Alastalon salissa kuva
Kuvitus Hanna-Reeta Koivaara

Avaruuslaivoista ja hirviöistä Volter Kilven romaanissa Alastalon salissa

Essee
|

Volter Kilven romaania Alastalon salissa on perinteisesti tulkittu menneisyyteen sijoittuvan ihanneyhteisön kuvaukseksi, mutta se on salaa myös romaani hirviömäisestä tulevaisuudesta. Se kertoo ajattoman maailman muuttumisesta ajalliseksi ja miehien ja laivojen paisumisesta kohti käsittämättömiä mittasuhteita.

Aika on kaikki, ihminen ei ole mitään; korkeintaan hän on ajan ruho. –Karl Marx

1/1                                                                          

Pitäjän isoset ovat kokoontuneet Alastalon saliin sopimaan parkkilaivan rakentamisesta. Kaikki kyräilevät toisiaan ja jokainen on pannut merkille saman seikan: Herman Mattsson Alastalo on lihonut.

”Alastalo on isonen, tullut perhanan isoseksi, oikein paisunut minun mielestäni”, kateellinen naapuri Pukkila haluaisi supattaa sohvannurkassa istuvalle Karjamaan Eenokille. Pukkila palaa mielensisäisissä monologeissaan alati ”laihan Alastalon lihavan Hermanin” kokoon, mutta hämmästyy kuitenkin nähdessään tämän edessään: ”Noin leveäkös Mattsson todella oli muhkeoilta puoliltansa.”

Toinen naapuri, Alastalon uskollinen tukija Härkäniemi, on jo muinoin Alastalon ostaessa maaherran entistä piippua kysellyt: ”Ei suinkaan sinulla ole meininkiä ruveta itsellesi semmoista mahaa kasvattamaan, että piipunvarressakin tarvitaan puolentoista kyynärän mitta, ennenkuin se mallaa sinun vatsasi kukkuloille sinun kämmenesi pideltävänä!” Ennen parkkilaivaa Alastalo on Härkäniemen mukaan tarvinnut ”suuremman prikin, kun vuosi vuodelta lihoi itsekin”.

Pitäjän pää Langholma katsoo Alastalon olevan ”täysissä leivisköissä”. Lautamies Lahdenperä miettii, kuinka hänen saapuessaan saliin Alastalo on ”tullut keikutellut kuin hylje” häntä vastaan. Romaanissa Alastalo mainitsee paisumisensa useamman kerran myös itse. Kertoja viittaa siihen toistuvasti. Jopa tullivirkailija kysyy: ”Mitä tekee talonpoikakippari nui suurella vattalla?”

2/1

Volter Kilven Alastalon salissa -romaanissa pojat syntyvät samanlaisiksi kuin isänsä, perivät näiden talot, maat ja metsät. Kilven on yleensä katsottu kuvaavan ajatonta ihanneyhteisöä, jossa jokaisella on paikkansa ja yhteisön etu on jokaisen etu. 1 Mutta romaanin tapahtumahetkellä ajaton maailma on itse asiassa jo vaihtumassa ajalliseksi. Aiemmin muuttumaton ja kiinteä yhteisö on siirtymässä jatkuvan muutoksen tilaan, kun pitäjän miehet alkavat rakentaa suurempia laivoja ja kerätä suurempia voittoja kuin isänsä.

Naapuri Härkäniemen mukaan yhteisön on laittanut liikkeelle Alastalossa pesivä riivaaja: ”Jollei Alastalossa olisi asunut se riivaaja, joka riivasi hänet ostamaan maaherran piipun, niin – – olisiko tässä salissa tällä haavaa koolla tusina miehiä?” Härkäniemelle Alastalon riivaus ei ole välttämättä huono asia, sillä ”Alastalo ei ole lihonnut yksiksensä, piru hänessä on piukottanut meitä muitakin – – [N]iskan äveriyttä on tainnut kasvaa muillekin pitäjässä kuin yksin Alastalolle”.

Kemian termein voisi sanoa, että Alastalossa asuva riivaaja on katalyytti, joka saa yhteisössä aikaan faasimuutoksen kiinteästä nestemäiseen. Aika alkaa virrata ja ennen muuttumaton yhteisö joutuu mullistusten valtaan.    

Sinänsä Alastalo on kuten kuka tahansa romaanin miehistä, osa samankaltaisina toisiaan seuraavien sukupolvien ketjua. Hänen terävä älynsä ja höyli niskanhyllinsä ovat perintöä hänen ”Matias-isältänsä ja koko Äärtalon lihavan liukkaalta suvulta”. Alastalossa piilevä ”riivaaja” tai katalyytti saa tämän ”liukkauden” kuitenkin leviämään koko yhteisöön ja sulattaa sen kiinteyden.

3/1

Alastalo on ”ensimmäinen kellokas”2, joka haistaa apilapellon ja johdattaa lauman sinne. Alastalon salin laumametaforia on perinteisesti luettu Kilven antidemokraattista yhteiskuntafilosofiaa vasten: lauma tarvitsee johtajan ja laumassa jokaisella on paikkansa. Vähemmälle huomiolle on sen sijaan jäänyt yhteisömetaforiin liittyvä uhan tuntu, kuten Pukkilan puhe ”kraatarin pöydästä”: 

Kraatarin pöytä on tämä sali, kraatari itse on Alastalo, kyynärpuu koholla on Langholman mittaava silmä ja sana, ja saksikäsi irvellä on valmis Härkäniemi: itse me olemme pöydälle levitettyä sarkaa ja saran verka purraan siitä, mihin kyynärpuu torkottaa ja kraatarin peukalo ohjaa liuskivan kidan. 

Pukkila nimeää yhteisön johtohahmot: omalla toiminnallaan rikastuneen Alastalon, tämän aisaparin Härkäniemen ja perittyä varallisuutta edustavan Langholman. Kolmikko on syöttämässä yhteisön saksien ”liuskivalle kidalle”. Yhteisö leikellään ja ommellaan uuteen muotoon. Mutta sikäli kuin Alastalo, Härkäniemi ja Langholma ovat itsekin osa yhteisöä, leikkaavatko he lopulta itsensä?

”Ettekä minun katiskoihini vahingoksenne ui”, Alastalo ajattelee katsellessaan salin miehiä. Miehiä verrataan romaanissa kaloihin, lehmiin, pässeihin, sikoihin – tapettaviin ja syötäviin eläimiin.3 Ja kuitenkin Alastalo on itse lauman ”etupässi”. Ikään kuin hän ensin asettaisi katiskat ja uisi sitten muiden mukana niihin.

