Sanapilvi

Neljä näkökulmaa Antti Hurskaisen esseeseen ”En vittu valehtele”

Kesäkuun 1. päivänä julkaisimme Nuoren Voiman verkkosivuilla Antti Hurskaisen esseen En vittu valehtelejoka ilmestyi alun perin kevään Kritiikki-lehdessä. Esseestä syntyi vilkasta keskustelua, ja saimme siitä sekä kiitosta että kritiikkiä. Julkaisemme nyt neljän kirjoittajan puheenvuorot esseestä ja sitä seuranneesta kulttuurikeskustelusta.

Vesa Rantama

Kulttuuritoimittaja, runouslehti Tuli&Savun päätoimittaja

Antti Hurskaisen kirjoituksen ”En vittu valehtele” verkkojulkaisua seuranneessa keskustelussa esseelle on esitetty moninaisia vaateita. Pitäisi tuntea intersektionaalisen feminismin klassikot ja affektiteorian uudet tuulet; pitäisi eläytyä rodullistetun maailmankokemukseen ja samalla todeta, että se on mahdotonta; pitäisi pidättäytyä arvostelemasta, jos oletetusti ei tunnista omia yhteiskunnallisia etuoikeuksiaan. Samalla Hurskaisen on nähty kirjoittavan neutrin asemasta, valkoisena kulttuurimieshenkilönä, joka pitää näkemyksiään universaalisti valideina. On tulkittu, että hän haluaa panna keskustelulle ”valkoisen miehen pisteen”, vaientaa Koko Hubaran ja kanonisoida Timo Hännikäisen.

Oma lukukokemukseni oli toisenlainen. Luin paljon tasapuolisemman kirjoituksen, jossa Hännikäisen julkinen toiminta itse asiassa saa huomattavasti vähemmän ymmärrystä kuin Hubaran. Kokemukseeni epäilemättä vaikuttaa, että Hurskaisen aiempi tuotanto on minulle tuttua. Pakostikin siis näen tämän kirjoituksen osana pidempää jatkumoa taitavan kirjoittajan työssä, joskaan en hänen onnistuneimpana tekstinään.

Tekijänä Hurskainen on kaikissa teksteissään läsnä voimakkaan subjektiivisesti: paikoin omaelämäkerrallisesti, kuten seurakuntanuoruutta, lentopalloilua tai kirjamyyjän työtä käsittelevissä esseissä, paikoin häivytetymmin, kuten tässä alkukesän kulttuurikohun aiheuttaneessa kirjoituksessa. Hän tunnistaa maun ja persoonan yhteyden ja tietää, että estetiikka ei seuraa järkeä, mutta ei pelkää tehdä pitkälle vietyjä retorisia kärjistyksiä oman makunsa pohjalta. Hän luottaa lukijaansa eikä selitä liikaa; on analyyttinen, mutta samalla tökkii eri suunnista; tuottaa nautintoa, hiertää kivenä kengässä. Ristiriitojen idea ei hänelle ole niiden ratkaiseminen, vaan ne ovat osa valittua estetiikkaa. Silti häneen pätee sama kuin Timo Hännikäiseen, Hurskaisen sanoin: ”Kärkevyys on vain yksi, joskin tunnetuin osa hänen ilmaisurepertuaariaan.” 

Hurskainen ei kokoa tekstejään kuin Nooa arkkiaan vaan teroittaa kärjistään pois mahdollisimman paljon ja ampuu liikkuvaan kohteeseen. Usein tulee huteja, mutta yleensä tyyli kantaa. Keskustelussa esitetyt vaatimukset esseen näkökulman laajentamiseksi ovat suoraan pois tästä tyylistä, ja jos Hurskainen toteuttaisi orjallisesti kriitikkojensa oikkuja, vasta silloin hän neutraloisi itsensä – ja tietenkin epäonnistuisi. Hurskaisen ääni siis hälvenisi keskinkertaisuuden huminaan, ja moni paistattelisi tyytyväisyyttään: Ettäs kehtasikin!

