Nicki Varkevisser, Cam up close, and hiding, Flickr
ihminen peiton alla

Kun ei osaa tai halua valita

Arvio
|
Juulia Heinonen
|

 

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu.

Gummerus 2018. 304 s.

 

“Self-helppiä ihmisille, jotka vihaavat self-helppiä”, kuvaili Henri Pulkkinen alias Paperi T uusinta albumiaan Kaikki on hyvin. Sisko Savonlahden esikoisromaania Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu tekisi mieli luonnehtia samalla tavalla.

Romaani on kolmesataasivuinen pienoistutkielma Y-sukupolven kollektiivisesta ahdistuksesta, jota jokainen potee enemmän tai vähemmän yksin. Myönteistä huomiota herättänyt autofiktiivinen teos työttömän kolmekymppisen elämästä tarkastelee epäonnistumisia tuoreesta kulmasta, muunakin kuin väylänä suuriin onnistumisiin.  Mediassa ja viihdeteollisuudessa tyypillisesti paljon tilaa vievät, lineaariselle aikajanalle nätisti kasatut kasvutarinat, joissa sitkeä yli-ihminen kääntää vastoinkäymiset voitokseen, eivät tunnu uskottavilta. Keinotekoisista menestysnarratiiveista ja epärealistisista juonikuvioista riisutulle kirjallisuudelle on nyt kysyntää.  

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu vastaa tähän kysyntään. Savonlahden ei edes tarvinnut itse tarjota tällaista käsikirjoitusta kustantamolle, sitä ehdotettiin hänelle.

Ennakkomarkkinoinnin ja arvostelujen luomat mielikuvat jo tuhanteen kertaan kerrotuista erotarinoista ja chick-litistä johtavat ainakin joissain määrin harhaan. Sävyltään kepeää ja rakenteensa puolesta helposti lähestyttävää romaania on varmasti luontevaa kuvailla viihdyttäväksi ja hauskaksi, jos tekstiin ujutettu Twitter-tason huumori naurattaa. Se ei valitettavasti viihdytä ihan tarpeeksi, jotta teoksen jaksaisi sen voimin kahlata loppuun. Romaani ei myöskään ole tyyliltään tai ilmaisultaan erityisen mieleenpainuva, mutta tavoittaa helppoudessaan suuria yleisöitä, ja on saamastaan vastaanotosta päätellen juuri nyt hyvin relevantti. Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu nimittäin ansioituu ennen kaikkea raadollisena läpileikkauksena kaikesta siitä, mikä juuri nyt tuntuu pahalta, mutta mistä ei oikeastaan saisi valittaa:

Olisi pitänyt kyykätä, mutta olisi pitänyt tehdä niin paljon muutakin. Olisi pitänyt löytää uusi poikaystävä, ja jotta minä olisin löytänyt poikaystävän, minun piti olla soma. Nämä ovat valintoja, joita joudun tekemään, ajattelin kun levitin luomiini ja silmiini ja silmieni sisänurkkaan valkoista luomiväriä. (115)

 

Savonlahden teos käsittelee painetta saavuttaa ja suorittaa. Mikään ei oikein tunnu mitään, kun poikaystävä on jättänyt, rahaa ei ole eikä töitäkään saa. Terapeutille kirjoitetulta vihalistalta löytyy kohtia kuten ”se, etten ansaitse mitään”, ”se, miten vaikea on elää itsensä kanssa”, ”se, etten usko tällaisten päivien loppuvan”. Pitäisi ryhdistäytyä, vaikka yritykset parantaa elämänlaatua päättyvät usein lamaannuttavaa ahdistusta aiheuttaviin epäonnistumisiin. Elämän kattaessa lähinnä kodin ja lähikaupan sipsihyllyn välillä haahuilun, herää kysymys siitä, miksi kukaan haluaisi ylipäätään tehdä mitään:

En jaksanut liikahtaa koko päivänä sohvalta keittiötä pidemmälle. En vaivautunut edes suihkuun. Ketä kiinnostaa, miltä näytän, ajattelin ja vastasin itselleni, että ei ketään, koska kukaan ei välitä minusta. (106-107)

 

