Pixbay
Äänirauta

Tila ja materia soi

|
Markus Lindén
|

Markus Lindén kirjoittaa ei-binäärisestä äänisuunnittelusta, joka herkistää huomioimaan olomuotojen moninaisia sointeja ja antamaan niille tilaa.

Minut on koulutettu äänisuunnittelijaksi. Tarkalleen ottaen teatteriäänisuunnittelijaksi.

Äänisuunnittelulla on lyhyt historia, eikä ole olemassa tarkkaa määritelmää sille, mitä äänisuunnittelu on ja mitä äänisuunnittelijat tekevät. Tarkin määritelmä mielestäni on se, mitä Kim Modig on sanonut: ”Äänisuunnittelu on sitä, mitä äänisuunnittelijat tekevät.”1

Äänisuunnittelun juuret ovat teknisessä työssä: alun perin äänisuunnittelija oli äänitarkkailija, jonka työhön sisältyi äänitehosteiden toteuttamista, äänentoistoon liittyvää teknistä työtä ja sähkötekniikkaa. Äänitarkkailijat olivat usein sähköteknikkoja. Myöhemmin äänisuunnittelusta on tullut monimuotoinen taiteen ala ja äänisuunnittelijasta itsenäinen taiteilija, joka toimii osana taiteellista työryhmää.

Nykyään jokainen äänisuunnittelija määrittelee itse oman äänisuunnittelijuutensa. Koska se on vapaasti määriteltävissä, voin olla mitä vain. Voin olla juuri se, joka olen.

Eikö minua olekaan pyydetty mukaan taiteilijana, ihmisenä, juuri minuna?

Oletukset ja oletusarvot muuttavat tilanteen. Kun olen tekemisissä oletusten kanssa, olen ihmeissäni: tulen kutsuttuna mukaan työryhmään, astun teatteritilaan muiden kanssa ja huomaan, että minulta odotetaan musiikin valitsemista katossa roikkuviin kaiuttimiin. Se ei tunnu oleelliselta. Eikö minua olekaan pyydetty mukaan taiteilijana, ihmisenä, juuri minuna? Onko minut pyydetty mukaan Äänisuunnittelijana? Ja mikä tämä Äänisuunnittelija on ja mitä sen oletetaan tekevän? Mihin sen oletetaan suostuvan? Kysytäänkö, onko tämä oletusarvoinen rakenne, jossa toimimme, kaikille ok? Olemmeko itse asiassa huomanneet, että olemme tehneet valinnan toimia juuri tällaisissa rakenteissa? Olemmeko huomanneet, että olisimme voineet myös valita toisin? Purkaa rakenteita, unohtaa rakenteita, olla jossain muualla, ajatella, puhua ja toimia jollain toisella tavalla?

Huomaan, milloin työskentelen oletuksia purkavassa rakenteessa – hauraissa rakenteissa. Minulta kysytään – ja kysymme yhdessä – joka päivä: Miten me työskentelemme yhdessä? Miten me harjoittelemme? Miten me etsimme? Miten me teemme esitystä? Mistä me teemme esitystä? Mikä on tärkeää? Mille haluamme antaa huomiota? Miten ja mistä me pidämme huolta? Olemme työskennelleet yhdessä neuvotellen Emilia Kokon ja Even Minnin kanssa eri yhteyksissä, ja minulla on ollut se olo, että on ollut paljon tilaa ajatella ja tutkia ja olla miten vain – mm. tämän tekstin kirjoittamisen prosessi on ollut sellainen. Hauraiden rakenteiden avaamissa maisemissa ajattelulle on ollut tilaa ja siten sen on ollut mahdollista tapahtua.

