Hyvä Nick
Surua ja iloa, yhteisen transsin tilaa ja täydellistä mykistymistä. Riikka Pelo kirjoittaa esseessään katkelmia häntä yli kolme vuosikymmentä ympäröineestä lohdun äänestä, Nick Cavesta.
Hyvä Nick,
Olet elossa. Kirjoitan sinulle.
Sinusta en voi kirjoittaa. Kuinka voisin määritellä, kuka tai mikä olet. Muutut jatkuvasti. Olet monta. Et koskaan yksi ja sama. Et ollut koskaan se mitä kuvittelit. Enhän voi kaiken eletyn jälkeen edes tietää sitä, kuka olen itse.
Tämä ei ole rakkauskirje. Olet luonnonvoima, jota ei voi omistaa eikä rakastaa. Eikä tämä ole kysymys. Tämä ei ole vastaus kysymyksiin.
Syvimmin tunnen äänesi. Se on minulle yhä tuttu kuin rakastettujeni äänet. Se on likeinen ja kannatteleva, ystävän ääni. Äänesi on ympäröinyt minua yli kolme vuosikymmentä, kaksi kolmasosaa elämästäni.
Kirjoitan siis äänellesi, sille joka on täyttänyt minut ilon ja onnen mutta myös surun ja murheen keskellä.
Kirjoitan äänelle jonka olen kuullut yöllä unessani.
Kirjoitan äänelle jonka kuulen, kuten kuulen kuolleen ystävän äänen.
Juuri nyt en erota niitä toisistaan.
Kirjoitan äänellesi joka ylittää kaikki etäisyydet
Kirjoitan kurottaakseni ajan ylitse.
Sinun ei tarvitse vastata; tiedän mitä on aika ja mitä kirjoittaminen on. Tiedän myös mikä on kirje. Joten…Mitä haluan sinulta? En mitään. Kaiken. Nämä eivät ole omia sanojani. Mitkään sanat eivät ole pelkästään minun sanojani. Kieli tulee toisilta. Kuten aikakin.
Kirjoitan sillä vuorten olisi siirryttävä, jotta voisimme tavata. Kirjoitan sillä niin sanamme sekoittuvat toisiinsa, tulevat toisikseen.
(1)
Olen tyttö, joka kävelee huoneessa 29. Olen kävellyt siellä, yläpuolellasi, vuodesta 1984 alkaen. Olen täyttänyt 18-vuotta. Olen täysi-ikäinen. En ole lapsi enää.
Näytän lapselta. Asiakkaat luulevat, että olen vielä täysi lapsi. Laittomuus kiihottaa heitä.
Toisten mielestä näytän drag queeniltä, heistä kuuluisimmalta. Candylta. Candy Darlingilta. Toisia se taas kiihottaa. Toiset ajatuskin epäselvästä sukupuolesta ja oman himon hämäryydestä tekee väkivaltaisiksi.
Minä en pelkää kuolemaa. Voin kuolla milloin tahansa. Olen kuollut monta kertaa.
Minulla on useita asiakkaita päivässä, miehiä ja naisia. Välillä minut viedään toiseen kaupunginosaan, jossa järjestetään juhlia. Juhlat kuvataan, kaikki asennot ja yhdistelmät. Monet meistä ovat vielä alaikäisiä.
Tällaiset tapahtumat ovat toki kiellettyjä, niin kuin kaikki yli kuuden hengen tapaamisetkin nyt ovat. Tässä kaupungissa ammattini on kuitenkin laillinen. Minulla on lain suoja, varsinkin nyt kun olen täysi-ikäinen. Tämä on seksin ja juhlien pääkaupunki, joka ei nuku edes nyt, kun koko maailma on pysähdyksissä.
Itken harvoin, mutta kun itken, itken todella lujaa. Itken kuin lapsi, hyeena, satimeen jäänyt eläin. Kuuletko ääneni?
Niinä päivinä, kun voin todella huonosti enkä jaksa nousta jaloilleni, en edes siistiytyä, nukun yöni maanalaisen käytävillä ja porrashuoneissa, käyn yleisissä suihkuissa, julkisissa wc-tiloissa. Minussa on kaikki virukset. Olen Pandoran lipas. Palkkani olen saanut. Se on valkoista kohinaa, valoisaa unta. Sinä tunnet uneni yhtä hyvin kuin oman mielesi synkimmät sopukat.
Syksy tulee pian. Suuret vaahteranlehdet peittävät kadut niin kuin lapsuuteni tšekkiläisissä kuvakirjoissa. Yli kuuden hengen tilaisuudet on yhä kiellettyjä. Mutta meidän talossamme kanaalin varrella juhlat jatkuvat.
Minun nimeni on Mary. Minun nimeni on Eliza Day. Minun nimeni on Bee. Minun nimeni on.
Vain äitini tietää oikean nimeni, mutta hän ei tiedä, missä minä olen, vaikka etsii minua kaupungin jokaisesta korttelista. Pakenen häntä, muutun toiseksi. Pian hän ei tunne minua enää.
Kuuletko yhä paljaat askeleni lankkulattialla, kuuletko itkuni korkeissa koksinhajuisissa huoneissa, siellä missä muuri erotti ennen kaupungin kaksi puolta toisistaan niin kuin valkoinen uni erottaa oman mieleni kaksi eri puolta? Kuuletko itkuni yhä? Itken täältä ikuisuuteen.
*
Sinä elät. Olet elossa.
Kun ensimmäisen kerran kuulin sinusta, sinut oli pidätetty New Yorkin kaduilla, koska näytit niin epäilyttävältä, rikolliselta tai huumeidenkäyttäjältä. Kertojan mukaan sinut oli kuitenkin vapautettu vailla näyttöä syyllistymisestä rikokseen. Olit vain luihun näköinen synkkien laulujen laulaja kaukana kotoa, Australian kaakkoiskulmasta, Tasmanianmeren rannalta.