Juuri niin hän tekeekin. Hänhän on riivattu. ”Tyventä tyvenemmin” ja ”niinkuin luotsi tietonsa” hän ilmoittaa: ”Minä olen ajatellut, että pitäjään olisi rakennettava parkkilaiva, siitä on ollut puhetta Langolmankin kanssa ja sitä varten olen pyytänyt tänne tänäpänä muitakin koolle!” Kuin jokin muu Alastalossa kuin hän itse puhuisi, kapteenin sijasta luotsi.

Tämän sanottuaan Alastaloa alkaa ”paisuttaa” niin, että hänen on lähdettävä ”astelemaan permannolla sitä toista keinutuolia kohden salissa, joka vielä seisoi tyhjänä, Langholman keinutellessa toisessa”. Pirjo Lyytikäisen luennassa keinutuolit vertautuvat valtaistuimiin, vieretysten istuvat kuningas Langholma ja hänen ministerinsä Alastalo. Alastalo ei itse ole kuitenkaan tästä yhteydestä tietoinen, vaan hän kävelee tuolille kuin unenhorkassa. Jokin vieras hänessä kävelyttää häntä. Hän vain miettii, että ”ei tullut ketään käsketyksi istumaankaan siihen”, tuolilta on ”parempi puhellakin” ja ”näkee ympärillensäkin”.

4/1

Mikä sitten on Kilven romaanin katalyytti ja Alastalon riivaaja? Pääoma, ehdottaa Hannu Taanila:

En tiedä, onko hämmästyttävää vai eikö ole hämmästyttävää, että Kilven tämä historiankirjoitus ja filosofia ovat kuin suoraa lainausta Karl Marxin vuoden 1844 Taloudellis-filosofisista käsikirjoituksista, 1850-luvun Grundrissestä ja 1860-luvun Pääomasta. Monin paikoin Marx ja Kilpi kirjoittavat liki sanalleen samaa.

En tiedä, onko hämmästyttävää vai eikö ole hämmästyttävää, miten vähän muut ovat tähän ilmeiseen yhteyteen tarttuneet. Esimerkiksi Pirjo Lyytikäisen tai Lea Rojolan väitöskirjoissa Marxia ei mainita kertaakaan.4

Pääoman synty -nimisessä esseessään Taanila kirjoittaa, kuinka ”tärveltymättömästä luonnontilasta” aloittaneet pitäjän miehet ovat siirtyneet myymään muiden tuotteita, kuten kahvia, suolaa ja sokeria. Pääoma puhtaana pääomana alkaa Taanilan mukaan syntyä, kun pitäjässä ”luonnonantimet ovat saaneet tavaramuodon ja tavara taas rahamuodon”. Taanila lainaa Marxin ajatusta siitä, että ”rahan on muututtava esineestä prosessiksi” ja panee Alastalon heti perään komppaamaan: ”Kolikonkin siemen itää, kun sitä kylvää, ja kukkaro tyhjennetään, jotta se lihoaisi.”

Esineestä prosessiksi tai kiinteästä nestemäiseksi, kyse on juuri siitä faasinsiirtokatalyysistä, joka Kilven romaanissa on alkamassa. Marxin kirjoituksissahan faasimuutosmetaforat ovat taajaan käytössä, kuten ajatuksessa tavarasta hyytyneenä työnä. Nykyinen yhteiskunta ei ole enää ”kiinteä kide” vaan ”alati muutosprosessissa”, ja näiden mullistusten seurauksena ”kaikki säätyperäinen ja pysyväinen haihtuu utuna ilmaan”.

Taanila kirjoittaa Marxin ja Alastalon välille hillittömän vuoropuhelun, jossa Marx tulee lopulta esittäneeksi ”täydellisen kuvauksen Volter Kilven Alastalon salissa -romaanin teemasta ja sen päähenkilöstä”. Kilpi ei kuitenkaan itse käytä ”pääoma”-sanaa, ja ehkä olisi kerrankin syytä lukea hänen romaaniaan. Paljoahan sitä ei ole luettu. Sitäkin innokkaammin tutkijat ovat penkoneet kaikenlaista sen ympäriltä, tonkineet paperikoria, kuten Milan Kundera sanoisi. Kilven romaania on sovitettu hänen yhteiskuntafilosofisiin kirjoituksiinsa ja kirjeenvaihtoonsa. Loputtomiin on kiistelty esimerkiksi senkaltaisista seikoista kuin oliko Kilpi lukenut Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä tai James Joycen Ulyssestä.5

5/1

Taanila löytää Marxin kirjoituksista ”täydellisen kuvauksen” Kilven romaanin katalyytistä, mutta hän ei sittenkään saa kiinni faasimuutoksesta, jonka katalyytti aiheuttaa: ”Jos kapitalistisen pääoman prosessi etenisi pitäjässä loogiseen huippuunsa, Pukkila olisi lopulta puilla paljailla ja Alastalolla täydellinen monopoli. Näitä asioita Volter Kilpi ei kuitenkaan mieti, sillä siinä menisi yhdellä ajatuksella pirstoiksi koko upea utopia ja suloinen paratiisi.”

Liian idealisoidusta maailmasta ovat valittaneet muutkin, kuten filosofi Tere Vadén. Hänestä Alastalon salissa on poroporvarillinen teos ”vailla mitään likaista, seksuaalista, eläimellistä, anarkistista, kapinallista, sairasta tai kuritonta, vailla pimeitä kuiluja ja tuhoavia pyörteitä”. Vadén kysyy, mikä voisi olla se ”Mustaklupu”, johon tuo puhtautta vaaliva eepos kariutuu.

Ei se mihinkään kariudu, pikemminkin se on kariutumisen kuvaus. ”Upea utopia ja suloinen paratiisi” ovat mahdollisia vain ajattomuudessa, mutta romaanin yhteisö on siirtymässä ajalliseen tilaan. Ajassa tapahtuva muutos – päinvastoin kuin Taanila väittää – on nimenomaan Kilven romaanin keskeinen huolenaihe. Ja hänen romaaninsa ajan lukeminen on myös vaikeinta.6

6/1

”Kapitalistisen pääoman prosessi” on alkamassa, ja tämän prosessin yksi näkyvä seuraus on Alastalon paisuminen. Ajan alkaessa kulua Alastalo ja hänen laivansa kasvavat samaa tahtia. Pukkila antaa näiden väliselle korrelaatiolle jopa tarkat luvut:

Kun Alastalolla oli kuunari, painoi hän knapisti kymmenen leiviskää, eikä hän silloin vielä niin merkillinen mööpeli ollut kirkossa enempää kuin kirkkomäelläkään, prikin ja Siviän sillalla hänelle on niskaan tullut kaksitoista leiviskää, ja se mikä on painoa tullut lisää, se on hänelle tullut julkisuuttakin lisään, ja minä ajattelen, että parkin kapteeni rupeaa painamaan neljätoista leiviskää – – 7

Pohjoismaissa ja Itämeren alueella massan yksikkönä käytetty leiviskä vastaa noin kahdeksaa ja puolta kilogrammaa. Alastalo painoi siis kuunarin kapteenina 85 kiloa, prikin kapteenina 102 kiloa ja parkin kapteenina hän alkaisi painaa 119 kiloa.8

Kilpi ei ilmoita romaanissaan alusten kantavuuksia tai muitakaan mittoja, mutta alukset voi järjestää pienimmästä suurimpaan: sumppu – jahti – kaljaasi – kuunari – priki – parkki.