Koska tunnistan tämän hauraamman tilan ja yhdessä ajattelun kautta syntyneet maisemat, haluan nimetä ei-binäärisen äänisuunnittelun. Haluan tehdä eron binääriin. Binääri on väkivaltainen rakenne. Eron tekeminen on tärkeää, ja on tärkeää huomata myös se, että minun on tehtävä se: en voi kirjoittaa ei-binäärisestä äänisuunnittelusta puhumatta binääristä, koska ”ei-binäärinen äänisuunnittelu” sisältää sanan ”binäärinen”. Ja minun on nimettävä ei-binäärinen äänisuunnittelu, koska äänisuunnittelusta usein oletetaan jotain tiettyä.

Voi tehdä niin kuin siirtyisi epähuomiossa tehdyn havainnon kautta kokonaan uuteen maailmaan.

Ei tarvitse tehdä niin kuin kannattaa tehdä. Voi tehdä niin kuin löytäisi uuden paikan. Voi tehdä niin kuin siirtyisi epähuomiossa tehdyn havainnon kautta kokonaan uuteen maailmaan.

Olen tilassa ja soitan kaiuttimista musiikkia. Kuulen taajuuskorostuman. Musiikin seassa toistuva tietty taajuus humahtaa soimaan tilassa joka kerta kun se toistuu. Kuuntelen matalalla kumisevaa  taajuutta. Huomaan, kuinka se kutsuu. Muistan kuinka joku puhui joskus seisovista aalloista, siitä, että tilassa olevat vastakkaiset kovat pinnat saavat aikaan sen, että taajuus korostuu. Taajuus alkaa soida kovempaa. Opetettiin, kuinka tästä korostumasta pääsee eroon. Kuuntelen korostunutta taajuutta ja hiljennän muut taajuudet. Laitan musiikin pois ja soitan ainoastaan korostuvaa taajuutta, niin että se jatkuu ja jatkuu. Se ulvoo matalalla. Etsin muitakin taajuuksia, jotka korostuvat. Matalia, korkeampia, eri tavoin ulvovia taajuuksia. Tila alkaa soida uskomattomalla tavalla. Kävelen tilassa ja ääni on kaikkialla. En erota, mistä ääni alkaa. En erota kaiutinta äänilähteeksi, koska ääni soi yhtä voimakkaasti muuallakin. Ilmiö on ihmeellinen.

Havaitsen seisovani tilassa, joka soi vahingossa, mutta tietenkin. Tietenkin maailmassa on tämä ilmiö. Tietenkin tämä tapahtuu.

Seison tilassa ja havaitsen seisovani yhdessä miljoonista tiloista, jotka voivat soida tällä tavalla. Havaitsen seisovani tilassa, joka soi vahingossa, mutta tietenkin. Tietenkin maailmassa on tämä ilmiö. Tietenkin tämä tapahtuu. Tietenkin, vaikka tämän tilan rakentaneet ihmiset eivät ole tulleet ajatelleeksi tätä ilmiötä, eivätkä tätä hetkeä, kun seison tilassa ja aistin äänen tapahtumista. Aistin universumin ominaisuuksien toteutuvan. Seison tilassa ja pysähdyn tämän äärelle kuin kuka tahansa pysähtyy katsomaan auringonlaskua.

Minulla on tapana koputella asioita. Kaidetta, tolppaa, kulhoa, astiaa, roskalavaa – mitä vain mikä kutsuu koputtamaan. Kopautan esinettä ja esine soi. Se soi eri tavoin riippuen siitä, mihin kohtaan kopautan. Tämän voi havaita ottamalla kynän ja naputtelemalla sitä pöydän reunaan.

Kun liikutan kynää niin, että naputuskohta vaihtuu, kuulen soinnin muutoksen.

