Grep Hoax
Lockwood

Troijan hevosia Monty Pythonin tapaan – keskustelu Patricia Lockwoodin kanssa

|
Maija Sippo
|

Ote Nuori Voima 110 v -lehdessä (5-6/2018) julkaistavasta haastattelusta.

 

Patricia haluaa, että opetan hänet kiroilemaan suomeksi. Huomaan toistelevani yleisintä voimasanaa punastellen haastatteluhuoneen nurkassa  Patricia tavailee perässä vailla häpeilyn häivääkään. Neuvon kirjailijaa painottamaan kaksoiskonsonanttia saavuttaakseen maksimaalisen vaikutuksen. Hän toistelee sanaa kunnes vaikuttaa epäröivän tyytyväiseltä. Kirosanojen lisäksi kirjailija Patricia Lockwood keräilee kissakuvia ja vaatii minua näyttämään kuvia kissoistani. Tässä kaikessa on rituaalimainen maku, ja esittäytymisriitin jälkeen voimme aloittaa keskustelun kirjailijan omakohtaisuuden leimaamasta tuotannosta.

 

Palan halusta puhua Lockwoodin viimeisimmästä julkaisusta, sillä Priestdaddy on muistelmateos, jonka toivoisin itse kirjoittaneeni. Lockwood alkoi kirjoittaa sitä muutettuaan asumaan vanhempiensa luo yhdessä aviomiehensä Jasonin kanssa. Yhteiselo osoittautuu pariskunnalle hermojaraastavammaksi kuin he ovat osanneet edes kuvitella, mutta samalla paluu lapsuudenkodin kaoottiseen ilmapiiriin inspiroi kirjailijaa dokumentoimaan pikkutarkasti tuossa kodissa käytävät omalaatuiset sanavaihdot. Etenkin äidin nerokkaan omalaatuisista sutkautuksista syntyy hienoa materiaalia. Kirjasta kehkeytyy liikuttava dokumentti äidin ja tyttären välisestä yhteydestä, jossa piirtyy esille kumpaisenkin kielellinen ja humoristinen nerokkuus ja rakkaus kielelliseen ilmaisuun. Vakavasta sairaudestakin sukeutuu siunaus, kun tauti on jotakin niin herkullisen koomista kuin lepakonpaskatauti (lepakon ulosteista tarttuva hengitystieinfektio). Hotellin lakanoiden spermalöydöksen äidissä ja tyttäressä aikaansaamaa hysteeristä paniikkia ja katolilaista moraalinärästystä ruotiva The Cum Queens of Hyatt Place on varmasti teoksen hervottominta antia.

 

Lockwood kertoo minulle tuskastumisestaan englanninkielisen kirjallisuuden, etenkin proosateosten otsikointiin. Taipumus nimetä teokset Shakespeare-sitaatein tai faulknerilaisella vakavuudella ei saa kirjailijalta juuri ymmärrystä. Priestdaddy kuulostaa hänen mielestään juuri sopivan typerältä. Lockwoodin mukaan hyvällä teoksella on varaa olla ottamatta otsikointia niin vakavasti. Vaikka Priestdaddy on pohjimmiltaan vakava teos, hänellä ei ole tarvetta ravistella lukijaa kurkusta tai erottua kirkuvana kirjakaupan hyllyllä: ”joskus on hyvä houkutella lukija kiinnostumaan kirjasta vitsin varjolla ja vakavan sisällön voi sujauttaa mukaan matkan varrella.” Lockwood  kutsuu näitä vitsillä kuorrutettuja vakavuuksia Troijan hevosiksi. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin toteaa, että ei tunne troijanhevosmyyttiä kovin läheisesti ja kertoo tietämyksensä perustuvan lähinnä Monty Pythonin sketseihin aiheesta. Tosiaan, Lockwood ei ole kouluttautunut klassikoiden parissa, sillä pappi-isällä ei ollut aikomustakaan lähettää lapsiaan yliopistoon – lukukausimaksujen sijaan isä käytti rahansa mieluummin uusien sähkökitaroiden ja kaksiovisten urheluautojen hankintaan.

Raha saneli osittain myös tarpeen kirjoittaa muistelmateos.  Amerikassa kuten Suomessakaan runouden kirjoittamisella ei elä, mutta muistelmateokset kiinnostavat lukijoita, etenkin jos kirjoittajalla on kiinnostava taustatarina. Joutuessaan muuttamaan takaisin vanhempiensa luokse Lockwood tunsi itsensä luuseriksi, mutta Priestdaddyn ilmestyttyä hän ymmärsi, että talouskriisin jälkeisinä vuosina monet muutkin nuoret aikuiset olivat päätyneet samankaltaisiin ratkaisuihin. Hän huomasi, että kirjalla olikin huomattavasti laajempi lukijakunta kuin hän olisi alun perin ajatellut. Lockwoodille itselleen teos oli kuitenkin ensisijaisesti väylä ulos tuosta taloudellisesta umpikujasta. Hän kertoo myös, että häntä on aina kiinnostanut mm.  brittiläinen humoristinen muistelmateosperinne ja mainitsee esikuvikseen Nancy Mitfordin sekä Gerard Durrelin ja hänen teoksensa  Eläimet ja muu kotiväkeni.

Lockwood kertoo seuraavaksi aikovansa palata jälleen runouden kirjoittamisen pariin. Hän kertoo kirjoittavansa tätä nykyä myös kirjallisuuskritiikkiä: ”On huvittavaa että vaikka en ole käynyt yliopistoa voin kirjoittaa esseen, joka julkaistaan London review of Booksissa, Patricia virnistää ja kertoo sen tuntuvan vallankumoukselliselta, kuin systeemin huijaamiselta.