Väitän kuitenkin, että juuri kehtaamista elävä kulttuurikeskustelu tarvitsee – ja tässä hypersensitiivisen somevalvonnan ajassa enemmän kuin koskaan. On helppoa teeskennellä olevansa sisällä monenlaisissa diskursseissa ja jaaritella loputtomiin eri näkökulmien hyvistä ja huonoista puolista. Rehellisempää mutta vaativampaa on tuoda itsensä kaikkine heikkouksineen mukaan tekstiin ja luoda vaikka vain yksi näkökulma, mutta tehdä se hyvin. Tämä ei ole pisteen laittamista keskustelulle, vaan tilan avaamista – tietoista ja rohkeaa asettumista kritiikin kohteeksi. Tekstin vastaanotto todistaa siitä, että tässä ajassa valkoinen kulturmannen ei todellakaan saa yksin kanonisoida ketään tai hypätä millekään jalustalle. Hyvä näin.

Kun keskustelun pahin provosoituminen laantui ja puolesta–vastaan-asetelmat aukenivat, siellä missä näin tapahtui, oli hienoa nähdä, miten monenlaisia luentoja ja kokemuksia Hurskaisen vivahteikas kärjekkyys onnistui tuottamaan. Tämä on arvokasta, vaikka pitäisi esseetä moraalittomana ja esseistiä idioottina. Subjektiivisen ja universaalin ikuista kitkaa hyödyntävät taitavasti myös Koko Hubara ja Timo Hännikäinen – niin keskenään erilaisia kirjoitustyylejä ja maailmankatsomuksia kuin paljon puhuttu hookolmikko muuten edustaakin. Kaikki he kehtaavat, ja erityisen paljon kunnioitan tämän vuoksi Koko Hubaraa, joka on kääntänyt suuren kiven ja rohkeudellaan avannut aivan uusia polkuja yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Ongelmallisinta Hurskaisen kirjoituksessa on, että hän ei tunnista Koko Hubaran edustamaa henkilökohtaisen ja teoreettisen kirjallisuuden traditiota tai hänen taitavasti käyttämiään kirjallisia keinoja, kuten kielellistä vieraannuttamista. Niinpä Hurskaisen arvio Hubaran ansioista jää hyvin puutteelliseksi, kun taas Hännikäisen edustaman tradition hän tuntee kuin Robert Smithin hiustyylit.

Hubara saa kääntämättömillä käsitteillään ja neutraalin maaperän hylkäämisellä monokielisen valtavirtalukijan tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi, mikä on lukijalle aivan oikein. Hurskainen puolestaan tuntuu kauhistuvan oman lajinsa puolesta takertuessaan tähän Hubaran määritelmään esseen lajityypistä: ”Ei kannata pelästyä: essee on vain vähän hienostuneempi sana blogipostaukselle, joka on painettu kirjaksi.” On selvää, että Hubara pyrkii tekemään eri kulttuuritaustasta peräisin olevan lukijansa olon mahdollisimman kotoisaksi kenties lähtöjään elitistiseltä tuntuvan esseekirjan parissa – tämä ei siis ole mikään esteettinen ohjelmanjulistus. Hurskainen päätyy toteamaan, että Hubaran ilmaisun heikkouden vuoksi häntä ei tulla tutkimaan yliopistoissa vuosikymmenten päästä, vaikka tänäkin päivänä luemme tyylillisesti Hubaraa heikompia kirjoittajia – alkaen Dostojevskista.

Hurskaisen kirjoituksen ylilyönteihin voisi reagoida täsmällisesti, huitomatta leimakirveellä sinne tänne, ja jatkaa keskustelua. Jos vain ymmärtäisimme, että puheelle ei yksikään esseisti voi panna pistettä, ja tuskin edes yrittää.

 

***

 

Iida Sofia Hirvonen

Toimittaja

Ennen kun Antti Hurskaisen essee ”En vittu valehtele” oli netissä, liberaalit ja älykkäät kaverini kehuivat tekstiä ja sitä, että vihdoin joku sanoo ääneen, ettei Koko Hubaran teksteillä ole kirjallista arvoa. He olisivat itse halunneet tehdä saman, mutta eivät olisi uskaltaneet, koska aihe on niin poliittisesti latautunut.

