Kathy @ Flickr
Viulu

Tarina pienestä viuluniekasta

Kesäklassikko
|

Lastenkirjailija Anni Swan tarinoi pienestä viuluniekasta, josta aikanaan kasvoi koko kansan rakastama säveltäjä. Tarina ilmestyi alun perin Nuorten Toverin Joulu -liitteessä vuonna 1925.

Tarina pienestä viuluniekasta

Sinä, poika, joka ehkä kesken leikkiesi ja läksyjesi haaveilet suurta, rohkeata tulevaisuutta itsellesi, ja sinä, pikku tyttönen, joka nukkiesi ja ompeleesi ääressä mielelläsi vaivut unelmoimaan, tahdotteko kuulla tarinan pienestä viuluniekasta?

Hän asui pienessä vanhassa kaupungissa, jossa joka talolla oli oma pikku puutarhansa. Isä oli jo kuollut, mutta suloinen, lempeä äiti koetti olla lapsille sekä äitinä että isänä. Pojalla oli sisar ja pieni veli. Kaikille kolmelle oli soitanto kauneinta maailmassa, mutta ei kukaan sitä niin kiihkeästi rakastanut kuin Janne poika, sisaruksista vanhin.

Kesällä perhe matkusti isoäidin luokse, joka asui vanhassa puutalossa merenrantakaupungissa. Lapsilla oli siellä monta leikkitoveria, ja iloisesti raikui nauru vanhassa puutarhassa, kun pojat ja tytöt leikkivät suurten puiden siimeksessä. Joskus oli leikki meluisaa ja saattoi käydä vaaralliseksi. Niinpä he eräänä päivänä seisoivat kuistilla pitkät ongenvavat kädessä ja onkivat ikkunasta. Koukkuun pistettiin karamelli tai jokin muu herkku, jonka onnellinen kalamies mielihyvin söi. Mutta sattuipa siima kiertymään Janne-pojan kaulan ympärille, ja ellei muuan vauraampi serkku olisi sattunut paikalle ja irroittanut siimaa pojan kaulasta, olisi hänen siinä voinut käydä huonosti.

Kun syksy saapui ja sen mukana hämärähetket iltapuolisin, silloin kuului pienten jalkain kopinaa tohtorintalon portaissa, ja joukko poikia ja tyttöjä astui sisään. Heidän punoittavilla poskillaan oli iloista odotusta, ja kirkkaat silmät pälyivät etsien ympäri huonetta.

Oliko Janne kotona? Aikoiko hän tänäkin iltana kertoa heille satujaan, noita ihmeellisiä tarinoita, jotka panivat sydämen sykkimään niin nopeasti, että se oikein jyskytti rinnassa, jotka täyttivät mielen oudoilla, peloittavilla ja samalla niin viehättävillä kuvilla?

Hän oli kotona. Hän istui vanhan, kuluneen nahkasohvan nurkassa, ja näytti siltä, kuin olisivat kaikki satujen peikot ja haltiat olleet hänen nöyriä alamaisiaan. Ja kun leikkitoverit olivat asettuneet piiriin hänen ympärilleen, alkoi hän kertoa.

Ne olivat satuja, joita hän oli kuullut suoraan metsän väeltä, keijukaisilta, harmaapartaisilta tontuilta ja ihanilta haltiattarilta — niin arvelivat ainakin kuulijat. Siitä syystäpä ne olivatkin niin hauskoja ja jännittäviä, ettei missään satukirjassa sellaisia ollut. Ja väsymättä niitä kuunneltiinkin, kunnes ovi aukeni ja lapset kutsuttiin nauttimaan herkkuja — ruiskorppu-voileipiä. Silloin huomasivat kertoja ja kuulijat olevansa nälissään — ja voi, miten makealta maistuivatkaan nuo vaatimattomat herkut!

Näin kuluivat kesät leikeissä, syksyiset puhteet tarujen tanterilla. Mutta usein katosi Janne leikkipiiristä salaa ja äkkiarvaamatta. Hän oli kesken leikin kuullut säveleen, joka jäi soimaan mielessä. Sen oli herättänyt milloin omenankukkien tuoksu, milloin pilvissä riemuitsevan leivon viserrys, milloin nurmen koruton keltakukka. Silloin hän riensi sisään, otti hellävaroin viulunsa ja hiipi pois rakastamansa metsän hiljaisuuteen. Hänen täytyi saada soittaa ilmi säveleet, jotka helisivät sielun sisimmässä. Hän kapusi korkealle kivelle, viritti viulunsa ja antoi sävelten tulvia kieliltä. Rosoinen kivijärkäle oli hänen soittolavansa, metsän humisevat puut, ehkä joku yksinäinen paimentyttö tai -poika hänen ainoat kuulijansa. Mutta ei hän varmaan maineensa kukkuloilla ollut onnellisempi kuin noina yksinäisinä hetkinä sinisen Vanajaveden rannalla, rakas viulu ainoana seuranaan. Ja soitettuaan hän saattoi tuntikausia harhailla kuin lumottuna suurten puiden varjossa suikertelevilla metsän poluilla, kunnes lumous jälleen purkautui uusiksi säveliksi.