Huumeseuloista olisit tuskin kuitenkaan selvinnyt puhtain paperein ja myöhemmin kuulin, että juuri tuohon aikaan päädyit pitemmäksi aikaa huumevieroitukseen heroiiniaddiktiosi takia.
Olin pidätyksestäsi suunnattoman tuohduksissani. Niin tuohduksissani kuin 14-vuotias tyttö voi maailman epäoikeudenmukaisuudesta olla. Jos ihminen voidaan pidättää pelkän ulkonäön perusteella, vain siksi että hänen hiuksensa on värjätty mustiksi, me kaikki olemme rikollisia. Me kaikki olemme vaarassa.
Kuulin äänesi ensimmäisen kerran tuossa radio-ohjelmassa. Mitä luultavimmin oli kyseessä jälkipunkiin ja tummanpuhuvaan undergroundiin erikoistuneessa ohjelmassa soinut ”Sad Waters” -kappale Your Funeral, My Trial -levyltä, joka oli ilmestynyt samana vuonna 1986. Olen varma, että oli syyskuinen sateinen maanantai, talven pimeä selkä häämötti edessä. Sillä vuosikymmenellä lumi peitti maan paksuihin kinoksiin talvisin.
Kotini oli tasakattoisessa rivitalossa, silloin vielä televisiotehtaastaan eläneestä, jokisuiston varteen nousseesta, poltetun sokerijuurikkaan hajuisesta pikkukaupungista ulos johtavan maantien varrella kirkonmäen ja sairaalan alapuolella. Tien toisella puolella sijaitsi huolto-asema, jonne kruisailijat kokoontuivat amerikanrautoineen aina kuukauden ensimmäisenä perjantai-iltana Dallasin, Dynastian tai Falcon Crestin aikaan. Huoltoaseman valot eivät sammuneet koskaan, ne valaisivat kapeaa huonettani, kun kuuntelin öiseen aikaan yöradiota tai itse kasetille nauhoittamiani ohjelmia. Puolet huoneesta täytti isoäidiltä saatu vanha pianonrohjake.
Down the road I look and there runs Mary
Hair of Gold and lips like cherries
We go down to the river where the willows weep
Take a naked root for a lover’s seat
Lempeyttä ja hartautta täynnä olevan laulusi aikana elämäni muuttui. Minä muutuin tuona sateisena maanantaina. Musiikki avasi oven siihen olentoon, joka minusta oli tuleva. Astuin sisään.
Sad Waters, tai ehkä pelkästään sinun surullisen ja epätoivoisen äänesi kuuleminen, muutti minua enemmän kuin ensimmäinen humalainen, tupakan ja lonkeron makuinen suudelma pyöräparkkiksen kanttikiveyksellä torin laidalla samana syyskuuna mustatukkaisen kenkäkauppiaan pojan, harrastelijanäyttelijän, kanssa.
Suudelmaa seurasi sydänsuru, mutta se ei ollut vielä kovin pitkäikäinen, vaikka riuhtoikin sydäntäni pienen petoeläimen tavoin, päivinä jolloin kaikki muut tuntuivat iloitsevan syksyisistä markkinoista ja tivolin tulosta kaupunkiin. Musiikki, sinun laulusi ensirakkauden pakahduttavuudesta, oli kokemuksena paljon kokonaisvaltaisempi kuin omat hämmentävät, aivan uudet, tunteeni.
Ensimmäisen menetykseni uoma syveni säkeidesi auraamana, vesi tummeni, uin unissani kaupunkia halkovan joen pohjaan, mutaisten kasvien juurille, ne tuudittivat minut uneen. Ensirakkaus tai ensimmäinen ihastuskaan tuo hylkäys ei vielä itselleni ollut, niin kuin laulun Mary puhujalleen on.
Ensimmäinen hankkimani levy oli Your Funeral, My Trial. Kirottu lainsuojaton hahmo, jollaisena näyttäydyit radioselostajan kertomuksessa, esittäytyy levyn väkivaltaa ja kuolemaa uhkuvia maisemia maalailevassa nimikappaleessa.
I’m a crooked man
I’ve walked a crooked mile
Night, the shameless widow
Doffed her weeds, in a pile
The stars all winked at me
They shamed a child
Laulussa on tuhansia Maryja. He viettelevät luihun vaeltajan paheisiin ja lopulta yhteen heistä, viattomaan karitsaan, kohdistuvaan murhaan kuten samankaltaiset henkipatot, toksista maskuliinisuutta uhkuvat hahmot myöhemmillä levyilläsi päätyvät äkkipikaistuksissaan tai vain silkkaa tunnottomuuttaan tai vaimonhakkaajuuttaan tekemään.
En useinkaan kuunnellut kovin tarkkaan sanoja, joita lauloit. Kuuntelin miten lauloit. Kuuntelin epätoivosta puristuvaa ääntäsi, romuluisten, kaiutettujen instrumenttien kutomaa maisemaa, joka loi mieleeni uusia mahdollisia maailmoja: rämeiset Australian takamaiden joet, muurin sisään suljetun Länsi-Berliiniin synkät klubit, raunioituneet sisäpihat ja muurin reunustan jättömaat sirkusvaunuineen kuin psykoosin tai deliriumin vääristäminä raamatullisina maailmanlopun näkyinä.
Opin myös kuulemaan sen, kuinka äänesi saattoi äkkiä muuttua hartaasta ja surumielisestä romantikosta tai jumalansa puoleen kääntyvästä mystikosta uhkaavaksi raivohulluksi, kuten sairaalloisen pakkomielteisessä, väkivaltaisessa tai narsistisessa rakkaussuhteessa.
En useinkaan kuunnellut kovin tarkkaan sanoja, joita lauloit. Kuuntelin miten lauloit.
