NastyaSensei
Pieni sammakko kämmenellä

Sinun satumainen arkesi 

Arvio
|
Joonas Säntti
|

 

Katja Raunion pienoisromaanissa jatketaan tekijälle ominaista kerronnan konventioiden oudontamista, mutta tunnistettavammin feministisellä otteella.   


Katja Raunio:

Viime ajat.  

117 s. Teos 2023. 

 

Katja Raunio (s. 1985) on kahdella edellisellä romaanillaan Käy kaikki toteen (2015) ja Sinun päiväs koittaa (2020) ehtinyt luoda odotushorisontin kirjoittajana, joka pystyy tuottamaan yllätyksiä niin kerrotun maailman kuin kerrontatekniikan suhteen. Teokset ovat keskenään erilaisia, mutta tyylilajien äkkiväärä vaihtelu, metafiktiivinen huumori, runsas taidehistoriallis-filosofinen viittailu ja korostetun kirjallinen ilmaisu näkyvät molemmissa.  

Viime aikojen (2023) tyylissä ensihuomio kohdistuu preesensissä kulkevaan sinä-muotoiseen kerrontaan, joka jää pysyväksi ratkaisuksi: ”Kun astut ulos ovesta, näet silmäkulmasta jonkun nousevan seinänvierustalta.” Paljon suurempi yllätys oli kuitenkin huomata, että tekijä on luonut huomattavasti edellisiä romaanejaan suoremmalta vaikuttavaa, varsin nopealukuista proosaa, ja vieläpä reilun sadan sivun kompaktina annoksena.  

Lyhyet, toteavat virkkeet tarjoavat väläyksiä suomalaisen nuoren kaupunkilaisen elämästä ja tarttuvat luokkaan, sukupuoleen ja etuoikeuksiin. Kun tuohon vielä yhdistää kirjan pahaenteisen banaalin nimen, Viime ajat, alkaa jo pieni tuskanhiki karpaloida ahdistuneen kriitikon ohimoilla. Onko Rauniokin alkanut kirjoittaa suorasanaisia aikalaisen todistuspuheenvuoroja? Olisiko tässä nyt ”kirjasyksymme kuuma peruna”, ja saisimmeko jälleen nauttia jostain etäisesti kirjallisuuteen liittyvästä pöhinästä, joka aiheuttaa lähinnä halun lusikoida silmämunansa pois elämää pilaamasta? Vaan ei sentään, lukemisen edetessä pelkoni katosivat.  

Romaanin sinä on kolmekymppinen nainen, joka on vaihtanut opiskelun päivätöihin päästäkseen eroon velkavankeudesta. Nainen asustaa pienessä huoneessa liian kalliissa kommuuniasunnossa. Kämppiksinä ovat työtehtäviinsä ylikoulutettu vakuutusvirkailija ja taideaineiden opiskelija, jolla on varaa kuittailla toisten porvarillisuudesta, koska vanhemmat maksavat hänen vuokransa. Päähenkilön työpaikka museon asiakaspalvelussa on selviytymistä tärkeilevien esimiesten oikkujen, merkityksettömiltä tuntuvien tehtävien ja arkisten ahdistelutilanteiden välillä. 

Parinkymmenen sivun kohdalla protagonisti-sinän matka yläkerroksen museointendentin luo muuttuu oudoksi, toisteiseksi satukertomukseksi, joka on kuin jonkinlainen astuminen uneen tai hidastettu putoaminen kaninkoloon. Äkisti ollaankin jo syvällä absurdissa: ”Sammakko on tehnyt kellarinportaiden alle pesän pedagogin hiuksista. Jos hän saa hiuksensa takaisin, EU-hakemus päivittyy.” Kirjassa on useita jaksoja, joissa satukertomusten maailmasta irrotetut elementit leikkaavat aukon keskelle proosallista etenemistä. Lukemisen prosessin kannalta tämä tarkoittaa sitä, että juuri kun olet tottumassa havainnointiin pääkaupunkimme keskiluokkaistumisesta ja työelämän turruttavasta ankeudesta, huomaatkin päätyneesi muodonmuutosten peilisaliin. 

 

Sinä ja hän 

Sinä-muotoisella proosakerronnalla on kiinnostava ja pitkä historiansa. Italo Calvinon, Edna O’Brienin, Günter Grassin, Lorrie Mooren ja Mikko Rimmisen tapaiset kirjoittajat ovat osoittaneet sinuttelun monisävyisyyden ja temaattisen rikkauden. Kokeellisimmissa teoksissa ”sinän” viittauskohde voi olla hyvin liikkuva tai epävarma. Yleisintä lienee sellainen sinuttelu, jota Raunio tässä hyödyntää. Vaikka monella lukijoista varmasti on samantapaisia kokemuksia, romaanin ”sinä” ei huoju lukijan ja fiktiohenkilön välillä, vaan sanalla viitataan melko selvästi ja pysyvästi päähenkilöön. Ratkaisuun tottuu sen verran nopeasti, että tuntuu kuin lukisi ensimmäisen persoonan kerrontaa. Keino tuottaa enemmän immersiota kuin etäisyyttä. 

Mitä muuta sinuttelulla tehdään? Mielessäni kävi, että seksuaalisen vallankäytön teemaan konsti voisi tuottaa tunnistamisen ja yksilöllisen tason ylittävän todistamisen eleen: sinua on ikään kuin kuultu. Henkilöiden nimeämättömyys kasvattaa vaikutelmaa. Puhutelluksi tulemisen kokemus voi vaihdella myös lukijan sukupuolen mukaisesti.  