Yhdellä esineellä on monta eri sointia. Itse asiassa – yhdellä esineellä on loputtomasti sointeja. Tämäkin on helppo havaita. Olen äänittänyt sormien napsahduksen ja soittanut sitä samaa napsahdusta useamman kerran ja huomannut, että korva erottaa sen samaksi äänitteeksi – se ei kuulosta sormien napsuttelulta vaan yhdeltä ja samalta toistuvalta äänitteeltä. Kun olen äänittänyt kymmeniä napsahduksia, se kuulostaa sormien napsuttelulta. Ero on huomattava. En saa sormillani aikaiseksi kahta identtistä napsahdusta, vaikka yrittäisin. Silti napsahdukset ovat tunnistettavissa napsahduksiksi.

Ei-binäärinen äänisuunnittelu on sen ajattelua, että sormien napsahdus on aina ainutlaatuinen tapahtuma. Että vaikka kategoria ”sormien napsuttelu” on äkkiseltään ajateltuna melko yksinkertainen ja selkeä, se onkin oikeasti loputtomien erilaisten ilmenemismuotojen maisema. Mikään kategoria ei pidä sisällään otsikon mukaista sisältöä, vaikka asiat omilla tavoillaan voisivatkin viitata otsikkoon. Jokainen laatikko on täynnä erilaisia, ainutlaatuisia muotoja, muodottomuuksia, ihmeitä. Mihin laatikoita tarvitaan? Miksi niitä muodostetaan?

Ei-binäärinen äänisuunnittelu on sen ajattelua, että esine soi eri tavoin riippuen siitä, mihin kohtaan esinettä kopautan.

Kun heitän avainnippuni ilmaan, kuuluu helisevää sointia. Kun ne putoavat alas ja nappaan ne käteeni, sointi lakkaa. Se, miten asiat soivat, riippuu siitä, miten ne voivat soida. Miten niiden annetaan soida. Millaisia mahdollisuuksia niillä on soida. Miten avainnippuni soisi painottomassa tilassa, jos sen ei tarvitsisi pudota maahan? Ei-binäärinen äänisuunnittelu on etsimistä ja suunnittelua: miten ja millaisia mahdollisuuksia annetaan erilaisille soinneille.

Minua hykerryttää ajatus siitä, että jokaisen kohdan kohina on omansa. Kuinka monta kohtaa, kuinka monta kohinaa, tässä yhdessä syvennyksessä on?

Ei-binäärinen äänisuunnittelu on sen ajattelua, että maailma resonoi eri tavoin eri kohdissa. Äänitän ilmastointilaitteen huminaa Nilsiänkatu 10 kiinteistön sisäpihalla. Olen syvennyksessä, jonka seinillä on ikkunoita ja ilmastointilaite. Seison nurkassa ja olen suunnannut äänittimeni mikrofonit kohti nurkkaa. Kuulokkeissa kuuluu kohinaa. Äänitän hetken aikaa, ehkä kolme, ehkä viisi, ehkä kymmenen minuuttia. Siirryn toiseen nurkkaan ja menen kyykkyyn ja suuntaan mikrofonit seinään nojaavan vanerilevyn taakse. Kuulokkeissa kuuluu kohinaa. Aivan erilaista kohinaa. Äänitän hetken aikaa. Ehkä seitsemän, ehkä viisitoista minuuttia. Minua hykerryttää ajatus siitä, että jokaisen kohdan kohina on omansa. Kuinka monta kohtaa, kuinka monta kohinaa, tässä yhdessä syvennyksessä on? Kuinka monta kohtaa tässä kiinteistössä on? Kuinka monta kohtaa tässä maailmassa?

Jatkan matkaani, havainto havainnolta, taajuus taajuudelta, kohina kohinalta, kohti tärkeältä tuntuvia, ihmeellisiä maisemia, horisontteja, möykkyjä – kohti todellisuuden loputtomia eri ilmenemismuotoja.

 

Kirjoittaja on muunsukupuolinen taiteilija.

 

  • 1. Kim Modig: ”Tuulen huminaa käsitteiden metsässä”, kirjassa Ääneen ajateltua – Kirjoituksia äänestä, esityksestä ja niiden kohtaamisista (toim. Heidi Soidinsalo, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, 2014)