Kun seuraavan vuoden talvena makasin ensirakkauteni, kauppaopistossa opiskelevan levykaupan myyjäpojan, hylkäämänä uuden vuoden päivästä loppiaiseen pimennetyssä huoneessani kapean rautasängyn pohjalla, pelastit minut ensimmäisen kerran. Minulla oli levykokoelmassani silloin ehkä jo koko siihenastinen tuotantosi, Birthday Partyn raivoisasta suopunkista Bad Seedsien kahteen ensimmäiseen levyyn, Elviksen ja rämebluesin henkeä paukuttaviin From Her to Eternityyn ja First Born is Deadiin.
Levysi nostivat omalla synkkyydellään ja kaoottisuudellaan minut tuhoutumisen fantasioista, joissa makasin jään alla kaupungin edustalla avautuvan meren lahden matalassa pohjassa tai riuduin hitaasti tappavaan tautiin, kuten lapsuuteni sinihuuliset romaanisankarittaret, jotka menehtyivät laventelitaudiksi nimeämääni ilmiöön.
Tuona keväänä värjäsin tuhkanvaaleat hiukseni mustiksi, mustia olivat myös itse tehdyt vaatteeni ja uudelleen maalatut huonekaluni, pian myös ystäväni olivat mustiin pukeutuvia postpunkkareita ja gootteja, joiden levylautasilla pyöri sinun musiikkisi lisäksi Lydia Lunch, Diamanda Galas, Coil, Psychic Tv ja Sonic Youth. Heitä löytyi omaa kotikaupunkiani enemmän viereisestä suuremmasta kaupungista, jonne pääsi alle tunnissa junalla.
Woo-woooooooooooooo Woo!
In the name of pain!
(In the name of pain and suffering)
In the name of pain!
(In the name of the pain and suffering)
(…)
O pain and misery
(Pain and misery)
O pain and misery! Hey! Hey!
Vuoden kuluttua tuosta kuohuttavasta ja kumouksellisesta talvesta tapasin sinut ensimmäisen kerran. Konsertoit kiertueellasi Bad Seeds -bändisi kera tässä Euroopan laitimmaisen maan pääkaupungissa, jonne olin vasta muuttanut pikkukaupungista. Levysi Tender Pray oli juuri ilmestynyt, samoin pian oli ilmestyvä Berliinissä kirjoitettu romaanisi And the Ass Saw the Angel, jonka hankin heti kauniina kovakantisena Julia Margaret Cameronin varhaisella Venus chiding Cupid and removing his wings -valokuvalla (1872) varustettuna painoksena.
Myös saksalaisen Wim Wendersin Berliiniin taivaan alla -elokuva oli tuonut sinut laajemman yleisön tietoisuuteen. Et ollut enää vain pienen mustahuulisen synkistelijäyhteisön salaisuus. Mercy Seatin vanhatestamentillisen jumalan kiroama ja hylkäämä, armoa aneleva kuolemaantuomittu alter egosi näkyi useampaan kertaan kahdella hillityllä tv-kanavallammekin RAKKAUS ja VIHA tatuoituina sormiensa ihoon.
I want to tell you about the girl, kerrot elokuvassa berliiniläisen klubin yleisölle, jonka keskellä seisoo sirkuksen trapetsitaiteilijaan rakastunut ja siitä syystä elävien kirjoihin palannut entinen enkeli, Damiel. Hänen aiempi kollegansa, enkeli Cassiel, kuulee mielessään sen, kuinka epäilet ja tuskailet: I’m not gonna tell you about the girl.
Samat sanat lausuit myös karulla osakuntaravintolan lavalla kahtena syksyisenä iltana peräkkäin. Samat sanat lausut elämässäsi tuhansia kertoja, yhä edelleen toistat niitä meidän edessämme. Kerrot tytöstä, joka asuu yläpuolellasi huoneessa 29 ja itkee.
Keväästä saakka olin jännittänyt pääsenkö alaikäisenä, nyt siis 16-vuotiaana, sisään kaupungin tärkeimpään konserttipaikkaan. Onneksi oman Hide n’ Seek -bändini soittajat tunsivat jo kaikki portinvartijat. Sisäänpääsyssä loppuunmyydylle keikalle ei ollutkaan ongelmaa. Toisena konsertti-iltana puhuimme jo itsemme liputtomina sisään ilmaiseksi.
Valokuvasin eturivissä ensimmäisen illan tuomiopäivämäisesti jylisevän ja väkivaltaista raivoa täynnä olevan keikan. Epätarkat kuvat muistavat enemmän kuin minä. Ruumiini on tallentanut silti omiin sanattomiin kerroksiinsa konsertin koko vyöryvän pauhun: kaoottinen luuytimiä ravistava musiikki oli rajua, hyökkäävää, mutta samalla puhdistavaa ja tyynnyttävää. Sinä armoton, vimmainen ja tuskainen hullu. Blixa Bargeld tärisevä psykootikko kitarankieliensä julmuudenteatterissa. Olimme pyhien, yhteisön ulkopuolelleen sulkemien, hahmojen seurassa, hajoamisen ja tuhoutumisen kertomusten äärellä, yhteisessä transsin tilassa.
You are beautiful! O Dove!
Hard on for love. Hard on for love.
Etäännyttävästä valokuva-apparaatistani huolimatta tunsin, kuinka oma itseni siirtyi syrjään, katosi. Tulin sinuksi, sinun rytmiksesi, sinun kiihkoksesi, sinun ääneksesi. Ajattelin myöhemmin, että tätä kokemusta kristinuskon mystikotkin ovat etsineet omilla askeettisilla keinoillaan: kokemusta oman itsen katoamisesta ja toiseen sulautumisesta.
Olimme pyhien, yhteisön ulkopuolelleen sulkemien, hahmojen seurassa, hajoamisen ja tuhoutumisen kertomusten äärellä, yhteisessä transsin tilassa.
Aloin ymmärtää, että keikoilla käymisellä ja uskonnollisella kokemuksella on ehkä jokin yhteys, tämä sama kokemuksellinen juuri: kaipaus sulautua johonkin kokonaan toiseen rytmiin ja energiaan.
