Kodittoman kotiinpaluu
Jaan Tommikin videoteoksessa Dancing Home / Tanssien kotiin (1995) henkilö hyppii, tai tanssii yksin merta ylittävän lautan takakannella. Kuvaan rajatut audiovisuaaliset elementit ovat selkeitä: meri, taivas, horisontti, laiva, ihminen, lokkeja, erilaisia liikkeitä sekä moottorin ääni. Taiteilija kertoo liikkeen syntyneen spontaanina reaktiona laivan moottorin pulssimaiseen tahtiin. Tapahtuma taltioitiin ja leikattiin teokseksi. Kotiin tanssimisen voisi tulkita ilahduttavan videon henkilöä, se on äkillinen riemunele, vaikka hän varsin ilmeettömästi hyppeleekin.
Vuonna 1995 Toomikin teos oli esillä Katajanokan terminaalissa osana ARS95-nykytaidekatselmusta. Pari vuotta myöhemmin nykytaide sai Helsinkiin oman museorakennuksensa ja nyt 23 vuotta myöhemmin Tanssien kotiin on jälleen esillä, Kiasman Meno-Paluu-näyttelyssä. Teos on usein nähty neuvostoajasta vapautumisen ja Viron itsenäistymisen vertauskuvana.
Tanssien kotiin -videon eri pätkistä leikattu luuppi on varsin nopea, vain kolme minuuttia. Katsoja tuijottaa sitä kuin ikkunaa seinällä, tai yhdeksänkymmentälukulaista merimaalausta: ihmishahmon vaatteista voi päätellä jotain ajasta, vaikka merimaisema on ajaton. Kolme minuuttia tuntuu vähältä, tässä spontaanisti tanssahdellaan ja kas, sehän meni jo. Videoluupin voisi antaa vaivuttaa transsiin, moottorinjytkeen tahdissa, mutta se vaatisi pehmusteita katsojalle… Videon mukana voisi hytkyäkin, jos sellainen sopisi museokontekstin käyttäytymiskoodiin. Spontaanin liikunnan asemesta teos sysää mieltäni aika-tilojen kuvitteluun, jopa geneettisiin kuvitelmiin, liikuskeluun vuosisatojen taakse, saman veden kuljettaessa ja mahdollistaessa meidät, minut sekä taiteilija-Toomikin.
Toomikin lautta ylittää Hiidenmaan ja manner-Viron välistä vettä. Hän on videollaan ikuisesti kotiin palaamassa, ei omalla maaperällään vaan huterasti veden päällä, vaikka tällä planeetalla meri ja vesi ovat perustavia sekä elämän alkukoti. Vesiliikenne Viroon herättää minussakin ylisukupolvisia tunteita. Seisomapaikkani Kiasman betonilla on vakaa, mutta polku paikalleni on sattumanvarainen, kerroksellinen, rikas ja sekava. Niin ovat kaikkien polut.
***
Sata vuotta sitten olisin kuulunut tilanomistajien luokkaan. Naisena en varmaankaan olisi omistanut mitään, mutta ajatus tilan omistamisesta on erikoinen, ikään kuin voisi omistaa avaruutta. Minut on siis periaatteessa paalutettu tiettyyn paikkaan jo syntyessäni: tämä tässä on meidän omistamaa, rajapyykit kulkevat tuolta, tämä on oletustilamme. Maanviljely oli yhdenlainen ihmiskunnan liikkeen jämähtäminen, kuten yleinen historia opettaa. Aitojen pystyttäminen viljelysten ympärille aloitti vuosituhansien jälkiviisaudella varsin hankalia kehityskulkuja, vaikka eivät vaihtoehdotkaan hyviä olleet.
Omassa suvussani identiteetin rakentuminen maanomistukseen on aina, siis noin 1900-luvun ajan, esitetty normaalina oletusarvona. Se, kuinka maan ja tilan omistamisen kuvitelma on alkanut hallita kunkin omistajan mieltä, ei olekaan ehkä niin normaalia. Thomas Hobbes esitti, että raivaaja alkaa pitää haltuun ottamaansa ja muokkaamaansa maata itsensä jatkeena. Siinä missä metsällä tai vedellä oli toiseutensa ja jumaluutensa, ne on sittemmin kesytetty, domestikoitu, riisuttu jumalista ja pantu esittämään omistajansa muotokuvaa.