Tasaisesta kahden leiviskän painonnoususta jokaisen laivamallin välillä voisi päätellä, että kaljaasin kapteenina Alastalo on painanut kahdeksan leiviskää eli 68 kiloa. Tämä oli 1860-luvulla nuoren brittimiehen keskipaino, joten sitä voitaneen pitää myös Alastalon lähtöpainona. Jos Alastalo siis tulee parkin kapteenina painamaan 14 leiviskää, parkin suoma varallisuus tarkoittaa kuuden leiviskän lisäystä lähtöpainoon.9

Suunnilleen romaanin puolivälissä Härkäniemi kertoo tarinan Vaasan Villestä, köyhästä puotipuksusta, joka varustaa Albatross-nimisen aluksen ja nousee sen tuomien voittojen avulla satumaisiin rikkauksiin. Tarinan on tarkoitus ennakoida yhteisön tulevaisuutta ja kannustaa miehiä parkkisopimuksen tekoon. Härkäniemen mukaan Vaasan Villellä on nykyään ”fregatteja kymmenessä eri haminassa ja tasa tusina omia lippuja omien parkkien kahveleissa läiskämässä”.

Parkin ja fregatin välinen hierarkia Kilven romaanin systeemissä jää epäselväksi, ja todellisuudessa molempien laivatyyppien koko saattoi vaihdella merkittävästi. Turvallisinta lienee olettaa laivatyypit saman arvoisiksi, jolloin kumpainenkin tarkoittaisi kuuden leiviskän eli 51 kilon painonlisäystä. Jos Alastalo siis jatkaisi menestymistään laivanvarustajana, Vaasan Villen mittoihin päästyään hän painaisi 1190 kiloa.

7/1

Toisin sanoen Alastalosta on tulossa hirviö. Mutta hirviöt ovat vaikea laji, niiden anatomia ja etologia aina tuntemattomia. Kilpi ei kirjoita yli tonnin painoisesta Alastalosta, koska silloin kyseessä olisi pelkkä fantastinen farssi. Sen sijaan Kilpi antaa Alastalon ”yksinkertaisesti vain näyttäytyä”, kuten Jacques Derrida eräässä haastattelussa luonnehtii hirviön ilmenemistä:

Hirviö on myös se, joka ilmestyy ensimmäistä kertaa, ja jota niin ollen ei ole vielä tunnistettu. Hirviö on laji, jolle meillä ei ole vielä nimeä, mikä ei tarkoita, että laji olisi abnormaali, nimittäin entuudestaan tunnistettujen lajien yhdistelmä tai risteymä. Yksinkertaisesti, se vain näyttäytyy [elle se montre] – tätä hirviö [ranskan kielessä] tarkoittaa – se näyttäytyy jossakin, mitä ei ole vielä paljastettu ja mikä siksi vaikuttaa hallusinaatiolta, se pistää silmään, se pelottaa juuri sen tähden, koska mikään ennakointi ei ole valmistanut tämän hahmon tunnistamiseen.10

Derridan mukaan ”heti kun hirviö havaitaan hirviössä, sitä on jo alettu domestikoida”. Kilpi ei kuitenkaan mainitse hirviötä vaan antaa vain luvut, ja nekin kätketysti, melkein kuin salaa itseltään. Juuri tämä määrittelemättömyys tekee romaanin ehdottamasta tulevaisuudesta hirviömäisen.

8/1

Ja tulevaisuus on aina sitä. Aina hirviömäinen. ”Toisin sanoen se, mikä ei voi kuin yllättää, se mihin emme ole varautuneet, on hirviölajien ilmoittama. Tulevaisuus, joka ei olisi hirviömäinen, ei olisi tulevaisuus; se olisi jo ennakoitavissa, laskettavissa ja ohjelmoitavissa oleva huominen”, Derrida sanoo haastattelussaan.11

Alastalon salissa -romaanissa vaurastumiseen liittyvät nimitykset asettuvat sarjaan: kippari – silakkaporvari – kapteeni – retari – ruhtinas.12 Mikään ei viittaa siihen, etteikö sarja voisi jatkua loputtomiin. Mutta mitä sitten kun on kuljettu kuninkaan, keisarin ja jumalan kautta ja viimeinenkin arvonimi on käytetty? Sarjat johtavat ennemmin tai myöhemmin jäseneen, jonka muotoa on mahdoton ennakoida, laskea tai ohjelmoida.

Ja koska miehet ja laivat on romaanissa kytketty toisiinsa, myös laivojen sarja jatkuu kohti tuntematonta tyyppiä: sumppu – jahti – kaljaasi – kuunari – priki – parkki. Alastalo muistelee huvittuneesti, kuinka ”lato meillä taisikin olla mallina, kun ensimmäiset kuunarit rustasimme”, mutta parkkipiirustuksessa alkaa olla jo ”laivan luonto”. Laivojen mallien sarja kulkee ladon kaltaisten jäsenten kautta kohti laivaa itseään, mutta jää avoimeksi, pysähtyykö sarja tähän vai leikkaako se laivan läpi kohti tuntematonta.

Kun Pukkila näkee parkkipiirrokset, hän kyselee pilkallisesti laivan mallia Alastalon ruumiista: ”[O]ma ruhosi sinulla taitaakin olla fasuunana, kun sinä laivoja pykäät?” Ja tämän hevosesta: ”Teemunko, Teemunko luukropankos? siinä on ruumaa! senkös sinä parkin riitingin malliksi olet katsonut?” Pukkila etsii paisunutta olentoa paisuneen laivan malliksi, mutta jos sarja jatkuu, jossain vaiheessa ainut jäljelle jäänyt malli on paisuminen itsessään. Uuden laivan ainoaksi ennakoitavaksi kriteeriksi tulisi, että se tuottaa enemmän rahaa kuin vanha.