Down we go, down we go
The Devil and me
Down we go, down we go
To Eternity
Down we go, down we go
We go down down down down down
Toisena konsertti-iltana pääsin tervehtimään sinua takahuoneeseen ystäväni vanavedessä.
Olit lihaa, verta, hikeä ja levinnyttä maskaraa. Mykistyin edessäsi täysin. En osannut muovata yhtä ainoaa lausetta, en kysyä yhtään kysymystä. En oikeastaan tiennyt, mitä tein takahuoneessa. Ystäväni sen sijaan jututti sinua kuin vanhaa tuttua. Olitte tavanneet Berliinissä hänen bändinsä kiertueen aikana edellisenä vuonna.
Blixalle sain ehkä juuri ja juuri sanottua saksankielisen lausahduksen, wie geht es.
Olit lihaa, verta, hikeä ja levinnyttä maskaraa. Mykistyin edessäsi täysin.
Ei mennyt hyvin kummallakaan. Olitte heroiinivieroituksessa, jälleen, metadonikuurilla molemmat sielunveljekset, huonotuulisia ja huonosti käyttäytyviä rocktähtiä. Ystäväni sopi kylläkin kirjeenvaihdosta kanssasi – mutta vielä tänäänkään ei niihin kirjeisiin ole tullut vastausta.
Tuosta käynnistä on jäänyt erään haastattelun tv-taltiointi, jossa puhut suhteestasi Raamattuun ja uskontoon, kuten useissa haastatteluissa puhut. Sanoit, että toimittajan tulisi lukea Raamattunsa, ei Ilmestyskirjaa, vaan Jobin kirja. Ilmestyskirja on tylsä, Job puhutteleva ja koskettava. Puhut väsyneen ylimielisesti, mutta kärsivällisesti. Sinut tiedettiin tuohon aikaan henkilönä, joka saattoi laskutiloissaan käydä tyhmiä kyselevien tai liian tunkeilevien toimittajien kimppuun fyysisestikin.
Loppusyksystä -88 soitimme tyttöbändimme kanssa yhden ensimmäisistä keikoistamme nyt edesmenneellä Lepakkoluolan lavalla taidelukioiden yhteisbileisssä. Lauloin ainakin yhden viinipullon humalassa, koska minua hävetti niin paljon. Häpesin itseäni, häpesin keskentekoista musiikkiamme. En kokenut, että musiikki jota teimme, olisi ollut minua itseäni. Minun musiikkiani. Se oli liian kesyä, liian kilttiä.
Keikan jälkeen maalaispojalta näyttävä punkkari irokeesissaan tuli sanomaan, että lauloin kuin Nick Cave, yhtä vaarallisesti. Se on ainoa hetki, jonka muistan tuosta illasta tarkasti. Se oli ollut tarkoitukseni. Laulaa kuten sinä, etsiytyä vaaran paikoille.
(2)
Olen surullinen vaimo, joka siirtelee huonekaluja huoneesta toiseen. Olen murheellinen tyttö vangittuna meripihkan sisään. Olen kehräyslaulun sinisilmäisen poikansa menettänyt äiti. Olen tyttö joka itkee ikuisuudessa. Olen kaikkien laulujesi sinä. Olet valuttanut vereni tyhjiin, kaikki suruni, kaikki muistoni. Minun nimeni on sinun nimesi.
*
Helmikuussa 2019 tulet jälleen uneeni. Äitini on kuollut kolme kuukautta aikaisemmin. Kahden kuukauden ajan siihen saakka olen saattohoitanut sisarusteni kanssa häntä yllättäen ilmenneessä ja nopeasti edenneessä sairaudessa. Moneen kuukauteen en kykene työskentelemään, en kirjoittamaan sanaakaan romaanikäsikirjoitukseeni Kaikki elävä, jonka pitäisi ilmestyä seuraavana syksynä. Tai jos olen jotakin kirjoittanut, teksti on kadonnut tallentamattomana eikä minulla ole aavistustakaan, mitä se on ollut. Tai aavistus minulla on: kaikesta riisuttuja sanoja, paljasta kieltä, niin paljasta, että sen totuutta on mahdotonta muistaa.
Saattokuukausina kävelen meren rannalla ja laulan laulua, jonka olet säveltänyt poikiesi, Arthurin ja Earlin, kanssa ystäväsi Marianne Faithfullin sanoihin. Arthur laulaa sen dokumentissa, joka kuvaa perheesi sanomatonta surua hänen poismenostaan. Faithfullin sanat liittyvät hänen oman rakkaansa lähestyvään kuolemaan.
I am walking through deep water
It’s all that I can do
I am walking through deep water
Trying to get to you
Viimeisenä yönä saatamme sisareni kanssa äidin kipujen ja pelon ja ahdistuksen lävitse kohti valoa, laulamme, silitämme hänen uupunutta, tuskaisena tärisevää ihoaan, laulamme kaikki laulut jotka osaamme, tyynnytämme hänet, tuuditamme hänet uneen, saatamme hänet laulaen koko matkan ajan toiselle puolelle.
Äidin kuoleman jälkeiset ensimmäiset ylivoimaisen raskaat viikot pääsen jalkeille kuuntelemalla jokaisena aamuna yhden levysi. En muista silloin, että olen toiminut näin kerran ennenkin. En muista, että olen käyttänyt musiikkiasi selviytymiskeinoa aiemminkin, kun murhe on lamaannuttanut minut, jähmettänyt meripihkankaltaisen aineen sisään. Mutta ruumiin muisti on tietoista mieltäni viisaampi. Unissakävelijän muisti.