Sosiologi Mikko Piispa tarkastelee 1980-luvulla syntyneiden sukupolvikokemuksia aikalaisdiagnostisessa teoksessaan Yhdeksän sanaa Y-sukupolvesta (2018). Yksilöllisyys ja yltäkylläisyys nousevat tutkimuksessa esiin olennaisina tekijöinä nuorten aikuisten kokemuksissa, sillä nuoret sukupolvet eivät ole enää vain sodan, jälleenrakennuksen tai edes hyvinvointivaltion kasvatteja. Heillä on rajaton valinnanvapaus toteuttaa itseään maailmassa, joka on täynnä mahdollisuuksia. Tai ainakin voisi olla. Se, että Y-sukupolvi on monessa suhteessa onnekkaassa asemassa verrattuna edeltäjiinsä, ei tarkoita, että elämä olisi perustavanlaatuisesti helpompaa. Yksilöön kohdistuva paine on valtavan suuri, kun vastuu sekä onnistumisista että epäonnistumisista on itsellä. Saavutukset sidotaan kiinteästi omaan identiteettiin ja minuuteen, jolloin niistä tulee eräänlainen ihmisarvon mittari. Olosuhteet ovat varsin otolliset ahdistuksen, syyllisyyden ja itsetunto-ongelmien syntymiselle.

Savonlahden romaani osoittaa, miten yksilöllisyys voi helposti näyttäytyä lähinnä yksinäisyytenä ja yltäkylläisyys ilmassa leijailevana abstraktina käsitteenä, josta ei oikein saa kiinni. Valintojen maailma tuntuu melko ankealta paikalta niille, jotka eivät osaa tai halua valita:

Elin omassa maailmassani samaan aikaan kun toiset menivät töihin, söivät lounasta, rekisteröivät parisuhteensa, saivat lapsia, opettivat taaperoitaan puhumaan, kävivät uusissa baareissa ja kirjoittivat pitkiä Facebook -statuksia, joissa kertoivat, mitä ajatuksia mikäkin ilmiö heissä herätti. Viikko toisensa jälkeen terapeuttini kysyi minulta: “Onko entinen poikaystäväsi pyörinyt yhä mielessäsi?”, ja viikko toisensa jälkeen minä vastasin hänelle: “On.” (80-81)

 

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu linkittyy osaksi nykykirjallisuuden “uusia sukupolvitarinoita” niin muotonsa kuin sisältönsäkin puolesta, ja on arvosteluissa perustellusti rinnastettu Saara Turusen Sivuhenkilöön (2018) ja Erkka Mykkäsen Something not goodiin (2018). Lakonisen realistisia kertomuksia yhdistävät ennen kaikkea menestystarinoiden vieroksunta, rehellisyys ja yleinen pettymys elämään, joka ei koskaan tunnu ihan siltä, miltä sen on odottanut tuntuvan. Savonlahden romaanin kuvaukset yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta herättävät hyvin samanlaisia tunteita kuin Sivuhenkilön kertojan suhteet eri elämäntilanteissa oleviin ystäviinsä tai Mykkäsen romaanista välittyvä kokemus siitä, miten vaikeaa on päästä samalle aaltopituudelle kenenkään kanssa. Kollektiivinen kokemus universaaleista tuntemuksista ja niiden mahdollistamasta empatiasta näyttää olevan kateissa.

Individualismin riemujuhlan varjopuolet korostuvat Savonlahden romaanissa erityisesti parisuhteiden kautta. Kun ajatus henkilökohtaisesta vastuusta ahdistaa, on toinen pidettävä lähellä keinolla millä hyvänsä. Kaipuu kohti ulkopuolelta määriteltyjä raameja on kova, ja poikaystävän läsnäolo auttaa pitämään annoskoot maltillisina, kodin siistinä ja itsetunnon kasassa. Kuvaus suuresta rakkaudesta on paitsi hiukan tragikoominen, myös loistava osoitus siitä, mitä tapahtuu, kun puutteellista suhdetta omaan itseen kompensoidaan suhteella toiseen ihmiseen. Oma persoona katoaa yhdessäoloon, kun jokainen hengenvetokin tapahtuu toisen ehdoilla:

Kohta hän olisi poissa, ajattelin, ja se tuntui aivan käsittämättömältä – hänhän oli aina ollut täällä. Pidätin hengitystäni, koska en halunnut hänen muistavan minua ihmisenä, joka hengitti äänekkäästi. (74)

 