Samalla kun ”kapitalistisen pääoman prosessi” irrottaa miehet pelloistaan, se lopulta irrottaa heidät myös maailmasta. Heidän luomilleen esineille ja käsitteille ei ole enää mitään vertauskohtaa siinä maailmassa, josta he ovat lähtöisin. ”Mitä painaa savi Karjamaan Eenokin ja Pukkilan Pihlmannin saroissa silloin, kun Alastalon isosessa pääkopankin ajatukset rupeavat kasvamaan vatsaa?” Pukkila kysyy.

9/1

Riivattu Alastalo ei tietenkään itse ole huolissaan omasta tai laivojensa paisumisesta: ”[M]ihinkäs parkinkaan topit muuanne kurottavat kuin taivasta päin, ja tikun tilaa on siellä käsin pilvien krapisematta joku raa’an väli ylemmällekin kuin mihin prikimme piikit torkottavat?”

Jos merta, sen avaruutta, tarvitaan aina vain enemmän, että olisi ”tikun tilaa” torkottaa, eikö laivojen kehityksen looginen seuraus ole avaruuslaiva? Parkkisopimuksessa piilee intergalaktisen avaruuslaivaston potentia.

Mutta vain potentia. Alastalon salin hienous ja hirvittävyys on nimenomaan siinä, että kaikki on vasta idullaan.

10/1

Ajallisuuteen liittyvät riitasoinnut ilmenevät ennen kaikkea kateellisen Pukkilan puheissa, kuten ahdistuneena huudahduksessa siitä, kuka tulee parkin kapteeniksi. Kysymys on ennenaikainen ja asettaa hermoheikon Pukkilan naurettavaan valoon, mutta toisaalta se myös piirtää viivan tulevaan. Ja romaanissa, joka tapahtuu idealisoidussa menneisyydessä – sillä, kuten todettu, faasimuutos ajattomasta ajalliseen on vasta alussa – tulee kiinnittää erityistä huomiota jokaiseen tällaiseen viivaan.

”Mitäs sinä sitä nyt jo suret, kuka kapteeniksi saadaan, kun vielä kölipuukin kasvaa metsässä! – – [K]ylvätessä kylvön murheet, ja niiton aikana vasta niitonaikaiset!” Langholma toppuuttelee Pukkilaa. Langholman puheet ovat kuitenkin mielekkäitä vain Langholman itsensä edustamassa pysyvyyden maailmassa, jossa kylväessä tietää, mitä myöhemmin niittää. Nyt kun yhteisö on muuttumassa ajalliseksi, kylvön murheet ovat niiton murheita.

11/1

Kilven romaanille on ehdotettu useita määreitä: eepos, romaani, laaja novelli.13 Sen lajityyppinä on pidetty kansankuvausta, historiallista romaania, modernia romaania, koomista eeposta. Se tuntuu kuitenkin enemmän tai vähemmän hylkivän kaikkia määreitä. Voi olla, että sitä tuleekin lähestyä kiertäen ja väärästä suunnasta. Anakronistisesti ja lajityypin negaatiolla. Näin ollen Kilven romaania voisi pitää antiscifinä.

Toisin kuin tieteiskuvitelma, Alastalon salissa kieltäytyy kuvittelemasta tulevaisuuden, koska silloin kyseessä ei enää olisi tulevaisuus sanan ankarassa mielessä. Sen sijaan Kilven romaani luotaa tulevaisuutta. Se lähettää tulevaisuuteen Albatross-nimisen aluksen ja tutkii aluksen ottamat näytteet sen palattua kotisatamaansa. Romaanin kolmannentoista luvun otsake kuuluu: ”Härkäniemi kertoo esikuvan rohkaisuksi ja muuksi ajankuluksi jutun retarista ja kapteenista ja Albatrossin tileistä.”14

Ajankuluksi. Siis saadakseen ajan kulumaan, kelatakseen sitä kohti tulevaa.

Eila Pennanen on lukenut tätä pienen romaanin mittaista kertomusta esseessään Vaasan Villen fregatti. Pennanen panee merkille, kuinka Albatrossin tarinassa liikutaan ajassa muusta romaanista poikkeavalla tavalla. Villen rahanhankintavaivat, fregatin rakentaminen ja sen seitsemän vuotta kestävä merimatka kuitataan muutamalla ”tehokkaalla sivulla”. Vasta laivan lopulta palatessa kotisatamaansa ”Kilven ilmaisu tehostuu laveaksi ja verkkaiseksi”. 

Seitsemän vuoden odotus on Villelle erityisen tuskallinen, sillä hänen kaikki omaisuutensa on kiinni laivassa, josta ei kuulu mitään, ei kirjeen kirjettä. Myöhemmin aluksen kapteeni Kalle – Villen lapsuudentuttu ja äärisaita mies – selittelee, ettei viitsinyt kuluttaa rahaa niin joutavaan asiaan kuin kirjeeseen. Samasta syystä kapteeni ei ole myöskään vaivautunut kunnostamaan Albatrossia. Se palaa kotiin kurjassa kunnossa, mutta täynnä rikkauksia.

Pennanen kiinnittää erityistä huomiota kohtaan, jossa haminavahti kieltäytyy ottamasta vastaan Villen isävainaan rikkinäistä kelloa palkaksi soutamisesta. Haminavahti sanoo, ettei hän vanhana merimiehenä uskalla pistää taskuunsa kelloa, ”jonka viisarit näyttävät vuorokauden umpeensa kahtatoista, sillä se merkitsee, että mieheltä on joko ajan tunnit mitatut tai minuuttiviisari loikkaamassa semmoiseen tuntemattomaan, jota ei viisas minun iässäni enää viitsi lähteä rehkimään”. Pennanen kirjoittaa:

Tämä aika mystinen vihjaus tuntuu kohdistuvan romaanin aikaan: sekin on pysähtynyt; vaikka maa kiertää rataansa ja aurinko kulkee taivaan poikki, aika soljuu vapaasti, edestakaisin, pitkin ja poikin Alastalon avaraa salia, ja Kilpi on asettanut ikuisuuden kellon näyttämään kahtatoista. – – Kun muistaa Kilven yleisen, eri teoksista tunnetun kiinnostuksen aikailmiöiden käsittelyyn, käsittää, että tällä ohimenevällä huomautuksella voi olla suuri merkitys.