Kun menen tätini tueksi hyvästelemään äidin vielä kerran ruumishuoneelle, kuuntelen vihaisen, raivoavan Let Love Inin. Maa on silloin musta ja vihreä, eikä tiedä surustani mitään. Kun valmistaudun äidin siunaukseen, kuuntelen rakkautta tulvillaan olevan Boatman’s Callin ja lumi peittää viimein maan. Kun äiti tuhkataan, kuuntelen Murder Balladsin tyynnyttävän väkivaltaisia lauluja. Kun laskemme hänen uurnansa, kuuntelen yksinäisen ja lohduttoman aamun surusta pakahtuvaa Skeleton Treetä. Lumi sataa vanhan lumen päälle. Kun kuuntelen ääntäsi, tiedän etten ole surussani yksin.
Lumi sataa vanhan lumen päälle. Kun kuuntelen ääntäsi, tiedän etten ole surussani yksin.
Ja koko tuon suremisen ajan saan sinulta kirjeitä sähköpostiini, vähintäänkin yhden viikossa, vaikka en itse pysty edes aloittamaan sinulle tätä lupaamaani kirjettä. Vaikka tiedän, että kirjeilläsi on monta vastaanottajaa, koko surijoiden ja kärsivien yhteisö, jonka kirjeilläsi, Red Hand Filesilla, kutsut yhteen, jokainen kirje tuo silti lohtua, jokainen kirje puhuu, siitä miten elää surun kanssa. Erityisen lohduttava on katkelma, jossa puhut yhteydestä poikaanne yliluonnollisten merkkien lukemisen kautta. Arthur rakasti leppäkerttuja, kerrot. Kuolemansa jälkeisinä päivinä hän ilmestyi sinulle ja vaimollesi leppäkertun hahmossa, ensin vaimosi ja pian sen jälkeen sinun kädellesi lennähtäen. Kolmannella kerralla leppäkerttu ilmaantui levytysstudioon, kun olit viimeistelemässä Skeleton Tree -albumianne.1
Tämän maagisen ajattelun kyvyn löydän pian myös itsestäni. Se on meillä on kaikilla, se nukkuu mielemme arkaaisissa kerroksissa ja aktivoituu surutyön aikana, jos sille antaa mahdollisuuden.
Itselleni äiti saapuu ensin erilaisina valoilmiöinä. Sitten nuoren lastenrattaita työntävän naisen hahmossa. Kevään tultua tulevat linnut, hän saa pääskysen muodon. Tai oikeastaan hän on tervapääsky, kuten säkeessä jonka olen lapsena kirjoittanut, valurautaiseen teepannuun pesänsä tehnyt tervapääsky. Ei siis pääskynen laisinkaan. Kun pyöräilen Berliiniin taivaan alla Alexanderplatzin liikenneruuhkassa, hän ilmestyy minulle koko taivaan mitassa, ja suojelee minua matkallani ystävien luo. Vuoden kuluttua hän lähettää kotkan vahvistamaan minua vaelluksellani jyrkkien rotkojen reunalla maailman laidalla, La Gomeran saarella, ja niin pääsen perille; matkan aikana olen ihmetellyt, miksi mielessäni soi jatkuvasti öisessä vuoristobussissa täyden kuun loisteessa kuulemani The Policen kasarikertosäe: Every breath you take, every move you make, I’ll be watching you, vaikka mikään Sting-fani en todellakaan ole koskaan ollut.
Kun kolme kuukautta on kulunut äidin viimeisestä yöstä, komennat minut unessani työhön. Se on ainoa keino selvitä surusta, sanot. Se on ainoa asia, minkä voit tehdä.
Minä uskon sinua. Aamulla palaan työhöni, löydän oikeat sanat ja kesän jälkeen kirjani valmistuu melkein ajallaan. Se valmistuu niinä päivinä, elokuussa, kun palaat jälleen tähän pohjoiseen ja synkkään merenrannan kaupunkiin kahdeksi peräkkäiseksi illaksi.
Silloin en enää ole täysin mykkä. Kysyn sinulta kysymyksen. Vastaat:
People have two lives. First the one you spend constructing. Then something makes it crash down, you pick up the pieces and build another life from there.2
Surijoiden aika
Sinä kirjoitat: Olen taiteellisessa työssäni pyrkinyt ilmaisemaan sitä lähes käsin kosketeltavaa menetyksen tunnetta, joka on lyönyt leimansa elämääni. – – Keinoni tämän tyhjyyden täyttämiseksi oli kirjoittaminen. – – Havaitsin että kielen avulla kirjoitin Jumalan olevaksi. Kielestä tuli peite, jonka heitin näkymättömän ylle; näin hän sai muodon ja hahmon.
Rakkauslaulun salainen elämä -luennossa, joka on pitkä henkilökohtainen essee äänelläsi esitettynä, viittaat traumaattisena menetyksenä isäsi äkilliseen kuolemaan, joka tapahtui kun olit 18-vuotias. Näet tämän tapahtuman runoilijaihannettasi W.H. Audenia seuraten mahdollisuutena, jota lapsi on odottanut voidakseen kokea elämän vakavuuden, sen oikean luonteen.
Suurimmat rakkauslaulusi sisältäneen Boatman’s Callin aikoihin esitetyssä tekstissä puhut rakkauslaulujen yleisestä selittämättömästä surumielisyydestä, melankolisuudesta, portugalinkielisiä sanoja saudade ja duende käyttäen.
Saudade on käsittämänäsi lähellä kristittyjen mystikkojen kuvaamaa rakkaudellista jumalkokemusta, joka on yksi puoli uskonnollisen kuvaston leimaamaa rakkauskäsitystäsi: Saudade on halua tulla nostetuksi pimeydestä valoon, tulla ylimaallisen käden koskettamaksi. Rakkauslaulu on pohjimmiltaan jumalan valoa, joka osuu suoraan haavoihimme.
Tämän lähemmäksi katolisen mystiikan metaforia on vaikea mennä. Laulu itsessään on jumalallinen. Lohdun ja armon tuova voima. Parantava valo.