Mutta mistä tulimme? Milloin yksi koti vaihtui toiseksi ja miksi jämähdettiin ja koti samastettiin maaomaisuuteen? Yksi aikuisen lapsen näkökulmasta haikea hetki on se, kun oma vanhempi ei kykene kannattelemaan menneisyyttä: miten tähän tultiin, miten asiat syntyivät, mistä kannattaisi oppia. On vain parin-kolmen sukupolven sekalaisia muistoja taaksepäin, sen jälkeen alkaa hämäryys ja kuvittelukyvyttömyys.
Kalevalan mainitsemat “synnyt” eli yhteisön keskeinen perimätieto ei oikein enää siirry, se on ulkoistettu koululaitokselle ja yleiselle historialle. Mitä tietoa menneisyydestä ylipäänsä tarvitaan? Mitä kannattaa siirtää suvussa tai kollektiivisesti? Anne Ollila kirjoittaa muistamisen kulttuurista eli sosiaalisesti muotoutuneesta ja vähitellen opittavasta muistamisen järjestelmästä. Muistaminen ei siis ole pelkkää neurofysiologiaa tai yksilöpsykologiaa, vaan sosiaalinen mekanismi, johon pitää kasvaa ja kasvattaa. Huomaan, että muistisairautta on alettu pelätä yhä enemmän, ajatus muistiin sidotun minuuden hapertumisesta kauhistuttaa, vaikka kulttuurinen ja yhteisöllinen muistisairaus vaivaa jo.
Toisaalta menneisyys saattaakin olla unohtamisen arvoinen. Jussi Kivi pohtii ihmisen kirjoittamatonta esihistoriaa: ehkä sitä leimasikin tuhansien mielenkiintoisten mutta jo unohdettujen kertomusten sijaan ”vuosituhansien hiljaisuus, mitääntapahtumattomuus, ehkä mitään mainitsemisen arvoista ei edes tapahtunut.”
Suku, jonka nimeä kannan, siirtyi hallitsemaan vanhaa eteläkarjalaista kantatilaa, “kotitilaani”, vasta vuonna 1800, muutettuaan paikkaan kymmenen kilometrin päästä Saimaan saaresta. Saarellakin on nimeni, Illukansaari, ja hämärä perimätieto arvelee sen käyneen ahtaaksi 1700-luvun lopulle tultaessa. Teimme eräänä kesänä sukututkimusretken tälle nykyisin melko autiolle ja pusikoituneelle saarelle. Saaren keskellä kohtasimme umpeenkasvaneen pihapiirin ja sen keskellä vanhan talon, jonka arveltiin seisovan esivanhempiemme asumusten paikalla. Tässä se nyt oli, pidemmälle emme materiaalisessa sukuhistoriassa pääsisi. Ovet olivat lukossa ja ikkunat silmäntasoa korkeammalla, joten otin kuvia ikkunasta kamera suoriksinostetuilla käsilläni. Kuvissa näkyi rukki ja raollaan oleva sisäovi, josta avautui pelkkää mustuutta. Maailma tarjoili täälläkin vertauskuvia niiden näkijälle.
Saaren ja sen tienoon historia on hyvin vanhaa: jääkauden jälkeen maan alettua nousta tälle Kaakkois-Suomen alueelle vaelsi ensimmäinen asutus, vesireittejä pitkin kaakosta ja etelästä. Nykyrannoilta voi lukea kulttuurihistorian ilmentyminä kalliomaalaukset, kalmistot ja kesämökit. Meidän yksilölliseen nykyisyyteemme keskittyvien ihmisten elinpiiri on siis täynnä vanhoja jälkiä, myös muinaisista kodeista. Illukansaarikaan ei ole enää leimallisesti ihmisten ja talousmetsien asuttama saari, vaan myös niiden, jotka tulevat tuulen mukana ja jäätä pitkin: kasvisto ja eläimistö osoittavat jälleenvilliintymisen merkkejä ja ihmisen läsnäolo heikkenee.