Sillä on suuri merkitys. Mutta kun Pennanen tulkitsee Albatrossin huonon kunnon viittaavan menneisyydessä koettuun köyhyyteen ja luovan siten ”nykyisyyteen viekasta valaistusta”, hän sivuuttaa kerrontatilanteen aiheuttaman laivan kahdentumisen. Albatrossin tarina toki sijoittuu menneisyyteen, mutta sikäli kuin kertomuksen on tarkoitus ennakoida yhteisön kohtaloa, sen kertominen viittaa tulevaisuuteen. Samalla kun tarinassa laiva palaa meriltä Vaasan satamaan, Härkäniemen kertomus palaa tulevaisuudesta omaan kotisatamaansa, Alastalon salin nykyisyyteen.

Tämä lienee Kallen kitsauden sijasta perimmäinen syy siihen, miksi Albatrossista ei kuulu mitään seitsemään vuoteen. Laiva seilasi tulevaisuudessa – ”jossakin semmoisessa tuntemattomassa” – eikä sieltä lähetellä kirjeitä nykyisyyteen.    

12/1

Seitsemän vuoden odotuksen jälkeen Albatross palaa kotisatamaan, ”mutta mastot ja raakapuut jo kaukaa nähden sormenpaksuisessa sammaleessa ja lieneekö kokki ripustellut vanhoja tiskiriepujaan raakoihin, purjeiksi ei ainakaan juljennut niitä homeenmustia riekaleita kutsua”. Laivassa on kuitenkin useampi kirstullinen rahaa, ja sen ruuma on täydessä kahvilastissa.

Tunnistamattomaksi turmeltunut ja täynnä rahaa. Sellaisen näytteen Kilven romaanin luotain tuo tulevaisuudesta. Härkäniemen tarina ei kuitenkaan lopu laivan saapumiseen. Näytteet täytyy vielä tutkia ja analysoida, ja koska miehet ja laivat heijastelevat Alastalon salissa toisiaan, kertomuksen loppu keskittyykin kuvaamaan Villen sielussa tapahtuvaa muutosta.

Pääomien kasautumisen logiikka kasvaa Villessä täyteen hybrikseensä. Kun hän saa kuulla Albatrossin ruuman olevan täynnä kahvia, hän huumaantuu rahdin paljoudesta ja päätyy miettimään, ”mahtaisivatko mahtua Närpiön kirkkoonkaan kaikki säkit, vaikka tupuleisi kuorista kanttorin lehteriin asti laen laattian välin niin tiiviisti kuin syntiä ja mammonan halua ihmisen sydämessä?”

Ville vertaa itseään Raamatun Jaakobiin, mutta kerskaa, että siinä missä tämä näkee unta enkeleistä, ”jotka ilman asiaa ja toimitusta kuluttavat kallista aikaa hulmimalla turhanpäiten karun kiven kyljen ja tyhjien pilvien väliä”, hän näkee unissaan ”hikisiä puotimiehiä kymmeniä ja kymmenien takana kymmenien kymmeniä, jotka kymmenissä Suomen kaupungeissa kiiruulla juoksevat” punnitsemassa hänen rahtaamaansa kahvia.

Vaasan Villen tarina on Pennasen mukaan ”Kilven suuren romaanin ratkaiseva piste, se kohta johon on katsottava että kuva selkenisi ja hahmottuisi”. Se on ainoa konkreettisempi vihje tulevasta, jonka tämä tulevaisuuteen suuntautunut romaani saattaa antaa. Siitä, minkälainen Villen ruho on romaanin nykyisyydessä, kun hänellä on kymmeniä fregatteja ja parkkeja, romaani toteaa vain arvoituksellisesti: ”[R]äätäli jo saa harpata nätin matkan ennen kuin miehen uumanympärys on mitattu”.

13/1

Alastalo ja hänen laivansa ovat paisuneet, mutta niin on Kilven teoskin. Laivat täytyy kuitenkin, ainakin toistaiseksi, rakentaa tämän maailman raaka-aineista, kasvoivat ne kuinka suuriksi tahansa. Sama pätee romaaniin. Alastalo lausuu julki tämän yhteyden:

Parkki rakennetaan lankuista, lankkupuuta kylkiin ja lankkupuuta kanteen, eikä lankku lankun mitalta iso puupalanen ole, mutta ison astian niistä tekee se, joka rakentaa! Raamattu nahkakansissa on paakava kirja pöydällä, mutta a-sanoista sekin on puustaavi puustaavilta präntätty jokaiselta plarinpuoliskoltaan.

Alastalon salissa -teoksellaan Volter Kilpi on vienyt romaanimuodon äärimmilleen. Vielä se on romaani, luettava ja viihdyttävä sellainen, mutta yksikin lästi lisää painoa, ja teoksesta tulisi hirviömäinen ja käsittämätön.

Jos kääntelee Kilven romaanin lankkupuita, huomaa, että se on rakennettu merenkävijöiden ja lounaisen agraari-Suomen kielestä. Kirjaan on täytynyt käyttää valtavasti kieltä, lähestulkoon kaikki mitä saatavilla on ollut. Alastalon salissa on romaanina yhtä käsittämätön suoritus kuin olisi laiva, jota varten on kaadettu kaikki lounaisen Suomen metsät.

Se on kohtuuton kirja. Ja kirja kohtuuttomuudesta.

”Kohtuus”-sanan taustalla on ”kohta”. Sanat ovat alun perin saattaneet viitata saaliinjakoon, kukin sai saaliista oman ”kohtansa” ja se oli hänen ”kohtalonsa”. Myös Kilven romaanissa on kyse saaliinjaosta, kun miehet merkitsevät parkkisopimukseen, kuinka iso osa laivan kustannuksista ja voitoista tulee heidän nimiinsä.

14/1

”Juuri se paksuus, sopiva paksuus – mutta tarkkaapas, pistäpäs tuumakin lisää mitan ylpeyteen, niin olisiko kopea enää siro, otappa tuumakin suoran mitasta pois, niin varren arvovalta olisi niistetty samalla tuumalla”, Härkäniemi pohtii. Hän kannattaa sopusuhtaisuuden ja eheyden ideaaleja. Puhuessaan ”jakamattomasta parkkilaivasta” hänen on nähty viittaavan – sikäli kuin parkkisopimusta on luettu yhteiskuntasopimuksen vertauskuvana – eheään yhteisöön, jossa jokaisella on paikkansa.

Tavallisesti Alastalon salissa -romaanin sanoma on paikannettu Härkäniemeen, jonka on katsottu edustavan Kilpeä itseään.15 Mutta mikä oikeastaan on Kilven ”itse”? Entä jos Kilpi onkin päähenkilönsä tavoin riivattu? Hänhän on verrannut itseään meedioon ja puhunut siitä, kuinka ”eepos on kyllä luojansa suoritus, mutta hänen tekonsa on kauttaaltaan hänelle annettu”. Ehkä Kilpi ”itse” puhuu Härkäniemen suulla, mutta hänet valtaansa ottanut ”sarvipiru” puhuu Pukkilan suulla?16 Alastalon salin hahmoista Pukkila on kuitenkin se, joka aavistaa tulevaisuuden hirviömäisyyden kaikkein selkeimmin.