Myöhemmin haastattelussasi toteat, että traumaattinen kokemus, jota lauluissasi ennakoit, ei ollut isäsi kuolema vaan lapsesi menehtyminen onnettomuudessa. Vastaat saman suuntaisesti myös kysymyksiin siitä, miksi poikasi kuolemaan liittyvä kuvasto on niin vahvana samana vuonna valmistelemallasi Skeleton Tree -levyllä, vaikka levy oli jo lähes valmis järkyttävän onnettomuuden aikaan.
Laulu itsessään on jumalallinen. Lohdun ja armon tuova voima. Parantava valo.
Itsekin kuuntelin mustakantista levyä aluksi reaktiona valtavaan menetykseesi – ja tulkitsin nyt tarkkaan lukemiani ”sanoituksia” suhteessa tähän tragediaan. Olin ihmeissäni, miten kukaan kykenee kirjoittamaan ja työskentelemään sellaisen surun ja tuskan keskellä, vaikka olisi sitä kuinka harjoitellut.
With my voice
I am calling you
Ennen onnettomuutta kirjoitetut ja sävelletyt säkeet saivat kuitenkin uuden merkityksen, kun menetystä seuranneiden kauheiden ensikuukausien jälkeen kykenit palamaan työsi äärelle. Myös muut laulusi, kuten Into my Arms, alkoivat merkitä sinulle toisenlaisia asioita kuin niitä kaksikymmentä vuotta aikaisemmin kirjoittaessasi. Puhuteltavalla, laulun sinällä, oli nyt uusi hahmo, menetyksestäsi syntynyt.
The songs are strange things, you know, toteat. They’re patient, and wait for the meaning and then meaning changes through the years.3
*
Some go and some stay behind
Some never move at all
Girl in amber trapped forever, spinning down the hall
”Girl in Amber” -kappaleesi tuntuu levyn kappaleista puhuvan kaikkein eniten perheesi surusta ja piirtävän surevan vaimosi muotokuvan – mutta kuin arvoituksen asuun pukeutuen. Kirjeessäsi kerrot laulun olevan myös itsellesi mysteeri, unen kaltainen. Meripihkan sisälle käpertyneen tytön runollinen kuva oli ollut mielessäsi ja paperille raapusteltuna jo vuotta ennen tapahtunutta tragediaa, mutta et tiennyt, mihin se liittyi. Kuvan varaan syntyi kuitenkin mantramainen kertosäe.
Girl in amber lumber slumber
shuts the bathroom door.
Äänitit laulun aihion aisaparisi Warren Ellisin, hullun viulistin ja multi-instrumentalistin, kanssa ja sitten unohdit sen.
Vuoden kuluttua, kun palasit levyn materiaaliin, kaikki oli toisin, ja sinä itse poikasi kuolemaa seuranneessa jälkitraumaattisessa dissosiatiivisessa tilassa (”fugue-state”). ”Girl in Amber” -kappaleen kuullessasi tiesit nyt, kuka runokuvan tyttö oli. Oli traagisella tavalla selvää, että kyseessä oli vaimosi Susie, joka nyt eli jähmettävän surun ja romahduksen keskellä. Ja laulun säkeet myös puhuttelivat sinua kuin kuolleiden valtakunnasta käsin. Ainoa asia jonka lauluun lisäsit oli säkeen puolikas: Your little blue eyed boy.
Samassa kirjeessä palaat puhumaan esseeluennostasi ja täydennät sen ajatuksia laulunkirjoittamisesta: On lauluja jotka voivat menneen ja akuutin trauman lisäksi puhua tulevista traumoista ja menetyksistä, Girl in Amber on sellainen laulu. Se on ladattu on kummalla selvänäköisyydellä, salaisella älyllä. Se on laulu joka oli täynnä murhettamme, jo ennen tragedian tapahtumista. 4
Levyä seuranneella kiertueella esitit laulua illasta toiseen, myös kotimaani läntisellä reunalla, merenrantakaupungissa pidetyllä jazzfestivaalilla, koetit loitsia laulullasi kauhean nykyhetken loitommalle mutta olit vaimosi tavoin yhä sen otteessa. Kun seurasin esiintymistäsi lavalla, tyhjennyin kaikista kysymyksistä joita minulla olisi sinulle ollut. Nielin kyyneleitäsi ja niistä tuli minun kyyneleitäni, aivan kuten mystikko voisi vain omassa toiselle täydellisesti antautuvassa mielessään toivoa.
Kahta vuotta myöhemmin esittäessäsi laulua Conversations with Nick Cave -kiertueella, siis myös tässä pohjoisessa pääkaupungissa, kerrot laulun muuttuneen menneisyydeksi. Vaimosi oli vapautunut, ainakin osaksi, tukehduttavasta pimeydestä jonka keskellä olitte eläneet. Maailman ja hänen välissä oli valoa. Aika oli tehnyt tehtävänsä. Mutta myös laululla oli oma voimansa: se auttoi teitä molempia vapautumaan lamauttavasta tuskasta.
*
Sinä päivänä, kun viimein aloitan kirjeeni sinulle, tämän kirjoituksen, saan viestin rakkaan ystävän poismenosta. Hänen veljensä kirjoittaa, että ystäväni ei tule selviytymään muutamia päivää aiemmin tapahtuneesta moottoripyöräonnettomuudesta; veljesten yhteisen sopimuksen nimissä hänet irrotetaan hengityskoneesta saman päivän iltapäivänä. Me ystävät voimme silloin saattaa matkamiehen viimeiselle reissulleen kynttilän sytyttäen, missä olemmekin.
Tulevat viikot olen sijoiltani. Suru ei päästä minua otteestaan. Minulla ei ole sanoja, ei säveltä, ei rytmiä. Kaikki hajoaa altani. Mennyt, nykyhetki ja tuleva sekoittuvat toisiinsa. Se tuleva jota ei enää ole. En nuku, en syö. Ei ole ketään, jonka kanssa jakaisin tämän yksityisistä yksityisimmän surun.