Eräälle retkikuntamme jäsenistä oli näytetty lehtikuvaa Virossa Peipsi-järven lähellä sijaitsevasta kylästä, jonka nimikyltissä luki ”Illuka”. Vain yksi koo erotti meidät ja tämän ennenkuulumattoman kylän. Pohdimme karttaa: Peipsi-järven tuntumasta saattaisi muinainen esivanhempi löytää Kaakkois-Suomeen joko Karjalan kannasta tai vesireittejä pitkin. ”Suomeen” tultuaan he saattoivat sanoa olevansa Illukan kylästä, joka tuplakonsonanttien kielialueella olisi voinut muuttua muotoon Illukka. Paikannimiä on perinteisesti käytetty sukuniminä, näin ympäristö ja asuja on liitetty yhteen. Oli yllättävän mielekästä keksiä ratkaisuja historian aukkoihin ja kokea merkitystä yhden sukuhaaran alkuperää kuvitellessa. Toisaalta saatoin kaivata tästä kapean historiantajun maanomistajuudesta jonnekin kenties yhtä kuviteltuun, mutta toisenlaiseen tila-aikaan. Tai oikeastaan halusin kokea yhteyden siihen aikaan.
Teki mieli lähteä maastoon, jäljittää vanhoja reittejä. Käytännössä saisin kuitenkin maanomistajat perääni, tai ainakin epäluuloisiksi seuralaisikseni. Aina voi myös vain katsoa ja kuvitella karttoja, vaikka humanisti takaraivossani muistuttaa, että kartta on mitattava hallinnan väline, kun taas eletty ympäristö on mittaamaton, oikea kokemus. Kulttuurimaantieteilijä Pauli Tapani Karjalainen kirjoittaa kulkurista: ”Hänellä ei tarvitse olla ennalta lukkoon lyötyjä näkemisen tapoja, vaan hän voi puhuttaa maailmaa spontaanisti, ja parhaimmillaan maailma puhuukin hänelle spontaanisti. Kulkurin tilalliset ulottuvuudet elävät ja muuntuvat suhteessa hänen omiin (mielen)liikkeisiinsä. Kysymys on erilaisista perspektiiveistä. Kartoittaminen toteuttaa lintuperspektiiviä, kulkeminen ruumiin perspektiiviä. Perspektiivien geometriat ovat erilaisia.” Ruumiin perspektiivi ja maastodramaturgia kuulostavat hyvältä, ehkä vielä joskus yritän kulkea edes osan tuota reittiä ja piirtää koetun, myyttis-maantieteellisen kartan.
Haluan silti hiukan vilkaista maastokarttaa, nykyiset nettikartat kun ovat kovin käteviä vääristyneen ympäristösuhteen harjoittamiseen. Kun seuraan kartalta järvien laskureittejä, valuma-alueita ja pienvesien kulku-uomia, luonnonviivojen orgaaniset mutkat muuttuvat aina jossain kohtaa suoriksi sinisiksi viivoiksi. On suoristettu ja ojitettu, eikä ihminen tottele sisämaassa enää vedenkulkua, vaan vesi on ohjailtu kulkemaan ihmisen mielen mukaan. Soisen maamme vesireitit ja valumat ovat muuttuneet ojitus- ja pengerryshankkeiden myötä viimeisten vuosisatojen, erityisesti 1900-luvun aikana. Kun vesi saatiin kotikylässänikin pysymään paikallaan, se ei enää päässyt vaihtumaan, vaan umpeutui ja rehevöityi. Ei-inhimilliseltä luonnolta riisuttiin sen entinen ylevyys, mutta samalla tuotiin vahingossa esiin toisenlainen suuruus, luonnon tuottamien vasteiden ei-toivottu kummallisuus ja arvaamattomuus.