15/1

Romaanin loppupuolella kukin miehistä vihdoin käy vuorollaan merkitsemässä sopimukseen omat laivanosansa. Ensin nimensä kirjoittavat pitäjän merkkihenkilöt, kuten Langholma, sitten vähäisemmät, lautamies Lahdenperän kaltaiset tekijät. ”Ja aikaahan sinulla on ollut istua ja ajatella viisikö vai kuusi sinä kirjoitat nimiisi parkin neljästä neljänneksestä!” Alastalo laskee leikkiä Lahdenperälle.

Alastalon ”pilanhöyste” ennakoi Lahdenperän tekemää virhettä. Lahdenperä ei ole tottunut kirjoittaja ja murtoluvut aiheuttavat hänelle vaikeuksia, minkä takia hän tulee kirjoittaneeksi 1/16:n sijaan ”16/1”.

Jälleen, totuuden hetkellä, riivattu Alastalo on kuin unessa: ”Alastalolla oli tunto, ikään kuin unenhorkkeessa, jolloin ei ole vielä täysin herännyt, ja olisi kärpänen hätistettävä häiritsemästä silmiltä, mutta käsi ei tottele vielä, ja kärpänen häiritsee yhä julkeampana ja likempänä kasvoja!”

Ja jälleen Pukkila sanoo sattuvimmat sanat: ”Pirun, sarvipirun, sinä olet kirjoittanut paperille etkä laivanosaa.” Lahdenperä on kirjoittanut paperille Alastalon riivaajan, hänessä vaikuttavan katalyytin, pääomien loputtoman kasautumisen logiikan.17 Pukkila jatkaa naljailuaan ja vertaa Lahdenperän kömmähdystä friisin tarinaan, jossa syntinen friisi huijaa itsensä taivaaseen kävelemällä taivaan porteista takaperin. Lahdenperän laivanosa on Pukkilan mukaan friisin tavoin ”ketarajalakset ylöskäsin päin taivasta”.

Lahdenperä kirjoittaa vahingossa tulevaisuuden, kääntää sen ympäri, niin että hetken se kulkee selkä edellä ja paljastaa kasvonsa nykyhetkelle, salissa istuville miehille, jotka ovat taas kerran rakentamassa pitäjään edellistä suurempaa laivaa.     

16/1

Alastalon salin faasimuutos kiinteästä nestemäiseen vaikuttaa yhteisön lisäksi myös ympäristöön. Jäätiköt sulavat, koko luonto sulaa, kun tuotannon kasvamisen aiheuttamat ekologiset kriisit rikkovat luonnon syklit ja tekevät siitä arvaamattoman ja alati muuttuvan.18 Pukkilasta on irvokasta kaataa isiltä perityt metsät, jotta ”jollakin lihavammalla olisi yksi tynkä useampi pystyyn”:

[M]utta metsä ei olekaan peltosarka, joka tänävuonna kylvettynä tulavuonna niitetään eikä honkahirsikko seinäsankkana salokankaalla villannukkaa oinaslampaan kylkikupeilla, joka kevätnäljillä liuskittuna jo suvilaitumilla tihuvillaan rehottaa taaskin, vaan on honkalaiho ja metsänkamaran havukarva semmoista niittolaistoa ja keritsimen ruokaa, jonka pojanpoika on kajoomatta perinyt isänisänsä taattoukolta, ja joka pystyssä ja säästettynä tasalatvoiltansa takaa talon rikkaaksi ja suvun vauraaksi vielä perijän pojanpojankin kehtolapsen tulevina isäntäpäivinä, mutta joka kaadettuna ja maahan raiskattuna vain jättää kantoa lahoomaan paljaalle nummelle, ellei ehkä jo ennätä kasvaa sitä vesaa seipääksi, jonka tuhlaaja taittaa tueksensa tielle, kun tyhjä mies jättää perityn konnun.

Tyhjä mies jättää perityn konnun, tutun ja staattisen luonnon, ja siirtyy arvaamattomiin ja ajassa muuttuviin ympäristöihin? Jättää tämän maailman? Sellainen kuva tulee mieleen, suunnattomat tekoälyn ohjastamat avaruuslaivat hylkäämässä kuolevan maan, mutta se tulee vain tämän lukijan mieleen, eikä Kilven romaania ole koskaan tarkoitettu tälle lukijalle tässä ja nyt, vaan aina ”tuleville suomalaisille lukijapolville”, kuten Kilpi, aikailmiöihin perehtynyt mies, kustantajalleen ilmoitti.

Joku jäi kuitenkin maahan, ainoana seuranaan lohduton kaipaus. Alastalon salissa -romaanin ensimmäinen luku, oikeastaan prologi, sijoittuu varsinaisten tapahtumien jälkeiseen aikaan. Siinä kertoja vaeltaa autiolla hautuumaalla kuin viimeisenä ihmisenä maailmassa, näkee vain yksi toisensa perään hautakiviä, jotka tuovat hänen mieleensä muistoja menneestä maailmasta, elämänmuodosta, jota ei enää ole.

Kirjallisuutta:

Bahtin, Mihail 1979. Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia (käänt. Kerttu Kyhälä Juntunen & Veikko Airola). Moskova: Progress.

Bernhard, Thomas 2013: Vanhat mestarit : komedia  (käänt. Tarja Roinila). Helsinki: Teos

Derrida, Jacques 1995: Points... Interviews, 1974-1994 (käänt. Peggy Kamuf ja muut). Stanford, California: Stanford University Press.

Floud, Roderick 1998: “Height, Weight and Body Mass of the British Population since 1820”. NBER Historical Paper No. 108. Cambridge, MA: National Bureau of Economic Research

Marx, Karl 1998: Kommunistinen manifesti (käänt. Juha Koivisto ja muut). Tampere: Vastapaino

Marx, Karl 1978: The Poverty of Philosophy : answer to the Philosophy of Poverty by M. Proudhon. Peking: Foreign Languages Press.