Tai sitten he eivät vain olisi osanneet. Hubaran tekstit ja oikeastaan hänen koko olemassaolonsa ”suomalaisessa kulttuurikeskustelussa” on ärsyttänyt heitä, eivätkä he ihan pysty artikuloimaan, miksi. Hurskainen ennustaa esseessään, että Ruskeita Tyttöjä ei tulevaisuudessa tutkita yliopistoissa, mutta toisaalta hän sanoo, että Hännikäisen Lihamylly on uljasta sanataidetta, joka kenties jää elämään sen jälkeen, kun sosiaalinen media räjähtää. Tulkitsen, että Hurskaisen myös sitä toivoo. Oletan, että väite ja etenkin fasistiselta kalskahtava ”uljas”-adjektiivi ovat tarkoituksella provosoivia. ”Kirjallisuusihmiset” ovat jaksaneet muistuttaa, että tämä on kirjallisuusessee, jossa arvostellaan estetiikkaa. Hurskainen ei kuitenkaan esseessään määrittele, millä kriteereillä hän tekee arvostelmia.

Hurskainen ei siis perustele, mikä tekee Hännikäisen tuotannosta (tai ainakin osasta siitä) hyvän. Se on tekstissä jotenkin itsestään selvää, vaikka natsisympatioiden vuoksi maine on nyt pilalla. Hubarasta huonon tekee se, että hän etsii kirjallisuudesta peilejä ja, Herman Raivion sanoin, ”näkee itsensä kaikkialla”. Hurskainen ei tätä tee, koska hän lukee ”unohtaakseen oman olemassaolonsa”. Niin luen minäkin. Mutta luen myös ymmärtääkseni erilaisia ajatusmaailmoja, eikä tämä nähdäkseni voi tapahtua, jos lukee vain tietynlaisten ihmisten kirjoittamia kirjoja. Kirjallisuudesta kiinnostuneena aloin varhain lukea klassikoita. Valtaosan kirjastosta löytyvistä, ”kaanonpakettiin” kuuluneista kirjoista oli kirjoittanut valkoinen mies, naisten kirjoittamia oli joitakin, rodullistettujen tai lgbt-ihmisten kirjoja ei juuri yhtään. Toiseutettujen ihmisryhmien mahdollisuus kirjoittaa, saati sitten tehdyn tunnustaminen, on aina ollut uhattuna.

Hurskainen ymmärtää Hännikäisen apurahadraamailua mutta ei ymmärrä sitä, että Hubara loukkaantuu laastarin väristä. Tällainen loukkaantuminen menee Hurskaisen näkökulmasta liian pitkälle. Vaan tuskinpa kenenkään elämä on laastarista romahtanut. Laastari on vain esimerkki siitä, kuinka rodullistetut (ja kaikenlaiset vähemmistöt) kasvavat maailmaan jossa pienet, toiseuttavat mekanismit ilmenevät eri asioissa. Helpointa on jättää syrjintä huomiotta ja yrittää selviytyä, loukkaantuminen kun ei ole kovin tyylikästä. On irvokasta, kun valkoiset ihmiset määrittelevät, mitä rasismi on tai ei ole, ja missä kohdin siitä ”loukkaantuminen” on aiheellista ja milloin turhaa uhriutumista.

Esseen vastaanoton herättämät ”ettekö te tajua, että kyse on kirjallisuudesta” -tyyppiset reaktiot ”kirjallisuuspiireissä”, rinnastuivat mielessäni Pirkko Saisio/Jari Tervo-tyyppisten ihmisten suhtautumiseen kulttuuriappropriaatiokeskusteluun. He pitävät keskustelua yksinkertaisesti vääränä ja potentiaalisesti vaarallisena. Tulee vaikutelma, että tällaisten ihmisten maailmankuva on valmis eivätkä he jaksa haastaa sitä. Jos joku yrittää tuoda keskusteluun uusia käsitteitä tai kyseenalaistaa valta-asetelmia, he yksinkertaisesti torjuvat ne, käpertyvät sivistykseensä ja toivovat, että käsitteet menevät ohi ajan kanssa. Jos joku ”kulttuuripersoona” kertoo vielä jossain Hesarin haastattelussa alkaneensa ”miettiä punavihreää kuplaa ja sitä, että saako kohta enää mitään sanoa”, alan kirkua.