Illukansaari kohoaa tästä samasta sinilevästä nykyisen Taipalsaaren kunnan alueella, kapealla vesireitillä Savitaipaleelta Lappeenrantaan. Reitti kaupungin vesille on avarampi ja siten vanhaksi vesireitiksi loogisempi, mutta vie ehkä liiaksi itä-kaakkoon, yritänhän päästä Suomenlahden pohjukkaan eli etelään. Kokeilen toista reittiä: Haapaselkää pitkin Jokilahdelle ja kapealle Kähösensalmelle, Rovonlahdelta Kärjenlammelle, josta salmen yli Kärjenlahdelle (siinä on kivikautinen asuinpaikka taas), Tuuvanselältä Jängynjärvelle, joka johdattaa Vetjanjärvelle, josta virtaa suoalueiden, muun muassa Virolaissuoksi nimetyn hetteikön läpi joki Kivijärvelle, joka levittäytyy nykyisen Lemin ja Luumäen kuntien alueelle. Suuremmalta Kivijärveltä voisi päästä etelään ja lopulta Suomenlahden rannalle pitkin pikkujärvien ja kannasten muodostamaa nauhaa: välillä soudettaisiin ja sitten taas käveltäisiin. Viro-alkuinen paikannimistö vihjaa, että näin on ehkä tapahtunutkin: virolaisia on asunut näillä seuduilla.
Urpalonjoki-Urpalonjärvi-Herajärvi-Elkiänjärvi-Hirvakset-Ihaksenjärvi, Ihakselanjokea pitkin Urpalanjoelle (Mitäköhän eroa on urpalalla ja urpalolla?), joka laskee Lastenlammen kautta Pitkäjärveen, jonka kapeaa allasta pitkin tullaan Ollinsalmea pitkin Sipsaarenselälle, mistä olisi loogista edetä Suurijärvelle, mutta tällöin Suomenlahti loittonisi.
Korjaan siis kurssia lounaaseen ja pudottaudun mutkittelemaan Parssikkokankaan virtojen, turve- ja kivennäismaiden mosaiikissa. Kadotan järkevän suuntani vesireittien ja ojien verkossa ja hyppään suoraan Tyllinjärvelle, josta pääsen jatkamaan Savanjärven kautta Vaalimaanjoelle (jonka varrella on yksi lukuisista ohittamistani Jänismäistä, olemme tainneet unohtaa myös kulkumme ja historiamme jäniksen suvun kanssa), jossa lasken Kotolankosken ja Mattilankosken ja niiden rannoille merkittyjen seitsemän kivikautisen asuinpaikan ohitse Kiiskijärvelle, josta vielä kerran korjaan reittiäni lännemmäs Tornimäen, Pitkäkallioiden ja Tultianvuoren kautta Virolahden Rautalanselälle, Suomenlahden koillisimpaan kolkkaan.
He, jotka tämän reitin satoja, tuhansiakin vuosia sitten kulkivat, elivät kohdattua tilaa, ruumiin perspektiivissä. He eivät voineet katsoa karttoja tai satelliittien ilmakuvia. Maisema, reitistö, paikat pantiin tarkasti mieleen ja kieleen, muistia tai tilantajua ei voinut liikaa ulkoistaa. Ympäristö ohjasi muinaisten ruumiiden koreografiaa: kivuttiin, kannettiin, ylitettiin, rämmittiin ehkä, oikaistiin, kierrettiin, levättiin, laskeuduttiin, suojauduttiin, leiriydyttiin, jäljitettiin, eksyttiin, kuljeskeltiinko, palattiinko koskaan? Oliko liikkeellä aina päämäärä?
***
David Barisonin ja Daniel Rossin elokuvassa Ister (2004) kuljetaan eurooppalaisilla vesillä, Mustaltamereltä Tonavan ylävirtaa pitkin aina Etelä-Saksaan saakka. Elokuvan juoni on kulkea arkeologisten kohteiden, ”Euroopan ajan” läpi Martin Heideggerin Hölderlin-luennoista (1942) innoittuneena: Heideggerin käsittelemä Friedrich Hölderlinin runo Der Ister liikkuu Tonavalla. Elokuva on temaattisesti mahtipontinen; yhdistelmä Heidegger, filosofia ja Euroopan historia ei kai voi tuottaakaan mitään subjektiivista näpertelyä, käsitteleehän se (lunttasin esittelystä) ”aikaa, runoutta, teknologiaa, kotia, sotaa, politiikkaa, myyttiä, kansallissosialismia, holokaustia, antiikin Kreikan polista”...