Marx, Karl 2013: Pääoma : poliittisen taloustieteen arvostelua. 1. osa : Pääoman tuotantoprosessi (käänt. O.V. Louhivuori ja muut). TA-Tieto: Helsinki

Laitinen, Kai 1997: Suomen kirjallisuuden historia. Helsinki: Otava

Lehto, Leevi 2013: ”Alastalon ja Hornen saleissa – Kilpi ja Joyce aikaisina aikalaisina”. Kritiikki. Nuoren Voiman kirjallisuuskatsaus IX/2013

Lyytikäinen, Pirjo 1992: Mielen meri, elämän pidot : Volter Kilven Alastalon salissa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 

Pennanen, Eila 1965: Tunnustelua : kirjallisuusesseitä. Porvoo: WSOY  

Rojola, Lea 1995: Varmuuden vuoksi: modernin representaatio Volter Kilven Saaristosarjassa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Taanila, Hannu 1996: Pääoman synty. Volter Kilpi: Alastalon salissa. –  Juhani Salokannel (toim.): Kirjojen Suomi. Helsinki: Otava

Tarkka, Pekka 1980: Otavan historia. 2. osa. Helsinki: Otava

Vadén, Tere 2000: Ajo ja jälki : filosofisia esseitä kielestä ja ajattelusta. Jyväskylä: Atena   

Žižek, Slavoj 1991: Looking Awry : An Introduction to Jacques Lacan through Popular Culture. Cambridge, MA : The MIT Press

 
  • 1. Esim. Pirjo Lyytikäinen väitöskirjassaan Mielen meri, elämän pidot: ”Kilpi tunnusti eheyden menetetyksi nykyajassa ja etsiytyi eheyden aikoihin: Alastalon salissa rakennetaan eheä ideaalimaailma muistamisen kautta läsnäolevaksi ja ’unohdetaan’ ero.”
  • 2. Tietenkin ”kellokas” – hänen kauttaan aika leviää yhteisöön.
  • 3. Romaanin merkityksen jännittyessä Härkäniemen ja Pukkilan välille on merkillepantavaa, että molemmilla heistä on teuraseläimen nimi.
  • 4. Rojolalla on sentään rahaa käsittelevä luku, joskin rahan ja kielen representatiivisuuteen keskittyvä. Pekka Tarkalle Alastalon salissa on ”perustoiltaan taloushistoriallinen romaani taloudellisen läpimurron 1860-luvulta, jolloin Suomen teollisuus, kauppa ja merenkulku kokivat suuren nousun”. Ehkä parhaiten, Taanilan lisäksi, rahan merkityksen Kilven romaanissa on hahmottanut Leevi Lehto kirjoituksessaan ”Alastalon ja Hornen salissa – Kilpi ja Joyce aikaisina aikalaisina”: ”Isäntien ja isäntäkapteenien kädet eivät harrasliity ilman – – rahan – – kaikki lävistävää voimaa. Minusta tämä on Alastalon salin keskeinen jännite. Kilven nerous on siinä, että hän vain kirjoittaa sen esiin, ja jättää silleen.” Lehdon kirjoitus on muutenkin kirjallisuuden tulkintaa hauskimmillaan, hän mm. eräässä alaviitteessään ohjastaa – ”aika monen luku- ja kirjoitusvirheen saattelemana” – Alastalon parkin Kilven romaanista Joycen Ulyssekseen. Tarkkaavainen, viitseliäs tai vain lempeästi pahantahtoinen lukija voisi nähdä tässä esseessä hienoista Lehto-apinoinnin vikaa.
  • 5. Yhtä mielekästä olisi kiistellä siitä, oliko Kilpi (1874–1939) lukenut Thomas Bernhardia (1931–1989). Niin paljon hänen Pukkilansa ja Bernhardin hahmojen hysteerisyydessä on samaa. Molempien kirjailijoiden proosaa on luonteeltaan toisteisen kumuloituvaa, minkä takia yhteyden näyttämiseen tarvittaisiin oikeastaan sivun mittaisia otteita.

    Kilpi: ”Kipata, kipata!” sanoi hän ja livautti peukalollaan ison sormensa nenitse Eenokin silmien edessä, niin että paukahti. Pukkila alkoi unohtaa, että hän oli kuiskimassa toisen miehen korvan juuressa. ”Kipata, niinkuin imukaritsa emänsä takana!” sanoi hän. ”Karjamaan Eenokki kippaamassa Alastalon Hermannin hännissä niin kuin pojanmukula papan kantapäillä kongilla”, kuikahti Pukkilan kurkusta jo ääninenkin sana – –
    Bernhard: Heideggerilla oli arkipäiväiset, ei hengenihmisen kasvot, Reger sanoi, hän oli kaikkea muuta kuin hengenmies, ei tippaakaan mielikuvitusta, ei tippaakaan hienosyisyyttä, hän oli oikea perussaksalainen märehtijäfilosofi, yhtä mittaa tiineenä oleva filosofilehmä, Reger sanoi, joka laidunsi saksalaisen filosofian laitumella vuosikymmenet pudotellen sinne tänne keikailevia Schwarzwaldin liukumiinojaan. Heidegger oli niin sanotusti filosofinen avioliittohuijari, Reger sanoi – –

  • 6. Ajaton ja ajallinen ovat tietenkin vaativia käsitteitä, jotka ansaitsisivat paljon täsmällisempää huomiota. Selvää on kuitenkin, että Kilven romaanissa on havaittavissa jokin tämänkaltainen jako, johon voisi varmasti perustellusti viitata myös muilla termeillä, kuten syklinen ja historiallinen aikakäsitys tai eepoksen ja romaanin aika.
  • 7. Alastalolla tosin itse ilmoittaa painavansa ”kahdentoista ja puolen – – [j]a sekin vasta aterian jälkeen”. Hänestä prikin kannelle ei passaa kolmentoista leiviskän kapteeni, vasta parkin komentosillalle hän on ”ajatellut kolmentoista leiviskän mallia sopivaksi”. Ei voi varmuudella sanoa, kumman antamat luvut ovat oikeat, Pukkilan vai Alastalon. Molemmat ovat tarvittaessa eteviä valehtelijoita. Todennäköisesti valehtelija on tässä kuitenkin Alastalo, sillä hän vastaa Pukkilan pilkkaan, että hän olisi ”kolmentoista leiviskän höyhen”. Liioittelevaisuuteen taipuvainen Pukkila tuskin laskisi arviotaan kahteentoista leiviskään toisessa yhteydessä, ellei hän pyrkisi erityiseen tarkkuuteen. Pukkilan funktio romaanissa on komiikan synnyttämisen lisäksi esittää teoksen tematiikan kannalta keskeiset kysymykset ja väitteet.
  • 8. Pukkila puhuu ”parkin kapteenista” ja ”Alastalon parkista”, mutta hän ei tarkoita kumpaakaan sanatarkasti. Pitäjän parkkilaivan lopulliseksi kapteeniksi kaavaillaan Alastalon ottopoikaa Jannea, eikä parkki ole yksinomaan Alastalon, vaan hän on siinä vain merkittävänä osakkaana. ”Alastalon laiva” tarkoittaakin oikeastaan vain laivaa, joka on hankittu Alastalon johdolla ja joka tuottaa rahaa hänen kukkaroonsa. Ja leivisköjä hänen ruhoonsa.
  • 9. Härkäniemi mainitsee parkin kohdalla ”kuudennen kilauksen” rinnastaessaan ajallisuuden ja laivojen koon kasvamisen: ”[L]öisi yhden lyönnin, kun viisari on yhden merkillä, löisi kaksi kertaa, kun viisari torkottaa kahteen, hankkisi jahdin ja jättäisi jahdin, hankkisi kaljaasin ja jättäisi kaljaasin, kilisisi joka lyömältä kilauksen pitemmälti ja kirkkaammin, neljä kertaa, viisi kertaa, kuunarista prikiin ja prikistä parkkiin, kunnes kuudennen kilauksen kuulumalta jo kuka hyvänsä lukee, että tunnit rakentavatkin päivää ja – – että mies on miehen teossa ja rustaa itsensäkin – –”