Ruskeat tytöt on ääni, jollaista ei ole koskaan ennen kuultu suomalaisessa kirjallisuudessa, ja lisäksi se on teko, joka auttaa rodullistettuja naisia löytämään äänensä. Se on arvokasta maassa, jossa 96 prosenttia kansalaisista luottaa poliisiin, joka menee turvaamaan mielenosoitusta, jossa äärioikeistolaiset vastustavat itähelsinkiläisen koulun lähellä ”islamisaatiota”, jonka seurauksena ”koko koulu on kohta täynnä huivitettuja tyttöjä”.

En tietenkään pidä ongelmattomana identiteettipolitiikkaa tai sitä, että intersektionaalista teoriaa siirretään Jenkeistä Suomeen sellaisenaan. Suomessa, ja muissakin Euroopan maissa, sorron historia ja vaikka ”valkoisuuden” käsite määrittyvät eri tavalla kuin Yhdysvalloissa.

Feministituttavani kommentoi joskus, että ”myöntäisivätpä kaikki vaan, että intersektionaalinen feminismi on oikeassa”. Olisipa se niin yksinkertaista. Ymmärrän, että Hurskaisen ja monen muun mielestä intersektionaalinen feminismi on turhauttavaa, koska sen mukaan jokainen kokemus ja tunne ovat totuuksia, jos niiden esittäjä sattuu olemaan syrjityssä positiossa. Jos rakennamme kaiken teorian identiteettien ympärille, jokaisen ”omasta teoriasta” ja niiden toisilleen esittämistä vaatimuksista tulee yhteensovittamattomia. Sen sijaan, että kaikki pitäisivät monologeja, jossa he katsovat asioita oman henkilöhistorian, tunteiden ja ruumiin läpi, pitäisi mennä eteenpäin ja puhua myös vallasta ja rakenteista ja aktiivisesti muuttaa asioita. Sitä ennen suosittelen ihmisiä olemaan vähän empaattisempia. Se on monimutkaista.

 

***

 

Olli Löytty

Kirjallisuudentutkija ja tietokirjailija

Antti Hurskainen on esseessään verrannut Koko Hubaran teosta Ruskeat Tytöt toiseen uutuuskirjaan, Timo Hännikäisen Lihamyllyyn, jota sen kustantaja luonnehtii verkkosivuillaan ”törkeäksi ja peittelemättömän kostonhimoiseksi hyökkäykseksi kulttuurielämän mädännäisyyttä ja journalistien omahyväisyyttä vastaan”.

Hurskainen kutsuu molempia kirjoja ”uhriutumisperformansseiksi”.

Kun toisessa kirjassa kuvataan, millaista on elää etnisen vähemmistön edustajana Suomessa, toisessa kerrotaan (kirjan netistä löytyvän johdantoluvun perusteella) niistä ”valtakunnallisista mediamyrskyistä”, joihin sen kirjoittaja on hakeutunut tai joutunut. Yhtenä aiheena näissä myrskyissä ovat olleet kirjoittajan läheiset suhteet ”kansallismielisiksi, nationalistisiksi, oikeistopopulistisiksi tai äärioikeistolaisiksi” kutsuttuihin piireihin.

Netissä Nuori Voima mainostaa Hurskaisen juttua klikkijournalistisella lauseella, jossa arvuutellaan kirjojen yhteisiä piirteitä: ”Jotakin yhteistä niillä on.” Lukijan oletetaan siis olevan kiinnostunut juuri näiden kahden kirjan odotuksenvastaisista samankaltaisuuksista.