Kirjassa on useita jaksoja, joissa satukertomusten maailmasta irrotetut elementit leikkaavat aukon keskelle proosallista etenemistä.

Toisillakin pronomineilla luodaan jännitteisiä asetelmia, joissa erilliset mieshahmot sulautuvat toisiinsa. Puhtaasti karmiva, vieraaksi jäävä ”hän”, joka vaikuttaisi nauttivan saalistaessaan pakenevaa päähenkilöä pimeillä kaduilla ja  ”hän”, nuori mies, joka voisi olla mahdollinen treffikumppani, ovat äkisti erottamattomia. ”Hänen voittonsa kasvavat sinun pelkosi kautta. [Kappaleenvaihdos] Hän soittaa eräänä päivänä ja kysyy, voiko noutaa takkinsa vartin päästä.” 

Yleensä johdonmukaisesti säilyvä sinuttelu katkeaa kahden sivun ajaksi, kun näkökulmahahmoksi otetaan edellä mainittu satuprinssi, takkiaan lainannut nuori mies. Hän ajattelee päähenkilöä, ”tyttöä”, halun ja kuvotuksen sekaisin tuntein, katsellen ja metsän piilosta lähestyen. En osaa tulkita miksi vaihdos on tehty juuri tuossa kohtaa, mutta vaikutelma on hätkähdyttävä. 

Kirjan lopussa kohtausten innoittajaksi mainitaan Grimmin veljesten sadut. Osan tilanteista voi tunnistaa nopeasti, kuten esimerkiksi Punahilkan kohtaamisen suden kanssa tai Siniparran (Grimmillä ”Outolintu”) kertomuksen kielletyn oven lumosta ja synnin paljastavasta merkistä, jota ei saa pyyhittyä iholta. Näitä samoja peruskertomuksia ovat pitkään varioineet feministisen uudelleenkirjoittamisen suurnimet, kuten Angela Carter ja Margaret Atwood. Keskeinen tyylikeino, jonka Raunio hallitsee aivan suvereenisti, on arjen outouden esiin kutsuminen kirjallisen tyylinvaihdon ja hyperbolan avulla. Jaettu todellisuutemme on jo järjetön, kohtuuton ja sekava. 

En lukenut romaania Grimmin kootut toisessa kädessä, joten en osaa sanoa, millaista tulkinnan iloa varianttien perehtynyt jäljittäminen ja tunnistaminen tuottaisi. Kirjailijan edellisessä romaanissa kollaasia ja sitaatteja käytettiin niin laajasti ja arvaamattomasti, että lähteitä oli mahdoton paikantaa. Vaikka satujen perustilanteet ovat usealle lukijalle tuttuja, jotain samaa käy tässäkin: tärkeintä saattaa olla sadunomaisen tunnelman välittyminen. Jospa jatkuva esineellistäminen, itsevarmuuskompleksista kärsivien auktoriteettien analyysien kuuntelu ja himokkaiden karvakourien väistelyn vaatima kekseliäisyys tekevät muutenkin nuorten naisten arjesta ”satumaista”, sanan synkeän grimmiläisessä mielessä. 

Keskeinen tyylikeino, jonka Raunio hallitsee aivan suvereenisti, on arjen outouden esiin kutsuminen kirjallisen tyylinvaihdon ja hyperbolan avulla.

Vielä yhden tulkinnallisen haasteen tarjoavat Raunion rauniot, nimittäin Helsingin kaupunginmuseon kokoelmista valikoidut mustavalkoiset valokuvat, joissa näkyy  purettuja rakennuksia. Miten kuvat liittyvät kerrottuun? Ovatko ne kuvauksia päähenkilön unelmien ja toiveiden murenemisesta? Liittyvätkö ne jotenkin hänen purkautumattomiin tunteisiinsa (”olet yhtäkkiä selittämättömän raivon vallassa”)? Voisiko niillä olla jotain tekemistä uhkaavan sotakonfliktin kanssa, johon kirjassa toistuvasti ja epämääräisesti viittaillaan?  

Mitä pitempään mietin tekstin tyyliä ja asetelmia, sitä monikerroksisemmalta se vaikuttaa. On kasvava goottilainen ahdistavuus, jossa harmaaseen arkeen vuotaa turvattomuutta kuin mahdollisia verijälkiä katossa; päähenkilön pysyvä lamaantuneisuus ja itse-epäilyn täyttämä mieli, ”joka kuhisee kaaosta ja myrkkyä”; ahdistelijat, runkkarit ja saarnaavat prinssikomeat, joita ilmestyy jokaiseen kadunkulmaan ja baarin nurkkaukseen; surrealistinen huumori, kun satukonventiot kohtaavat asialliselta kuulostavan museoympäristön intendentteineen ja konservaattoreineen.  

Kun kaikki nämä asiat kohtaavat, syntyy voimakasta proosaa. Sellaista, joka muistuttaa, että sukupuolittunutta vallankäyttöä ja sen ainaisuuteen liittyvää turhautumista voi kuvata tehokkaimmin asettumalla vähän outoihin kulmiin ja pikemmin kerrostamalla fiktion mahdollisuuksia kuin purkamalla niitä pois niin sanotun autenttisuuden edestä. Oma kokemukseni on, että Viime ajat on tiiviydessään tekijänsä toistaiseksi vaikuttavin suoritus, ja näin ollen mahdollisesti paras. 

 

 

Katja Raunio on Nuorta Voimaa julkaisevan Nuoren Voiman Liiton hallituksen jäsen. 

Julkaistu alun perin Nuoren Voiman Kokeellisuus-numerossa (5/23).

Arviot