Vaikka kertojan jokaiseen mielenliikkeeseen ei pystyisikään samastumaan, on Savonlahden romaani parhaimmillaan eräänlaisen jaetun kokemuksen mahdollistajana. Menestystarinoiden välissä tuntuu hyvältä kuulla jonkun muunkin kärsivän yksinäisyydestä, epäonnistumisesta ja itsetunto-ongelmista, joiden jättämät aukot on helpointa täyttää toisen ihmisen rakkaudella. Ja että kaikki jatkuu niistä huolimatta. Vaikka elämän pohjamutia kaivellaan romaanissa lannistuneena, tekee kertoja parhaansa niillä resursseilla, mitä hänellä on. Kertojan kykenemättömyys kantaa vastuuta tuntuu paikoitellen äärettömän rasittavalta, mutta toisaalta hän näyttäytyy myös ajoittain hyvinkin tiedostavana ja itseään reflektoivana henkilönä. Tiedostamisellakin on kuitenkin hintansa, kun omat tunteet eivät aina palvelekaan toivottuja ideologioita. Ristiriidat sen välillä, mitä pitäisi olla ja mitä on, saavat surkuhupaisat mittasuhteet ja ruokkivat itseinhoa entisestään:

Sellaisina öinä maailma tuntui olevan pullollaan naisia, joista jokainen oli kiehtovampi ja lahjakkaampi ja viehättävämpi kuin minä ja viemässä minulta pois sen ainoan asian, jonka halusin pitää. Yritin miettiä, mitkä olivat minun valttikorttejani, eikä se ollut ollenkaan tyynnyttävää. Yritin rauhoittua ja sanoin itselleni: “Olet huono feministi, lopeta.” (57)

 

Teoksen paljonpuhuttu huumori toimii parhaiten silloin, kun se osoittaa myrkyllisten ajatuskuvioiden ongelmallisuuden itseironian kautta. On luonnollisestikin hölmöä ripustautua toiseen ihmiseen pakkomielteisesti, ja harva ihminen kai varsinaisesti tahtoo enää vuonna 2018 olla riippuvainen seurustelukumppanistaan. Häpeällisetkin tunteet nyt vain sattuvat kuuluvan ihmisyyteen, eikä niitä oikein voi paeta. Ne voi vain hyväksyä.

Kertojan kasvu on syklistä ja vanhoja virheitä toistetaan jatkuvasti, mikä on paitsi luontevaa, myös tunnistettavaa. On ollut ilahduttavaa huomata teoksen saaneen huomiota sosiaalisessa mediassa myös niiltä, jotka eivät omien sanojensa mukaan juurikaan harrasta kirjallisuutta. Kenties rehellinen vertaistuki on yksilöllisyyteensä uppoavan ihmisen pelastus, ja paras keino tarjota sitä on esittää elämä sellaisena kuin se on, luomatta liian keinotekoista narratiivia tekstin ja vastaanottajan väliin. Irrallisista hetkistä koostuvasta elämästä ei synny yhtenäistä ja loogista tarinaa kuin väkisin:

Hän sanoi, että meillä oli ollut paljon ”hyviä hetkiä”. Minä sanoin, että eihän elämä ole mitään muuta kuin jatkumo pieniä hetkiä. Jos meillä oli hyviä hetkiä, meillä oli kaikki. (77)

 

Savonlahden romaanissa onnellisuutta ei käsitellä staattisena tilana tai etappina, jonka jokainen voi ennen pitkään tiettyjen toimintojen kautta saavuttaa. Teos ei silti myöskään sorru periaatteelliseen synkistelyyn, jossa rehellisyys on synonyymi iankaikkiselle kärsimykselle ja kaikki positiivinen perustuu itsepetokseen. Sellainenkin myy, kun onttoon “good vibes only” -mantraan kyllästyneet ihmiset tahtovat jotain, mihin voi oikeasti samastua. Kyynisyys tuntuu usein samastuttavalta ja rehelliseltä, mutta niin kuin kaikki muukin, se menettää tehonsa liiasta toistosta: "Mietin, miksi joskus uskottelin itselleni, ettei tulevaisuudessa ole mitään, kun kerran kukaan ei tiedä, mitä siellä on" (304).

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ei painu mieleen erityisen taidokkaana tai ansioituneena kirjallisena tuotoksena. Romaani on pitkälti sisältönsä varassa, joka puolestaan on kiinteästi sidoksissa aikaansa ja tiettyyn ihmisryhmään. Jos kuvattuun maailmaan ei pysty lainkaan samastumaan, jää se todennäköisesti vain viihdyttäväksi kirjaseksi, jonka olisi yhtä hyvin voinut jättää lukematta. Teos on kuitenkin juuri nyt juuri niin tärkeä kuin sen vastaanottanut kohdeyleisö kokee sen olevan. Vaikka taiteella ei tulisi oletusarvoisesti olla pedagogisia tai sielunhoidollisia velvollisuuksia, näyttää Savonlahden romaani ottaneen paikkansa siellä, missä sitä kaivattiin.