En pysty edes kuuntelemaan musiikkiasi, en ”Girl in Amber” -kappalettakaan, jonka lamaantuneeseen päähenkilöön tunnen jälleen samastuvani. Musiikkisi kuuluu jo toisen aikaan, toiseen suruun, suruun joka on yhä kanssani jokaisena päivänä, jokaisena hetkenä. Pelkään musiikkisi kutsuvan syvimmän ja musertavimman suruni takaisin, tekevän uudesta surustani niin painavaa, että en enää kestäisi sitä. Surun johon mikään itku ei auta. Kaikennielevä, itsekäs suru.
Tulevat viikot olen sijoiltani. Suru ei päästä minua otteestaan. Minulla ei ole sanoja, ei säveltä, ei rytmiä. Kaikki hajoaa altani.
Kun kaksi viikkoa ystävän kuolinpäivästä on kulunut, kirjoitan runon. Se on ensimmäinen runo, jonka olen kirjoittanut sen jälkeen kun olen täyttänyt 14-vuotta. Kirjoittaminen, työ, antaa minulle takaisin suojakeinot, jotka olen oppinut äitini kuolemaan liittyvän surutyön aikana, uskon mielenkykyihin, joiden varassa me voimme luoda yhteyden heihin, jotka eivät ole enää läsnä näkyvässä maailmassa.
Runo, jos se sellainen on, muistuttaa siitä, että surun kanssa eläminen on mahdollista. Mutta suru on surtava suremalla. Se on ainoa keino.
*
und alle Seelen waren eins5
Unien vartija, nukka-
siipi, noenrepale, aina
Yksi ja Sama, aglais io,
lehahti sisälle kolmesti, ei pitänyt
melua itsestään, sivustaseuraajan läpi-
tunkeva katse
Sinä näet nyt kaiken, kaiken mikä oli ja mikä
on tuleva, olet pelkkää aikaa ja valoa, mutta
vielä neljäntoista päivän verran
Als das Kind, Kind war, wusste es nicht...
sinun on kysyttävä tietä lempeiltä
ja raivoisilta hengiltä, etkä pian kuule
mitä me puhumme tyhjäksi
jääneissä huoneissasi ja
likusterisyreenin alla, jossa istuit tällaisina
öinä, poimimme tähdenlentoja, perseidien
taivas oli rajoja vailla
(...)
koko äänettömän kesän
ne pitivät pitojaan viholaisten
kesteissä, monofagit, riisuivat
isännät poltinkarvoistaan, jättivät
jälkeensä vain ruotien luunvalkoiset aaveraajat, sukupolvi
öljynkiiltävää kaviaaria, odotin
puutarhani pukeutuvan surun huntuun, syytä
en aavistanut, en seurauksia
Ja niin murhe täytti maan, kaikki
vedet ja taivaan laen, se on nyt sinun
muotoisesi, Aglais io, riikinkukkoperhonen
*
Tänään kuuntelen Ghosteen-levyäsi vanhalta vinyylisoittimelta, joka värisee askelista lankkulattialla.
Tänään kirjoitan sinulle. Aloitan heti aamulla kun tähdet ovat sammuneet, kuu menettänyt valonsa. Eläimet ravistavat yön harteiltaan. Kaksi kettua astelee metsästä pihaan, hirvi juoksee pellon poikki, toinen sen perässä, palokärki lennähtää puuhun, käärme kulkee polun yli, tuhatjalkainen rapisee hiekassa, vaikka kesä on jo päättymässä täällä pohjoisissa metsissä.
Jokainen näky on viesti, jokainen liikahdus on ihme. Olet kaikessa mikä elää.
The stars are your eyes
I loved them right from the start
A world so beautiful
And I keep it
In my heart
Ghosteen-levy on monella tavalla ihme, kaunis, sovinnollinen, ja silti surulle ja kärsimykselle perustettu. On ihme, että sellainen teos on olemassa. Ihmetystä herättää myös äänesi, aivan uusi toinen äänesi, joka soi falsettomaisena tutun murheellisen ja turvallisen baritoni-äänesi taustalla.
Lopulta tuo kimeähkö, rukoileva ääni valtaa tilan kesken ”Hollywood”-kappaleen maalailevan, apokalyptiseksi muuttuvan merellisen yömaiseman ja kertoo buddhalaisen tarinan Kisasta, lapsensa menettäneestä naisesta joka oppii talosta taloon kulkemalla, että jokaisessa kodissa surraan, jokainen on menettänyt jonkun itselleen tärkeän olennon. Kukaan ei ole vailla surua.
Ajattelen ensin, että ääni, jolla kokoat nyt surevien yhteisön, uuden yhteisön, uuden tulevan, valoisamman ja kauniimman maailman reunalle, ilmentää sitä uutta ihmistä, joka sinusta on surun myötä tullut, uutta ihmistä, joka on täynnä hyvää tahtoa. Hyvä Nick on ottanut paikan entisen Pahan Nickin rinnalla (sillä en usko, että Stagger Leen, Grindermanin ja Bunny Munron kaltaisia läpeensä julmia ja groteskeja hahmoja luonut ja niitä kaikella sekopäisen saarnaajan hurjuudella esittänyt minäsi olisi kokonaan kadonnut).
Kukaan ei ole vailla surua.
Kun palaan kuuntelemaan elokuvasävellyksiäsi, joita olet muun tuotantosi rinnalla tehnyt yhdessä Warren Ellisin kanssa, löydän tämän ohenteisen äänen jo noista ambient-maisemista, tummien kaikuisien äänien kudoksista. Tämä ääni on ollut sinussa aina, ehkä se on faselttomainen kuoropojan enkeliääni Wangarattan kirkkokuorosta. Mutta nyt se on myös tuonpuoleisten enkelien ääni, Damielin, Cassielin, isäsi, ja poikasi Arthurin ääni. He ovat kaikki täällä. He joita me rakastamme.
