joista kumpikin eltaantuu sitä helpommin, mitä enemmän sillä herkuttelee. Onnistuessaan yritys on sitäkin kunnioitettavampi, mutta kirjoittamisen graalin maljana en fanitekstiä suostu silti pitämään. Sen asetelma kun on usein staattinen: minä ja minun bändisuhteeni. Kun kirjoittaja puolestaan yrittää pitää tai olla pitämättä jostain, tekstiin tulee tahdonsuunta ja jännite.

Olen joutunut heittämään kirjalliset intohimon purkaukseni roskiin lukemattomia kertoja. Aiheen vierauden lisäksi viileys on yleensä tehnyt kirjoittamisesta helpompaa. Samalla olen ymmärtänyt, ettei kirjoittajan tarvitse tuntea syvästi voidakseen kirjoittaa. Riittää, että osaa kuvitella tunteita, teeskennellä. Tällä hyvin ontologisella tavalla kirjoittaminen on aina kulttuurista omimista.

David Bowien kuoleman jälkeen Long Play julkaisi Antti Nylénin muistoesseen Minun Bowieni. Laitoin tuttuun tapaan hengityssuojan, ja tartuin tekstiin pinseteillä. Pidän Bowiesta, mutta pelkäsin altistuvani liialle merkityksenannolle.

Edellä mainittuihin poptutkielmiin verrattuna teksti on ilahduttavan erilainen. Nylén toteaa, että on enimmiltään ”kirjoittanut pois” 1990-luvulta perityt dandyistiset unelmansa. Hän kirjoittaa Bowiesta sivistyneesti ja etäältä, persoonattomuuden ajatuksen kautta.

Esseen alussa Jyrki Lehtola neuvoo Nyléniä kolumnikirjoittamisessa. Ohje on yksinkertainen: ”Luovu omista ajatuksistasi.” Nylén oivaltaa, että käsky koskee yhtä lailla kolumnia, esseetä ja popmusiikkia. Liian usein sekä kirjoittajat että tekstien vastaanottajat unohtavat, että kyseessä on nimenomaan tietyn ajattelutavan kokeileminen, ei oman järkähtämättömän maailmankuvan tai tunnemaailman esittely. Musiikkikirjoittamisessa tämä unohtuu kaksinkertaisesti, sillä toisaalta tulkitsemme esiintyjiä, jotka kokeilevat identiteettejä ja tunteita haudanvakavallakin ulosannilla. Toisaalta heidän musiikkinsa liikuttaa meitä tavalla, jota on miltei mahdoton sanallistaa.

Lopussa Nylén tiivistää olennaisen: ”Popkritiikki on kritiikin lajeista vaikeimpia – ja juuri siinä niin usein tunaroidaan.”

Laululyriikka kommunikoi usein oivaltavasti runouden, epiikan, filosofian tai muiden taiteiden muotokielten kanssa. Jethro Tullin Acres Wildin sanat voivat olla kuin Whitmanin runoutta. Tom Waitsin The Part You Throw Away voi olla kuin Bukowskia. Sitten on tyyppejä kuten Leonard Cohen, joka on aina ollut ensisijaisesti runoilija ja monin tavoin Li Pon tai Raymond Carverin veroinen. Parhaimmillaan hän on popularisoinut myös itämaista zen-ajattelua omapäisen taiteellisesti. Pet Shop Boysin sanoitukset voivat heijastaa älykkäästi Margaret Thatcherin ajan Britanniaa.

Eivät muusikot silti filosofeja ole. He ovat muusikoita, ja siksi me rakastamme heitä. Rakastamme musiikkia, sillä se ei ole eettinen tai edes älyllinen areena. Sen henki ei perustu niinkään filosofialle kuin filosofian kuvajaisille. Sen vuoksi se toimii huonosti maailmanselityksenä.

Musiikille kiitos, voin älykkäiden runoilijaprofeettojen ohella seurata intohimoisesti yhtyeitä, joiden kuvasto perustuu keskenkasvuisen fasistisille tai okkulttisille ideoille. Musiikille kiitos, että se lähenee tässä suhteessa näyttelijän työtä.

Emil Cioran, joka puolestaan oli filosofi, pohtii musiikin luonnetta Hajoamisen käsikirjassa (1949, suom. 2009): ”Koska henkevyydellä ei ole soinnillista vastinetta, on muusikon halventamista kutsua häntä älykkääksi. - - - hän itse ei ole kriitikko niin kuin Jumalakaan ei ole teologi.”

On suuri helpotus tiedostaa, ettei kukaan kaipaa minun lapsellisia mielipiteitäni AC/DC:stä. Voin sanoa lyhyesti sen, mitä haluan. Thunderstruck, Hard As A Rock ja You Shook Me All Night Long ovat saaneet minut hetkellisesti uskomaan ikuiseen elämään. Kuulen niissä elävän todistuksen siitä, mihin rock on huipullaan pystynyt. Ymmärrän, millainen mielen ja ruumiin vallankumous musiikki voi olla. Olen otettu, että saan olla osa sitä, elää ja hengittää täydellistä ääntä.

Viimeistään nyt olen puhunut siitä tarpeeksi.

Essee on julkaistu 9.3. ilmestyneessä Nuori Voima -lehdessä 1/2017. Kirjoitus on poiminta Jantso Jokelinin kokoelmasta, joka ilmestyy syksyllä Sammakon kustantamana.