Puusta tyveen
”Voi, voi, kun kullallein on niin pitkä matka/ kappale on kangasta ja virtsan verran vettä”, laulaa 22-vuotias oppilaani iloisesti. Keskeytän laulun ja otan sanat käsittelyyn. Selviää, että oppilas ei tiedä, että virsta on vanha pituusmitta. Hän on olettanut, että nuotissa on painovirhe ja muuttanut sanan virtsaksi, koska se on hänelle tuttu sana. Hän myös luulee sanan ’kangas’ tarkoittavan tekstiilikangasta.
Säkeet pitää kääntää selkokielelle: Voi, voi, kun kultani luokse on niin pitkä matka/ on kuljettava jonkin matkaa kangasmetsässä, minkä jälkeen pitää soutaa runsas kilometri lahden yli tai salmen poikki. Lauluoppilas opiskelee korkeakoulussa, eikä hän tiedä, millainen on kangasmetsä, mikä on salmi, ja lahtea hän on aina luullut vain kaupungin nimeksi.
Olen työskennellyt laulupedagogina kolmekymmentä vuotta. Laulutekstien kautta on käynyt ilmi, että tänä aikana monen nuoren sanavarasto on supistunut merkittävästi. Erityisesti vanhemman runouden ymmärtämisessä on vaikeuksia. Sanajärjestykset tekevät tiukkaa, agraarisanasto ja jopa tavallinen luontosanasto ovat hukassa. Tarusanasto on täysin tuntematonta. Kalevalaistyyppinen teksti hirvittää.
”Aalto käy jo rannan raidan alle”, sanoo Eino Leino Toivo Kuulan ”Aamulaulussa”. Rahoitusta opiskeleva oppilaani esitti tästä seuraavaa: ”Aaltoyliopisto could jotakin on the beach under the stripe”. Aleksis Kiven maininta ”loiskelit Ahtolan immet” runossa ”Sunnuntai” kummastuttaa, edes mielikuvitus ei yhytä ”loiskella”-sanaa ”loiskutella”-verbiin. Ahtola on täyttä mystiikkaa, Ahti on jonkun isoisän nimi eikä edes immenkalvon leikkisä mainitseminen soita kelloja.
Vanhoja lastenlauluja ei enää musiikinopettajatuttujeni mukaan voi oikein kouluissa laulattaa. Laulut ovat sinänsä hyviä, mutta melodisesti liian vaikeita ja sanasto on nykylapselle hämärä. ”Tuu tuu tupakkirulla” ja ”puissa ei lehvää, rukki ei kehrää” eivät puhuttele ihmistaimia. Kansanlaulut jäävät pimentoon, kuten myös sananlaskut, ellei niitä lapsille selitetä.
Kuitenkin usein, kun olen “suomentanut” kotimaisen runon tai sananparren, ovat oppilaani silmät alkaneet loistaa. Tästä voi alkaa huikea matka: mitä menneitten polvien runoilijat ovat säkeillään tarkoittaneet, millaisia rakenteita ja sanajärjestyksiä suomen kielessä voi käyttää ja miten ihastuttavia sanoja esiin tupsahtaakaan.
Miksei vanhempaa tekstiä enää käsitellä kodeissa tai kouluissa? Kuinka kulttuurillamme on varaa jättää tällainen aarrearkku avaamatta? Oppilaat ovat kyllä halukkaita ymmärtämään laulamansa runon.
Kun äidinkielen ymmärtämisessä on puutteita, puolustaudutaan maailman ja kielen muuttumisella. Mutta tarvitseeko kielen muuttumisen tarkoittaa myös sanavaraston köyhtymistä, suorien historiallisten linkkien katkomista, kulttuuriperintömme näivettymistä ja yleisen kielitajun himmenemistä? Eikö peittoa voisi vain pidentää sen sijaan, että toisesta päästä leikataan aina pois? Ei aikaakaan, kun Eino Leinon ja kumppaneiden runosäkeet ovat vain reliikkien salakieltä, sivistymättömyys on hyve eikä kirjakieltä puhuva saa työpaikkaa.
