Alex Kampion
Erkka Mykkänen, kuvaaja Alex Kampion

Kirjoittamisesta: Jakso 3 - Editoimisesta

Podcast |

Kirjoittamisesta-podcastin kolmannessa jaksossa puhutaan siitä, miten tekstejä muokataan ja hiotaan. Runoilija Vilja-Tuulia Huotarinen ja toimittaja Aurora Rämö toivat studioon tekstiensä ensimmäiset versiot.

Kirjailija ja runoilija Vilja-Tuulia Huotarinen ja Suomen Kuvalehden toimittaja Aurora Rämö toivat podcast-studioon keskeneräisiä tekstejään. Niiden pohjalta pohdimme, millaisia valintoja journalistisen tekstin tai runon hiomiseen liittyy.

Tekstit luetaan podcastissa ääneen, mutta tässä alla ne ovat myös kirjoitetussa muodossa. Rämön jutusta luettavissa on sekä ensimmäisen version että lehdessä julkaistun jutun alku. 

Vilja-Tuulia Huotarisen keskeneräinen runo (jäänyt yli Granta-julkaisun Koti-numerossa 7/2016 julkaistusta sarjasta, mutta tulossa Huotarisen seuraavaan runokokoelmaan):

Lapsena tunsin jotakin niin kuin mato, johon työnnetään koukku. Ei ollut kieltä. Kuusivuotiaana olin valmis perustamaan oman perheen, etsin kotia. Tähyilin rannoilla seisoskelevia koulupoikalaumoja. Jos saapuisi joku minulle kuuluva. Kortti pussaavista koirista oli yhdelle liikaa, toisen kanssa täytin viisitoista vuotta. Rakkauteen kuuluu valheita, kuten ettei omenasampoo kirvele silmiä. Kuka herkistyy millekin, kun tanssimme Crazy For Youn olimme lapsia, ei ollut turvallista missään paitsi kesäisin niityillä ja ojienpohjilla. Olin neitsyt revityissä farkuissa. Minua rakastettiin. Sinun piti pelastaa minut, minun piti heittää hiukseni, en oikein muista miten se kaikki meni. En tietenkään tekisi sitä kaikkea uudelleen jos saisin palata. Kun ihminen kuolee läheltä, muistoista tulee puolikkaita. Kaikki putoaa käsistä. En mennyt sairaalaan, minun olisi pitänyt mennä sairaalaan, nykyään minua lohduttaa, että ensirakkauteni veli tykkää Facebookissa Reino-tossuista. Siitä lähdetään, että rakkaus on yleispätevää. Silmieni edessä muistojen ei virta vaan vaihtuva valaistus, vuotava tulevaisuus ja myöhemmin sekavia kirjeitä, hätähuutoja maasta – you know it is me hyppelehtimässä kevätesikoissa ilman minkäänlaista kunnioitusta – tästäkin joku hyppäsi with no problems. Pojat kuvittelevat olevansa sarjakuvahahmoja, heidän nerouttaan ei ymmärretä. No niin, seuraavaksi näille pitäisi tehdä jotakin, valokuville jotka ovat kartta, jolta minun on päästävä pois. Nopeasti. Salamana. Kirjeet ovat kartta, jolta minun pitäisi päästä pois. Nopeasti. Salamana.

 

Ensimmäinen ja lopullinen versio Aurora Rämön ja Elina Järvisen Suomen Kuvalehden numerossa 11/2017 julkaistun Isäntä-jutun alusta:

ENSIMMÄISEN VERSION ALKU

Joensuun Vesikon uimahallissa on ruuhkaa yleensä kello kuuden jälkeen illalla ja sunnuntaisin. Se on kylpylämäinen, valoisa halli, sen verran pieni, että uimavalvojat muistavat kanta-asiakkaat. Valvojat katsovat heistä kelloa, ihmettelevät, jos joku jättää tulematta.  

Miehellä ei ole vakiopäivää tai kellonaikaa, mutta hän käy usein. Joskus monta kertaa viikossa. Milloin itselle sopii.

Tulleessaan mies näyttää kymmenen kerran sarjalippua kassalle. Yleensä hän tulee yksin, mutta muutaman kerran hänellä on mukanaan pienikokoinen nainen. Kerran seurueessa on kaksi miespuolista kaveria.

Mies juttelee saunassa leppoisasti, vientää ja kiäntää sanoja itäisellä savolaismurteella. Hän näyttää siltä että kestää löylyä: isokokoinen ja roteva, reilu 180-senttinen. Risuparta tuo mieleen Juha Miedon.

Altaassa hän treenaa matkaa. Ui kevyennäköisesti rintaa, kääntyy 25 metrin välein, jatkaa pitkän aikaa, kilometrejä.

Vuosien mittaan uintimatka lyhenee. Vatsa alkaa kasvaa. Viisikymppisenä voi käydä niin.

Lähtiessään mies kyselee usein bussiaikatauluja kahviosta. Kotiin on 11 kilometrin matka, eikä miehellä ole aina ajokorttia. Se on rattijuopumusten takia kuivumassa.

Kassalla huomataan, että mies haisee viinalta. Tiedetään, että hän kuljettaa pukuhuoneeseen pulloja. Siihen ei viitsitä puuttua, sillä mies käyttäytyy asiallisesti. Ei aiheuta häiriöitä.  

Marraskuussa 2015 hän ei enää tule.

JULKAISTUN VERSION ALKU

Vesikon uimahalli Joensuussa on kylpylämäinen ja valoisa. Sen verran pieni, että uimavalvojat muistavat kanta-asiakkaat. He ihmettelevät, jos joku jättää tulematta.

Miehellä ei ollut vakiopäivää tai -kellonaikaa, mutta hän kävi usein. Joskus monta kertaa viikossa.

Mies näytti kymmenen kerran sarjalippua kassalle. Yleensä hän tuli yksin, mutta toisinaan hänellä oli mukanaan pienikokoinen nainen. Joskus seurueessa oli myös kaksi miestä.

Kassalla huomattiin, että mies haisi viinalta. Hän kuljetti pukuhuoneeseen pulloja. Siihen ei puututtu, sillä mies käyttäytyi asiallisesti. Ei aiheuttanut häiriöitä.

Saunassa hän jutteli leppoisasti. Hän näytti siltä että kestää löylyä: parrakas ja roteva, reilu 180-senttinen.

Altaassa hän ui kevyennäköistä kroolia, jatkoi pitkään, kilometrejä.

Vuosien mittaan matka lyheni. Vatsa kasvoi.

Lähtiessään mies kyseli bussiaikatauluja kahviosta. Kotiin Kontiolahdelle oli 11 kilometrin matka, eikä hänellä aina ollut autoa. Ajokortti oli kuivumassa.

Marraskuussa 2015 mies ei enää tullut. Hänet pidätettiin. Keskusrikospoliisi epäili, että hän on hukuttanut kolme ihmistä ja yrittänyt hukuttaa viisi.