Duras
Marguerite Duras

Luovassa iässä

Juttu
|
Helena Sinervo
|

Runoilija Mirkka Rekola (1931-2014) kannusti minua omavaloisuuteen. Innostusta työhön tulisi lietsoa itse odottamatta ulkopuolelta tulevaa kiitosta. Se on olennaista varsinkin vanheneville kirjailijoille, joiden luomisvoimaan kohdistuu perusteettomia epäilyjä.  

Tämä näkyy suoraan rahoituksessa: yli 7 000 euron kirjastoapurahan saajien keski-ikä laski 52 vuodesta 44 vuoteen ja lautakunta kiitteli siitä itseään (HS 13.5.2012). Kirjailijaliiton jäsenten keski-ikä on 58,5 vuotta ja valtaosa 65 vuotta täyttäneistä julkaisee edelleen.   

Kirjallisuuden vienti on toinen alue, missä ongelman huomaa. Muistan kuinka Leena Majander täräytti Kirjailijaliiton tilaisuudessa, että 60-vuotiaan kirjailijan loistavaa teosta ei pysty myymään ulkomaille, varsinkaan ruman (sanavalinnat omiani). Tästä ei pidä tehdä sellaista johtopäätöstä, että vain nuoria kannattaa tukea.  

Ikää myöten luovat taiteilijat nimittäin paranevat. Siitä todistavat monet iäkkäänä luodut mestariteokset, kuten Rekolan Tanssivalla karhulla palkittu Taivas päivystää syksyltä 1996. Olin raadissa enkä voinut mitään sille, että 65-vuotias Rekola päihitti oman ikäpolveni runoilijoiden julkaisut. Rekolaa ei ymmärretty poliittisen pakkoneuroosin aikaan 1960- ja 70-luvuilla. Pannassa olivat paitsi tiivis, ikiliikkujamainen muotoajattelu, myös homoseksuaalinen suuntautuminen, joka tuolloin oli rikos.  

Moni kirjailija julkaisee merkittäviä teoksia kauan sen jälkeen kun seksikkyys on karissut ulkoisesta olemuksesta. Anna Ahmatovan runo "Maaliskuun elegia"  tehoaa raikkailla yksityiskohdilla ja elämänmyönteisyydellä. Tekijä on 70-vuotias, kun hän runoilee Leningradissa helmikuussa 1960. Veturi parkaisee, ja koivu pellolla nilkuttaa "kuin tyrmästä päässeenä". Aurinko huhuilee ja kutsuu meitä nimeltä tanssiessaan peilin pinnalla, vaikka seitit, nuo fyysisen rappion symbolit, peittävät nurkkia.  

Ranskalainen Marguerite Duras (1914-1996) on toinen huikea tapaus. Hän loi elämänsä lopulla liudan ylistettyjä teoksia – esimerkiksi Rakastaja ja Emily L. – samalla kun hänen kumppanuutensa 36 vuotta nuoremman Yann Andréan kanssa herätti hämmennystä. 

Vaikka kulttuuri tekee ikääntyvistä naisista näkymättömiä, luovuutta estrogeenin ja kollageenin tuotannon hiipuminen ei tuhoa. Ja vaikka viriliteetillä saisi ääniä presidentinvaaleissa, kirjalliseen luomiseen sitä ei tarvita. Tästä syystä olen nostanut esiin juuri naisten aikaansaannoksia. Vaihdevuosien jälkeinen elämä voi olla energistä vapauden aikaa.   

Rahapulaan sen sijaan ei omavaloisuus tehoa. 60 vuotta täyttäneiden apurahat ovat tiukassa, ja taiteilijaeläkkeitä on lukumääräisesti niin vähän, ettei niiden varaan voi laskea. Tämä koskee meitä kaikkia sukupuolesta riippumatta. Taiteen tuki on järjestetty epäoikeudenmukaisesti: juuri kun taidot ja elämänkokemus lopulta kohtaavat, rahoitus ei järjesty.  

Miksi juuri taiteilijat pakotetaan eläkkeelle – jota ei edes ole – muuta väestöä aikaisemmin, vaikka juuri heidän työnsä voisi jatkua vielä pitkään?  

Lopuksi korostan, että tämä kirjoitus ei suuntaudu nuoria kirjailijoita saati miehiä vastaan. Erityisesti nuoret naiset jäävät usein vaille apurahoja. Jos ura ei pääse edes alkuun, miten he voisivat vanhoina tehdä durasit ja kirjoittaa unohtumattomia mestariteoksia? 

 

Jutut