Kun ottaa huomioon, miten eriparisia ja kokonaan eri mittaluokan kysymyksiä näissä kirjoissa käsitellään, on selvää, että niiden asettaminen rinnakkain lähinnä esteettisen vertailun kohteiksi on kylmäsydäminen ele, joka tulee väistämättä vähätelleeksi paitsi Hubaran kuvaamia yksilöllisiä kokemuksia myös niitä yhteiskunnallisia rakenteita, jotka tekevät noista kokemuksista toistuvia, arkisia.

Esteettisen makuarvostelijan roolin Hurskainen nimittäin ottaa. Poimitaanpa tekstistä neljä lausetta:

”[K]iinnostaisiko Koko Hubara ketään, jos hän osaisi laittaa asiat mittasuhteisiin, olisi järkevä?”

”Harvat kuitenkaan kykenevät solvaamaan yhtä uljaasti kuin Hännikäinen […].”

”Nimestään ja karmeasta kannestaan huolimatta Lihamylly on nimittäin uljasta sanataidetta.”

Ruskeita Tyttöjä ei tutkita yliopistoissa vuonna 2070, niin pahasti esseeilmaisu tökkii.”

Surkuhupaisaksi Hurskaisen tekstin tekee lopulta se, että hän tulee kirjoituksessaan asettuneeksi juuri sellaiseen valtapositioon, jota Hubara on useissa teksteissään kritisoinut, ja tulee näin samalla osoittaneeksi monet tämän esittämistä väitteistä todeksi.

Kysymys siitä, kuinka hyvin tai huonosti Hubaran tekstit vastaavat niitä esseistiikan esteettisiä ihanteita, jotka Hurskainen ottaa enemmän tai vähemmän annettuina tai kenties jopa universaaleina mittatikkuina, on mielestäni lähinnä ikävystyttävä. Sen sijaan oli ilahduttavaa lukea Veikko Erantin toisenlainen näkemys Hubaran tyylin esteettisestä laadusta. Itsekin osaan nauttia Hubaran hyödyntämistä kirjallisista keinoista, kuten moni- ja puhekielisyydestä.

Tätä lukiessaan joku varmaan pohtii, olenko todellakin sitä mieltä, että kahta näin erilaista kirjaa ei saisi vertailla keskenään. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, saako niin tehdä, vaan sen kysymisestä, mitä niin tekemällä tavoitellaan tai millaisia vaikutuksia sillä kuvitellaan olevan. Mietinkin ankarasti, mitä näiden kahden kirjan rinnastamisella haluttiin saavuttaa. Herättää keskustelua? Saada huomiota?

Keskustelua on totisesti käyty huomattavasti enemmän kuin kirjallisuusesseistiikasta keskimäärin, mitä tämäkin puheenvuoroni osoittaa. Mutta onko se ollut sellaista ”poteroyhteiskunnan” osapuolia yhdistävää keskustelua, josta esimerkiksi Mikko-Pekka Heikkinen kirjoittaa Elina Hirvosen Kiehumispiste-elokuvaa käsittelevässä kolumnissaan? Auttaako Hurskaisen teksti kirjallisen kentän ”ääripäitä” ymmärtämään toistensa näkökantoja?

Edellä sanotun perusteella minun vastaukseni on helppo päätellä.

Kuulen Hurskaisen esseessä kaikuja siitä penseästä asenteesta, johon Hubara törmäsi runsas vuosi sitten kirjoittaessaan blogiinsa Laura Lindstedtin Oneironista. Hubaran sisääntulo kirjalliselle kentälle olikin kieltämättä melko railakas. Väitteet Oneironin sisältämästä ”kulttuurisesta omimisesta” tuntuivat monien mielestä kohtuuttomilta, mutta herättivät tarpeellista keskustelua siitä, kenen ääntä kirjallisuudessa kuullaan.

Itse luen mieluusti Hubaran kirjoituksia, sillä ne tekevät oloni epämukavaksi. Yleensä minun ei näet tarvitse miettiä, kenelle lukemani teksti on tarkoitettu – minullepa tietenkin! – mutta Hubara muistuttaa minua jatkuvasti siitä, miten monella tavalla olen etuoikeutettu.