Sisarukset soittivat usein kotona yhdessä, ja pienessä kaupungissa levisi pian tieto Jannen soittotaidosta. Jo varsin nuorena alettiin häntä pyytää mukaan kvartetteihin. Ja noiden pienten sormien kuljettama käyrä loihti esiin säveliä, joita aikuiset ihmetellen kuuntelivat. Saipa hän joskus esiintyä oikein konserteissakin.

Janne oli kymmenvuotias, kun hänelle tapahtui odottamaton onni. Hän pääsi äitinsä mukana pääkaupunkiin, jossa silloin oli suuri näyttely. Paljon oli siellä outoa ja ihmeellistä pikku pojan nähdä. Mutta ihmeellisintä oli hänelle kuitenkin se, että hän silloin ensi kerran sai kuulla orkesterin soittavan. Miten onnellinen mahtoikaan olla se hetki, jolloin nuori kauneudelle altis sielu ensi kerran kuuli kaikkien noiden eri soittimien sävelten sulautuvan yhteen ihanaksi sopusoinnuksi! Hän oli mennyt konserttiin täynnä ihmettelevää odotusta. Kun viimeinen sävel oli häipynyt, silloin kouristi hänen sydäntään pakahduttava riemu. Juuri tätä hän oli etsinyt metsän juhlallisessa hiljaisuudessa, kukkien tuoksussa, meren raskaassa kohinassa. Kenties hän silloin vaistosi, mihin elämä hänet oli kutsunut.

Hän joutui kouluun, sai uusia velvollisuuksia, uusia tehtäviä, uusia tovereita. Läksyt tuntuivat vilkkaasta pojasta usein ikäviltä, ainoastaan luonnontiede, joka antoi aihetta oleskella metsissä ja kedoilla, oli hänestä hauskaa ja mielenkiintoista. Tovereista hän valitsi itselleen ystävän, joka yhtä vähän kuin hän itsekin rakasti hurjia leikkejä tai toisten poikien vallattomia huvituksia, mutta etsi ilonsa mielikuvituksen maailmoista ja suuresta luonnosta. Usein ystävykset kahden samosivat syvässä metsässä kuvitellen liikkuvansa satuolentojen seurassa. He kuljeskelivat, kunnes iltamyöhä heidät saavutti ja he uskottelivat näkevänsä peikkoja ja menninkäisiä vilahtelevan puitten pimennossa. Huu, se oli kaameata! Juoksujalkaa silloin kiiruhdettiin vaaraa pakoon. Ja kotona Janne sitten puki säveliin metsän tenhon ja kaameuden.

Mitä vielä kertoisin pienestä viuluniekasta? Kertoisinko, miten hän yhdessä veljensä ja ystäviensä kanssa pani toimeen hauskoja teatteriesityksiä tai sepitti satunäytelmiä, joissa musiikilla oli valta-osa? Kuvailisinko, miten hän yhä taitavammin tottui ilmaisemaan tunteensa ja ajatuksensa sävelillä? Paljon voisin hänestä vielä jutella, ja te varmaankin mielellänne minua kuuntelisitte. Sillä hauska ja ihmeellinen on hänen tarinansa. Mutta liian pitkälle veisi, jos hänestä kaikki kertoisin, mitä tiedän. Ja senvuoksi sanon teille vain yhden seikan vielä: tohtorintalon Jannesta, pienestä viuluniekasta, joka sepitti niin kauniita satuja ja soitteli viuluaan korkealla kivellä metsän puille, tuli kuuluisa säveltäjä, jonka ihanat sävelluomat ovat tunnetut kautta maailman.

Sinä tunnet hänet, olet kuullut hänen nimensä, olet ihaillut hänen säveleitään. Hän on Jean Sibelius, rakastettu sävelmestarimme.

Anni Swan.

[Nuori Voima: Nuorten Toverin Joulu 1925]

Kuva: Kathy @ Flickr (CC BY 2.0)

Kesäklassikko-sarjassa julkaisemme kerran viikossa arkistojen aarteita Nuoren Voiman historian varrelta.

Kesäklassikot