Wikimedia Commons
Ljudmila Ulitskaja

Minun kansaani omimmillaan

|
Marissa Mehr
|

Ljudmila Ulitskaja: Meidän tsaarimme väkeä. Suom. Arja Pikkupeura. Ljudi nashego tsarja. 2007. Siltala 2018. 332 s.

”Mitäpä väkeä meidän tsaarillamme ei olisi!” todetaan Nikolai Leskovin romaanissa Tuomiokirkon alttaripalvelijat (suom. Juhani Konkka, 1969) vuonna 1872. Sama lausahdus on venäläisen Ljudmila Ulitskajan (s. 1943) tuoreen suomennoksen Meidän tsaarimme väkeä mottona. Tokaisu onkin yksi lukuohje lähestyttäessä 37 tekstiä ja esipuheen sisältävää kertomuskokoelmaa.

Kirjailijalta aiemmin suomennettu Tyttölapsia (2015) kuvasi nuorten tyttöjen arkea ja naiseksi kasvua Neuvostoliitossa, Naisten valheet (2011) taas osin omintakeisia selviytymiskeinoja. Kahteen aiempaan suomennettuun kokoelmaan verrattuna Meidän tsaarimme väkeä on haukannut kunnianhimoisen tehtävän: kuvata Venäjä, tarkemmin ottaen Venäjän kansa. Onko se edes mahdollista?

Ulitskaja lähestyy aihetta aluksi lähimmän kautta, eli minästä käsin: ”Nuoruusvuosista saakka sitä on pinnistellyt kaikin voimin muodostaakseen kokonaisen ”minän”. [–] Äkkiä kaikki hajoaa. Kasa sirpaleita. Ei ole mitään ehyttä ”minää”. Herää kamala aavistus: ei ole mitään ”minää”, on vain kuvia matkan varrelta, pirstaleinen kaleidoskooppi.” (esipuhe) Jos minuus on, kuten Ulitskaja esipuheessaan sanoo, ”satunnaista roskaa” ja tavoittamattomissa, kuinka olisi mahdollista kuvata yksilön sijasta yhteisö?

Venäläinen kirjallisuus on kautta historian valjastettu kuvaamaan venäläisyyttä tai sanoittamaan venäläistä sielua aina Puškinista, Gogolista ja Dostojevskista lähtien. 2000-luvulla pohdinta ei ole kadonnut minnekään. Esimerkiksi Natalja Kljutšarjovan Kolmannessa luokassa (2010, Rossija: obštši vagon) kuvaa nyky-Venäjän sekasortoisuutta ja kansan kirjoa klassisen esimerkin, junan ja halvimman matkalipun (kolmannen luokan), kautta.

Myös Ulitskaja on tarttunut junametaforaan. Kokoelman viimeinen kertomus, myös nimeltään ”Kolmannessa luokassa”, kuvaa venäläisen perheen matkaa uudenvuodenviettoon junassa, johon on myyty lippuja kaikille halukkaille. Teoksen neljästä osiosta ensimmäisen päättävä ”Lyhytsulku” kuvaa taidolla yhden kerrostalorapun asukkaiden elämää äkillisen sähkökatkon hetkellä.

Kirjailijalle tyypillisesti myös tässä teoksessa otetaan kantaa ihmisten ja eläinten oikeuksiin. Teoksen nimikko-osio sisältää kuvauksia vammautuneista tai syntymästään asti vammaisista ihmisistä sekä eläimistä - kummankaan ryhmän asema ei ole ollut vahva Venäjällä saati Neuvostoliitossa. Ulitskaja kirjoittaa kirjallisuudessa usein sivuun jäävät hahmot näkyvästi kartalle. ”Sotilaskarkuri”-tekstin karkuri onkin koira, jota sen omistaja piilottelee, koska ei halua luovuttaa sitä palvelukseen; novellissa ”Fransiscus Assisilainen: kerralla kaksi ja puoli” seurataan eläimille pidettävää messua Manhattanilla.

Ulitskajan novelleissa on tšehovilainen poljento. Teksteissä kuvataan viipaleita elämästä tai kaleidoskooppimainen otos yhden perheen vaiheista. On kuin kirjailija haluaisi piirtää neuvostovenäläisen ihmisen kautta historian – ja ennen kaikkea näyttää, ei niinkään selittää tai tarjota mahdollisia selitysmalleja. Kertoja kertoo hahmoistaan lämmöllä ja tuomitsematta. Suoraan Anton Tšehoviin viittaa teksti ”Mahtinainen ja sylikoira”, jonka keskiössä on despoottisella otteella kaikkia tuttaviaan tyrannisoiva seurapiirinainen, joka onnistuu kiertämään kaikki pikkusormensa ympärille.

Tekstit luovat laajan historiallisen spektrin, sotavuosista tähän päivään. Venäläinen – ihminen – ei muutu, vaikka systeemit ja valtiojohtoinen järjestelmä muuttuisivat. Lämmin ironia pehmentää tunnelmaa ja auttaa näkemään inhimillisyyttä sielläkin, missä sitä on aluksi vaikea havaita.

Päärynäemäntä Gudautasta suomii ja kiroaa ”Kaukasuksen kansat, avaarit, osseetit, balkaarit, inguusit ja sellaisetkin, joita emme tunteneet” (s. 243). Äkäisen emännän purskahdus näyttäytyy viattomana naapurivihana, tosin tänä päivänä on hyvä pohtia, kuinka vaaralliseksi tällainen ponnekas naapuriviha oikein voi yltyä. Suoremmin erilaisuuden vihaa kuvaa ”Moskova–Podreskovo, 1992”, jossa humalainen metromatkustaja vaatii: ”Venäjä venäläisille, [–] Ei mustaperseille! [–] Kootaan ny voimat, ja sit vaan kaikilta kurkut auki!” (s. 272-273).

Novellissa ”Kirjailijoiden tytär” ironia kukkii puhtaimmillaan, kun ideologinen lastenleiri muuttuu vessassa käymiseen ujosti suhtautuvan tytölle ummetuspainajaiseksi, jolla on kauaskantoisia seurauksia: ”Majakovskiin Vorobjova suhtautui sinnikkäällä inholla, kaikki kommunistinen ja vallankumouksellinen liittyi hänen mielestään irrationaalisella tavalla kahdeksanreikäiseen istuinlautaan”. (s. 215)

Ulitskajan kokoelma avaa monivivahteisen kuvan venäläisyyden käsitteeseen. Tšetseeni Ivan Jakolevitš onkin ”tarkkaan ottaen hollanninsaksalaisia”, eikä läntisen Euroopan ja Venäjän raja ole sen pysyvämpi kuin Kaukasuksen ja Venäjän välinen raja. Ulitskajan perinnöllisyystutkijan tausta näkyy tässäkin: geenit ja kansat sekoittuvat. ”Tämä on minun kansaani. Ihan omimmillaan.” (s. 329)

Arja Pikkupeura on kääntänyt yhtä lukuun ottamatta kaikki Ljudmila Ulitskajalta suomennetut romaanit ja kertomuskokoelmat, ja vuonna 2015 hän oli Agricola-käännöspalkintoehdokas romaanisuomennoksellaan Vihreän teltan alla (Siltala). Myös tasokkaista Viktor Pelevin -suomennoksistaan tunnettu Pikkupeura on allekirjoittaneelle kriitikolle luottokääntäjä, jonka nimi on tae ansiokkaasta ja paneutuneesta suomennostyöstä.

 

Marissa Mehr