Suomen kirjalliselle kulttuurille Hubara tekee suuren palveluksen siinä, että hän tulee niin tarkasti kuvanneeksi omaa kirjoittajan- ja lukijan positiotaan ”ruskeana tyttönä”. Enää suomenkielisen kirjallisuuden lukijoita ei ole lainkaan niin ongelmatonta mieltää homogeeniseksi ja muuttumattomaksi joukoksi.

Se ei tietenkään välttämättä ole mikään helppo asia nieltäväksi. Taiten kohdennettu sivuvalo voi paljastaa kirjallisuuden kansallisesta maisemasta asioita, joita on vaikea asettaa osaksi kulttuurista omakuvaa.

 

***

 

Silvia Hosseini

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, yleisen kirjallisuustieteen jatko-opiskelija ja vapaa kirjoittaja

Arvostan Koko Hubaran rohkeaa työtä terävänä kirjoittajana ja tärkeän yhteiskunnallisen keskustelun edistäjänä. Ruskeat Tytöt -media tuo kiinnostavasti esiin suomalaisesta kulttuurista sivuutettuja ääniä ja ajatuksia. Hubaran esseekokoelma puolestaan esittää havainnollisesti, miten rodullistaminen, syrjintä ja seksuaalinen häirintä ilmenevät arjessa ja valtarakenteissa. Teos on merkityksellinen ennen kaikkea viiteryhmälleen, mutta se on ilokseni tehnyt suuren vaikutuksen myös esimerkiksi lukiokurssieni valkoisiin poikiin.

Hubaran ansioista huolimatta en varauksetta ihaile hänen esseistiikkaansa. Antti Hurskaisen essee ”En vittu valehtele” oli mielestäni tärkeä avaus etenkin tunnepuheen ongelmallisuudesta. Vaikka olen Lähi-idästä tulevana joutunut kuuntelemaan terroristivitsejä ja kokemaan Hubaran kuvailemaa seksuaalista eksotisointia, minua vaivaa Ruskeiden Tyttöjen paikoittain naiivi usko oman tunnekokemuksen yleiseen merkittävyyteen ja selitysvoimaan.

”Kokemukset ja tunteet ovat totta”, kuten Hubara kirjoittaa, mutta niiden ilmaisu on aina jollain tavalla värittynyttä ja toisinaan kyseenalaista. Hurskainen kritisoi ennen kaikkea Hubaran ja Timo Hännikäisen tapaa esittää tunneargumentit ”rehellisyyden” ja ”totuuden” kehyksissä. Provosoiva rinnastus tuo esiin, joskin vähän hutiloiden, kuinka täysin erilaiset kirjailijat käyttävät samantyyppisiä vaikutuskeinoja. Tällainen kritiikki on aiheellista, sillä tunteisiin vetoaminen voi olla vaarallista ja sen seuraukset odottamattomia, kuten vaikkapa Yhdysvaltain presidentinvaalien tulos osoittaa.

On toki kohtuutonta sanoa sorretuille ihmisille, että älkää hei olko tuolla tavalla tunteittenne vallassa, olkaa analyyttisiä, argumentoikaa järkevästi. Mutta joskus kohtuuttomuus on hyvästä.

Oikeallakin asialla olevan esseistin on lisäksi syytä tunnistaa, milloin kyse on rodullistetun ihmisen kipeästä kokemuksesta (joka ansaitsee tulla kuulluksi), milloin yleisestä huomionkipeydestä (josta kärsii itse kukin). Hubaran teksteissä nämä ovat sekoittuneet joskus tavalla, joka ei tee oikeutta hänen asialleen eikä älykkyydelleen.

