Tommie Hansen @ Flickr
Tommie Hansen @ Flickr

Äkkiä pelkkää villiyttä

Runot ja novellit
|

Uusimmasta Kritiikki-lehdestä putosi vahingossa pois Ulrika Nielsenin runo "4. heinäkuuta 2013", joka mainitaan sisällysluettelossa. Kirjailijan luvalla julkaisemme kadonneen runon ja toisenkin kokoelmasta Perikato.

 

4. heinäkuuta 2013

 

Omituinen, sekava päivä josta kehittyykin jotain aivan uskomatonta.

Lasiveranta.
Kimaltelevaa vettä.

Syöksyn portaita alas, keittiön läpi, ulos puutarhaan, käyn pitkäkseni
ruohikolle, keskelle kirjoja, muistiinpanoja, kaikkea aineistoa,
elävää mutta sekopäistä, siis ”ei mitään”.

Jos vain saisin lapioitua sen kasaan.

Jos voisin päästä kielen sisään, kuulla sen särähtävän siellä, itsepäinen
ajatus (joka ei ole ajatus) että jos voisin kuulla sen aivan tarkasti,
silloin se – mitä? Pysyisi avoimena, eli mahdollisena

 

***

 

Miksi lopetin kävelemisen?

 

Miksi lopetin kävelemisen? nainen pohdiskeli.
Hän muisteli paikkaa jossa oli niin sanotusti luovuttanut.

Hän seisoi soratiellä, maaseudulla. Tienoo vaikutti autioituneelta lukuun ottamatta muutamia taloja, jotka näyttivät vanhoilta maalaistaloilta mutta olivat nyt hylättyjä tai vaihtoehtoisesti toimivat kesäasuntoina. Pihat ainakin näyttivät kohtuullisen hoidetuilta, hän totesi seistessään siinä riukuaidan takana tähyilemässä. Kesäkausi oli nyt loppumaisillaan: hän oli aivan yksin. Hän käveli syvemmälle maastoon. Tie alkoi muistuttaa lähinnä umpeenkasvanutta polkua. Miten ihmeellistä painaa jalka korkeaan heinään. Se kohosi jälleen. Hänen vieressään avautuvalla pellolla suuret linnut räpyttelivät siipiään ja nousivat vaivalloisesti ilmaan, ikään kuin eivät olisi lentäneet pitkiin aikoihin. Polku kapeni, kasvillisuus työntyi yhä lähemmäs, tiheni, suurten hyönteisten surinaa, rippeitä valtavista niittykukista joiden nimiä hän ei tiennyt. Tuntui kuin jokin olisi ympäröinyt hänet, kuin jokin läsnäolo. Puiden seassa liikkui voimakas tuuli. Se ujeltaa, se tyyntyy, hän muisteli jotain mitä oli lukenut, jotain mitä oli kirjoittanut, silloin kun hän vielä luki ja kirjoitti. Hän oli lopettanut lukemisen, lopettanut kirjoittamisen, yhtäkkiä se oli loppunut, hän ei yrittänyt enää päästä yhteyteen todellisuuden kanssa, jossain vaiheessa hän oli vain lakannut lukemasta ja kirjoittamasta ja tullut imaistuksi jonkinlaiseen epätodellisuuteen jossa kaikki oli jotenkin yhdentekevää, ”yhdentekeviä esineet, yhdentekeviä asiat” – mistä hän oli lukenut nuo sanat?

Yhtäkkiä tie loppui. Läsnäolon tunne, äkkiä pelkkää villiyttä. Silloin hän oli pysähtynyt. Oliko hän kadottanut kyvyn vastustaa itseään?

Tuon kokemuksen jälkeen hän alkoi kulkea bussilla. Hän hankki kuukausikortin ja nousi umpimähkään bussiin ja matkusti sen kyydissä kunnes se pysähtyi, kunnes kuski tuli hänen luokseen ja ilmoitti että tämä on päätepysäkki, tuossa vaiheessa hän usein nukkui tai oli vaipunut ajatuksiinsa. Joskus hän yöpyi halvassa motellissa lähiseudulla tai sään salliessa ulkona taivasalla. Häntä ei pelottanut koskaan. Hän kuvitteli että jokin syvä vieraus suojeli häntä. Kenenkään mieleen ei olisi tullut lähestyä häntä, ei kenenkään.

 

Ulrika Nielsen, Perikato. Suom. Marko Niemi. Helsinki: Osuuskunta Poesia, 2017.

Runot & novellit