Käsitteet ovat vakavia ja kohtalokkaita ja muistuttavat omista taideopettajistani, jotka edustivat joko suuria ikäluokkia tai 1980-luvun nuoria postmodernisteja. Molempien mielenmaisemiin Ister istuu hyvin, vaikka 2000-lukulainen onkin. Elokuvan yksi teema ylävirtaan ja ajassa taaksepäin kulkemisesta ja kohtaamisista virralla on kuitenkin viehättävästi rakennettu. Se osoittaa myös eurooppalaisille kulttuureille tärkeän alkuperän etsimisen projektin paradoksin. Mitään alkukotia ei ole, alkulähteetkään eivät lopulta ole alkuja, ja sen kanssa olisi opittava elämään. Yhtä aikaa etsimme alkulähteitä ja unohdamme aktiivisesti Euroopan historian varoituksen.
Kaipuu taideteoksen ratkaisuun tai alkuperään ovat inhimillisiä ja psykologisia ilmiöitä, psykoanalyysinkin on esitetty olevan osa tätä samaa pyrkimystä saada selitys, siis jonkinlainen ratkaisu tiedostamattomalle. Jo 14 000 suomalaista on teettänyt sukutaustansa selvittävän geenitestin. Näinköhän hekin tahtovat hapuilla menneisyyden pimeydestä jotain otetta?
On kysytty usein, kenen historiaan samastumme. Miksei kysytä, mihin historiaan samastumme? Keski-ikäistyvät lapsuudenystäväni ovat alkaneet käydä pelkästään ysärihittejä soittavan DJ:n keikoilla, joille pukeudutaankin nostalgisesti. He kokevat henkisen kotinsa olevan osin tässä vuosikymmenessä, johon aikakausilarpin avulla pääsee ilta kerrallaan palaamaan, siis tanssien kotiin, vaikka semi-ironis-nostalgisesti. Kuvittelen aikakokemuksen olevan hankalasti rekonstruoitavissa. Minulle 90-luvulta nousevat voimakkaina kokemuksina muun muassa lama, Metsolat-sarja, EU-debatti, MM95&ARS95 ja paljon lukemani paleofiktio (omassa 90-luvun maisemassani ärjyy sapelihammastiikeri). Oikeastaan jokainen 1990-luvun vuosi oli hyvin erilainen, monipuolinen ja pitkä, mutta tuleeko niitä muistellessa kotoisa olo?
Maailmanajassamme ei ole pulaa kriiseistä, jotka tuntuvat toisinaan kilpailevan parhaan selityksen ykköstilasta. Tila-ajallisen kokemisen kriisi voisi olla kattava, mutta toistaiseksi olen kuullut vain aikakriisistä. Sillä on tarkoitettu maailmanajan, elinajan, geologisen ajan ja muun luonnonajan eriytymistä. Ihmisyksilön aika voi siis noudattaa esimerkiksi vuorokauden valorytmiä, tai laivanmoottorin tuottamaa liike-energiaa, ja olla sillä tavoin yhteydessä avaruudelliseen tai fysikaaliseen aikaan, mutta ongelmia ilmenee heti, kun subjektiivisesti koettu aika pitäisi ymmärtää tai jopa kokea suhteessa esimerkiksi evoluution luonnonaikaan.
Ihmisen on sanottu tarvitsevan suurempia, pelkästä ihmismäisyydestä poikkeavia vertailukohteita pyrkiessään ymmärtämään omaa rytmiään ja sen suhdetta kosmoksen sykkeeseen. Oma ajallisuus suhteutetaan siihen, mikä on toiseutta, ei-inhimillistä ja jopa epäinhimillistä. Toisaalta ihmisen aikaparadoksi on siinä, että kohottuaan lähes viisi miljardia vuotta vanhan planeetan valtiaaksi hän pystyy luonnostaan ajattelemaan vain päiviä, kuukausia tai vuosia eteenpäin, mutta ei pidemmälle – kymmeniä, satoja ja tuhansia vuosia eteenpäin.