Tunnepuheen ongelma on myös se, että se ei useinkaan tuota hyvää kirjallisuutta. Vaikka Ruskeissa Tytöissä on hienot hetkensä, se ei ole kaunokirjallisesti niin vahva kuin olisin toivonut. Osittain syy on tyylissä. Hurskaista on moitittu siitä, että hän ei ymmärrä Hubaran estetiikkaa, joka ammentaa bell hooksin ja Roxane Gayn kaltaisten yhdysvaltalaiskirjailijoiden esseeilmaisusta. Se on mahdollista, mutta Hurskaisen kritisoimat anglismit ja virkerakenteet eivät kerro vain koulukuntaerosta, vaan ennemminkin liian kiltistä kustannustoimittamisesta. Kyseessä tuskin on tietoinen tyylikeino, jolla Hubara luo ”ruskean tytön” idiolektiä, sillä vastaavia heikkouksia vilisee niin Nyt-liitteen töräytyksissä kuin kirjoittamista opettelevan lukiolaiseni teksteissä.

Käsityksemme siitä, mitä ”hyvä tyyli” on, tietysti muuttuu jatkuvasti. Tulevaisuudessa Hubaran ilmaisua saatetaan hyvin pitää ansiokkaana, vaikka se meitä kielipoliiseja ärsyttäisikin.

Hurskaisen essee ei kiistä Ruskeiden Tyttöjen yhteiskunnallista arvoa, mutta sille olisi ollut kunniaksi korostaa sitä. Hurskaisen näkemys teoksen paikasta kirjallisuutemme kaanonissa on ylimielinen ja vähättelevä (ja todennäköisesti väärä). Mutta mitä sitten? Kyllä esseisti saa olla ylimielinen ja vähättelevä ilman, että häntä tulee syyttää valkoisen miesylivallan sokeudesta omille etuoikeuksilleen. (Ja vaikka kirjoittaja edustaisi ominaisuuksiensa vuoksi historiallisesti etuoikeutettua ryhmää, se ei tarkoita, että hän olisi välttämättä ihmisenä etuoikeutetussa asemassa.)

Esseetä koskevassa keskustelussa on paheksuttu Hubaran teoksen rinnastamista Hännikäisen tuotantoon ja sen esteettistä arviointia viitekehyksestään irrallaan. En kuitenkaan usko, että Hubara kaipaa erikoiskohtelua. Minä en ainakaan haluaisi, että tekstejäni käsiteltäisiin jossain ad hoc -kategoriassa. Olisi huolestuttavaa, jos minua kohdeltaisiin varoen ”iranilaisuuteni” vuoksi. Myös uusnatsimielisen, somessa perseilevän misogynistin kirjoja pitää voida arvioida kaunokirjallisin kriteerein. En ole lukenut Hännikäistä, mutta niin epämiellyttävältä kuin se tuntuukin, hän voi olla Hubaraa etevämpi kirjoittaja. Hurskainen tosin suhtautuu hänenkin teokseensa varsin kriittisesti.

Mitä tulee kaunokirjallisuuteen samastumiseen, ymmärrän sen merkityksen itseään etsivälle lukijalle. Minä sen sijaan tunnen itseni niin vastenmielisen hyvin, että joudun lukemaan kuten Hurskainen, ”unohtaakseni oman olemassaoloni”. Kenties tämän vuoksi hänen esseekokoelmansa puhuttelevat minua enemmän kuin Hubaran teos, vaikka jälkimmäisen luulisi ”sopivan minulle paremmin”. Hurskaisen lauseiden valpas rytmi ja yllättävät leikkaukset saavat ajatukseni tanssahtelemaan. Pidän hänen ironisen elitistisestä sävystään ja eurooppalaisen esseen traditiosta tietoisesta tyylistään – olkoonkin, että tuota traditiota ovat luoneet valkoiset, etuoikeutetut miehet.

Vaikka esseet ja niiden kirjoittajaminä palautuvat tosielämän henkilöön, näkemykseni eivät kerro mainituista ihmisistä. Menisin paljon mieluummin kaljalle Koko Hubaran kuin Antti Hurskaisen kanssa. Hännikäisen kanssa en menisi kaljalle. Mutta en pahastuisi, jos joku vertailisi esseitämme.

Lue Antti Hurskaisen essee tästä.

Jutut