    Kuudennen tunnin, kuudennen lisäleiviskän kohdalla ”kuka hyvänsä lukee”, että tässä mies ”rakentaa” itseään.

  • 10. Tekijän suomennos englanninkielisestä käännöksestä.
  • 11. Alastalon salissa -teoksen vihjaama tulevaisuus ei tosin ole aivan yhtä radikaalin avoin kuin tulevaisuus Derridalla. Kilven romaanissa tulevaisuuden kehitystä määrittää pääoman logiikka, ja avointa on lähinnä tulevaisuuden konkreettinen muoto. Tavalla tai toisella se tulee kuitenkin olemaan hirveä – tätä hirviö suomen kielessä tarkoittaa.
  • 12. Arvonimien järjestys on osin tulkinnanvarainen. Ovatko esim. kippari ja silakkaporvari eri- vai samanarvoiset (”hänen, joka oli – – sentään oli ainoastaan kippari ja kalaporvari”)? Joka tapauksessa on selvää, että vaurastumiseen liittyvät nimitykset asettuvat jonkinlaiseen hierarkiaan, ja että romaanin miesten eetokseen kuuluu kohota tässä hierarkiassa yhä korkeammalle.
  • 13. Aaro Hellaakoski oli todellakin sitä mieltä, että rakenteeltaan Kilven noin 830-sivuinen ja tiuhaan ladottu teos ”tuskin lienee luettava romaaneihin. Pikemminkin se on laaja novelli.” Lyytikäisen mukaan Hellaakoski tarkoittaa novellimaisella rakenteella ”Kilven teoksen juonitekniikkaa, siis tilannenovellin mallia ja ilmeisesti viittaa myös juonen sekundaariseen asemaan”.
  • 14. Tuskin on sattumaa, että luvun järjestysnumeroksi on valikoitu epäonnen luku. Luulen, että Lehto on oikeilla jäljillä, kun hän kirjoittaa suhtautuvansa epäilevästi tulkintoihin, joiden mukaan Albatrossin tarinan tehtävä on isäntien uskon vahvistaminen. ”Minusta siinä on pikemminkin silmiinpistävää”, Lehto kirjoittaa, ”miten huonoa retoriikkaa se on: noin epävarmaan hankkeeseen kukaan salin isännistä (paitsi ehkä Pukkila, mutta ei hänkään uskota vaan huikentelevaisuudesta) tuskin haluaisi sijoittaa. Luontevampaa olisi tulkita, että Härkäniemi tarinassa – Malakias-roolissaan – ennustaa parkkisopimuksen ja samalla synekdoottisesti itse romaanin lopputuleman ja kohtalon.”
  • 15. Esim. Lyytikäinen: ”Platonin tekstien dialogimuoto tuottaa erilaisten käsitysten vuoropuhelua mutta antaa auktoriteettiaseman Sokrateelle, joka suorimmin edustaa dialogin tekijän käsityksiä ja arvoja. – – Kilven Alastalon salissa noudattaa vastaavaa rakennetta. Se antaa paljon tilaa eri henkilöiden ajatuksille eikä salli kertojan ulkoapäin jäsentää teoksen maailmaa mutta antaa auktoriteettiaseman yhdelle henkilölle, joka toimii teoksen arvojen edustajana. Alastalon salissa istuu muiden joukossa pitäjän Sokrateena Malakias Afrodite Härkäniemi.”
  • 16. Ehkäpä Kilpi koetti kirjoittaa eepoksen, mutta hänen riivaajansa romaanin. Mihail Bahtinin mukaan eepoksen maailma on suljettu ja ”absoluuttinen eeppinen välimatka erottaa eeppisen maailman nykyajasta”, romaani puolestaan edustaa aikalaiskokemusta ja muutoksessa olevaa historiallista aikaa. Faasimuutos näkyisi myös siirtymässä lajista toiseen, sillä siinä missä eepos on Bahtinille ”valmis laji, jolla on vankka ja nyt enää vain vähäisessä määrin plastinen muoto”, romaani taas on ”ainoa muotoutumisvaiheessa oleva muotolaji”.
  • 17. Taaskaan numerovalinta tuskin on sattumaa, sillä neljä kertaa neljä sisältävää kuuttatoista on perinteisesti pidetty eheään kokonaisuuteen liittyvänä lukuna. 2000-luvun lukijalle, joka on saanut uupumukseen asti kuulla, miten ”tarvittaisiin neljä maapalloa, jos kaikki eläisivät niin kuin me”, 16/1 näyttää paisutellulta versiolta 4/1:stä.
  • 18. Toisaalta Slavoj Žižek esittää mukaillen Jacques Lacanin kuuluisaa lausetta ”Naista ei ole olemassa” että ”Luontoa ei olemassa”: ”Sitä ei ole olemassa periodisena, tasapainossa olevana kiertona, joka on joutunut pois raiteiltaan ihmisen huolimattomuuden takia. Koko ajatus ihmisestä ylimääräisenä suhteessa luonnon tasapainossa olevaan kiertoon tulee viimein hylätä. Kuva luonnosta tasapainossa olevana kiertona ei ole muuta kuin ihmisen retroaktiivinen projektio. – – Luonto on jo itsessään turbulentti, epätasapainossa – –”. (Tekijän suomennos) Aivan kuten Kilven ideaaliyhteisöstä kirjoittaneet muistuttavat, että yhteisö on jo alun alkaen ollut eron sanelema, vaikka romaani koettaa toisin uskotella (”rakennetaan eheä ideaalimaailma muistamisen kautta läsnäolevaksi ja ’unohdetaan’ ero”).