I am here
Beside you
Look for me
In the sun
I am beside you
I am within
In the sunshine
In the sun
Mutta sinä elät. Olet elossa. Olet olemassa. Kuulen äänesi. Ole hyvä. Ole kiltti.
Rakkaudella, Riikka
Ps. Suruviesti äitisi kuolemasta saavutti minut viimeistellessäni vastauskirjettäni sinulle. Tämä viimeisin kirjeesi6on kaikista lähettämistäsi kirjeistä henkilökohtaisin ja murheellisin ja siksi vaikeimmin vastattavissa. Se kutsuu meidät, kaikki kirjeesi vastaanottajat, jälleen surusi jakajiksi. Samaan aikaan se tekee selväksi sen, kuinka yksityisestä asiasta surussa, erityisesti oman äidin menetyksessä, on kyse. Ehkä kaikkein pohjimmaisin suru on jaettavissa vain heidän kanssaan, jotka olemme menettäneet ja joiden poissaoloa surien meidän on elettävä eteenpäin?
Suru on rakkauden muoto, sanoo ystäväni juuri radiossa7. Olet kirjoittanut samankaltaisesti ensimmäisissä kirjeissäsi 8 Jos rakastammme, suremme. Suru muistuttaa musertavuudessaan siitä, miten syvää rakkautemme on ja miten vähäisiä me itse olemme sen edessä: olemme vain mitättömän pieniä, täriseviä atomikimppuja sen mahdin puristuksessa. Se täyttää koko olemassaolemme ytimiä myöten ja laajenee sormenpäistämme maailmankaikkeuden reunoille. Kenties vain he, jotka ovat lähteneet luotamme, voivat ainoastaan tietää surumme mittakavan?
Toivon, että sait hyvästellä rakkaan äitisi kaukana Australiassa. Toivon sinulle voimia suruusi. Toivon valoa polulle, jolla hänen jättämissään jäljissä nyt kuljet uuden pimeän ajan lävitse.
Berliinistä Dresdenerstrassen kulmilta tervehtien, Riikka, yhä edelleen rakkaudella.
Lähteet ja lainaukset
Painetut lähteet
Cave, Nick: And the Ass Saw the Angel. Black Spring, 1989.
Cave, Nick: ”Rakkauslaulun salattu elämä”. Suom. Juha Mäkinen. Nuori Voima 4-5/2009.
Cave, Nick: Stranger Than Kindness. Suom. Einari Aaltonen. Like Kustannus, 2020.
Cave, Nick: The Complete Lyrics 1978-2013. Penguin Books, 2013.
Cave, Nick; The Death of Bunny Munro. Canongate Books, 2009.
Tsvetajeva, Marina, Rilke, Rainer Maria, Pasternak, Boris: Letters: Summer 1926. Toim. Yevgeny Pasternak et al. New York Review of Books, 2001.
Äänitteet, elokuvat ja sähköiset lähteet
Cave, Nick: The Secret Life of the Lovesong, 2000
Cave, Nick, Earl ja Arthur sekä Faithfull, Marianne: ”Deep Water” levyllä Faithfull, Marianne: Give My Love To London, 2014.
Cave, Nick: The Red Hand Files 2018-2020 (#6, #55, #85 ja #115).
Dominik, Andrew: One More Time With Feeling. Dokumenttielokuva, 2016
Heath, Chris: Love and Terror of Nick Cave. GQ, 27.4.2017.
Mordue, Mick: ”Nick Cave: ’I have turned a corner and wandered on to a vast landscape’.” The Guardian, 4.5.2017.
Nick Cave and the Bad Seeds: From Her to Eternity, 1984.
Nick Cave and the Bad Seeds: The Firstborn Is Dead, 1985.
Nick Cave and the Bad Seeds: Kicking Against the Pricks, 1986.
Nick Cave and the Bad Seeds: Your Funeral... My Trial, 1986.
Nick Cave and the Bad Seeds: Tender Prey, 1988.
Nick Cave and the Bad Seeds: Let Love In, 1994.
Nick Cave and the Bad Seeds: Murder Ballads, 1996.
Nick Cave and the Bad Seeds: The Boatman's Call, 1997.
Nick Cave and the Bad Seeds: No More Shall We Part , 2001.
Nick Cave and the Bad Seeds: Push the Sky Away, 2013.
Nick Cave and the Bad Seeds: Skeleton Tree, 2016.
Nick Cave and the Bad Seeds: Ghosteen, 2019.
Wenders Wim: Der Himmel über Berlin. Elokuva, 1987.
Essee on julkaistu alun perin Nuoren Voiman numerossa 5/2020. Esseen kuvat ovat Nick Cave and the Bad Seedsin Tavastian-keikalta 28.9.1988, kuvaajana Riikka Pelo.
- 1. The Red Hand Files Issue #55
- 2. ”Meillä on kaksi elämää. Ensimmäisen kuluu rakentamiseen. Sitten jokin romahduttaa sen, etkä voi kuin kerätä sirpaleet ja rakentaa niistä toisen elämän.” Lainaus toimittaja Minna Kontkasen tiivistelmästä Caven vastauksesta kysymykseeni Musiikkitalon Conversations with Nick Cave -konsertissa 26.8.2019.
- 3. Suom. ”Laulut ovat omituisia. Ne ovat kärsivällisiä, odottavat merkityksellistymistään mutta sitten se merkitys voikin vuosien kuluessa muuttua.”
- 4. Red Hand Files Issue #85.
- 5. Runon otsikko ja sitaatti: Peter Handke: ”Lied vom Kindsein”. Wim Wendersin elokuvasta Der Himmel über Berlin.
- 6. Red Hand Files Issue #115
- 7. Marjo Niemi ja Juhani Liimatainen: Takaisinkytkentä-radioessee. Yle Radio 1, 20.9.2020.
- 8. Red Hand Files, Issue #6