Taaksepäin voimme hieman nojautua geologiseen, paleontologiseen ja historialliseen tietoon, mutta kokemuksellisella tasolla kuilu taakse ammottaa siinä missä eteenkin. On arveltu, että tässä ajantajuttomuudessa saattaisi olla kyse evoluution kehittämästä, nykyvalossa erityisen paradoksaalisesta valintaedusta: lähelle ajatteleva on selviytynyt kaukomieltä paremmin. Sama mekanismi saattaa piillä empatiakyvyssämme. Ja yhtäkkiä heräämme maailmassa, jossa laajemmat kuvittelukyvyt saattaisivat suojata meitä paremmin.
Mies tanssii lautalla moottorinpulssin tahdissa. Ihmisruumis on monessa ympäristönsä tahdittama. Yrjö Haila viittaa kemisti-molekyylibiologi Albert Goldbeteriin avatessaan elimistön moninaisia reaktiosyklejä osana ihmisen rytmien ja aikatasojen kerrostumaa. Hermosignaalien syklit kulkevat 0,01-10 sekunnin välein, sydän lyö keskimäärin sekunnin pulssilla, solun jakautuminen kestää 20 minuutista vuorokauteen, pidempäänkin, ja 24 tunnin vuorokausirytmi välittyy koko elimistöön sisäisen kellon ohjaamana. Sisällämme on käynnissä elimistöä ylläpitäviä uusiutumissyklejä useassa eri aikamittakaavassa.
Ajan kiertoliike näyttäytyy erimittaisena riippuen siitä, mihin uusiutumissykliin huomio kiinnittyy ja miten ne koetaan. Sydämensyke ja hengitysrytmi koetaan keskeisemmiksi kuin hermoimpulssit. Aika muodostuu eripituisista uusiutumissykleistä ja se on kerrostunutta myös menneisyyteen päin. Menneisyys on siis tuottanut ne rajoitteet, joiden ehdoilla tulevaisuus rakentuu nykyhetkessä, mutta erilaiset rajoitteet ulottuvat eripituisten aikojen päähän menneisyyteen. Historia on siis koko ajan läsnä nykyisyydessä. Haila painottaakin historiallisen mielikuvituksen tärkeyttä keinona ymmärtää ja vaikuttaa tulevaisuuteen. Mennyt aika, myös nykyisyys tulevaisuuden menneisyytenä on tunnistettava.
Lautankannella hyppijä on moninkertaisessa liikkeessä: meri liikehtii, maisema liikkuu, laiva liikennöi edestakaisin, henkilö jolkottelee, aurinko ja päiväkin kiertävät pilvien takana rataansa, kapean merenlahden pohjassa hapettomat syvänteet kenties odottavat kostoaan, ehkä Estonian uhrien hengetkin huljuvat vielä pinnan alla. Videon kontekstissa valtiot ovat liikkeessä, kansat suuntaavat itseään uudelleen, yksilöt pääsevät liikkumaan ehkä vapaammin, toisaalta menemään eteenpäin, toisaalta palaamaan kotiin, kuviteltuun tai muuttuneeseen.
Lähteet:
Haila, Yrjö (2004): Retkeilyn rikkaus. Luonto ympäristöhuolen aikakaudella. Helsinki: Taide.
Karjalainen, Pauli Tapani (2008): ”Paikka, aika ja elämänkuva”. Teoksessa Ympäristö täynnä tarinoita. Kirjoituksia ympäristön, kuvien ja kertomusten kysymyksistä. Toim. Arto Haapala & Virpi Kaukio. Kuopio: Unipress.
Kivi, Jussi (1997): Maastotutkimuksia. Helsinki: Nykytaiteen museo.
Ollila, Anne (2000): Aika ja elämä: aikakäsitys 1800-luvun lopussa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden seura.
