Mies, joka keksi ajatuksen siirron lait
Olipa kerran mies, joka pystyi pelkällä tahdon voimalla istuttamaan ajatuksia ihmisten päihin. Mika Waltari kertoo hänen tarinansa. Novelli ilmestyi jatkokertomuksena Nuoressa Voimassa vuonna 1929.
Mies, joka keksi ajatuksen siirron lait
Nuorelle Voimalle kirj. Mika Waltari.
Minä näin Johannes Rokan ensimmäisen kerran yliopistolla. Minulla piti olla tentti ja odotin jonkin verran hermostuneena professoria, joka tapansa mukaan oli myöhästynyt jo puolisen tuntia. Olin valmistautunut tenttiin mielestäni verraten perusteellisesti, mutta kuitenkin olin levoton. Paitsi minua odotti aulassa joku toinenkin.
Hän oli lihavahko, hyväntuulisen näköinen nuorukainen, joka vihelteli ääneen ja julkeasti välittämättä pilarikäytävän juhlallisesta äänettömyydestä. Minusta hän näytti hiukan tyhmältä, — hänellä oli matala otsa ja luonnottoman suuri ja ulkoneva takaraivo, — frenologisten tutkimusteni perusteella olisin voinut lyödä vetoa pienen rahasumman, että hän oli postimerkkien, vanhojen rahojen tai hyönteisten keräilijä yksityiselämässään.
Aikansa vihellettyään hän tuli ja läiskäytti lihavan, leveän kätensä olkapäälleni hävyttömän tuttavallisesti.
»Älkää olko hermostunut. Te läpäisette varmasti. Tunnen, että teillä on juuri tarpeellinen tietomäärä. Tehän odotatte professori G:tä. Minä tulen myös tenttiin.»
Minua ei miellyttänyt hänen tuttavallisuutensa. Aioin juuri ravistaa hänen kätensä pois olkapäältäni ja sanoa jotakin hävytöntä, kun näin hänen silmänsä. Ne olivat nauravat, viattomat ja lapselliset. Ja niissä oli jotakin niin puoleensavetävää ja toverillista, että silmänräpäyksessä tunsin vaistomaista sympatiaa häntä kohtaan.
»Menemme siis samaan kadotukseen», sanoin minä. »Oletteko lukenut paljon tenttiä varten. Ja mistä tiedätte, että olen valmistautunut perusteellisesti?»
»Se on minun salaisuuteni. Omasta puolestani olen lukenut täsmälleen 18 sivua, ja aion selvitä sillä, vieläpä paremmin kuin te.»
Yritin juuri säälitellä häntä varmoista repuista, kun ankara professorimme saapui.
Kuulustelu kesti puolisen tuntia. Sain joukon kysymyksiä, joihin kykenin änkyttäen vastaamaan tyydyttävät vastaukset. Toverini sen sijaan vastasi laajasti ja perusteellisesti osoittaen ainakin minun mielestäni harvinaisen syviä tietoja.
Läpäisimme siis molemmat, ja professorin tehdessä merkintänsä opintokirjoihimme totesin, että hänen nimensä oli Johannes Rokka ja että hän oli tullut ylioppilaaksi samana vuonna kuin minä.
Poistuessamme sanoin:
»Mitä te yritätte syöttää minulle, että olette lukenut muka ainoastaan 18 sivua? Teillähän on paljoa paremmat tiedot kuin minulla.»
»Niin, mutta se, mitä sanoin, on totta. Eilen illalla luin vasta tämän tentin. Aine ei kiinnosta minua, siksi en viitsinyt vaivautua lukemaan tarpeettoman paljoa.»
»Ei, mutta sehän on mahdotonta. Vai oliko teillä erikoiset knopit?»
»Ei mitään. Minä vain yksinkertaisesti tiesin, mitä professori tulisi kysymään.»
Katselin häntä epäluuloisesti ja oletin, että hän joko huvikseen halusi koetella herkkäuskoisuuttani tai sitten, että hän oli hullu. Olin näkevinäni hänen viattomissa silmissään merkillisen kiillon. Tunsin olevani mielipuolen seurassa. Yhtʼäkkiä hän purskahti nauramaan. Aiheettomasti. Oireet olivat mahdollisimman selvät.
»Minä kyllä tiedän, mitä te ajattelette. Voisin sanasta sanaan selittää ajatuksenne. Älkää pelätkö. Minä olen kyllä aivan vaaraton. — Emmekö muuten lähde yhdessä päivälliselle. Olen ollut paljon yksin viime aikoina ja luulen, että seura tekisi minulle hyvää. Te miellytätte minua. Tulkaa, uskon, että minä voin kertoa teille paljon aavistamattomia asioita.»
Hänen silmänsä nauroivat reippaina ja toverillisina. Itse tietämättäni olin jo antanut hänelle myöntävän vastauksen.
Söimme siis yhdessä päivällistä eräässä lähellä sijaitsevassa pienessä ravintolassa. Huoneen keskellä oli pöytä, ja pöydällä oli palmu, tuollainen tavallinen, suuressa ruukussa kasvava huonepalmu, jonka lehtien kärjet ovat aina keltaiset ja kuivettuneet.
Minä olen aina tuntenut erikoista vastenmielisyyttä tuollaisia palmuja kohtaan. Luultavasti siksi, että lapsena saadessani vitsaa minut vietiin saliin, jossa oli samanlainen suuri palmu. Myös hammaslääkärini odotushuoneessa on sellainen. Eikä ole miellyttävää päivällistä syödessään muistaa vitsaa ja hammaslääkäriä.
Palmu kiukutti minua niin, että ehdotin toverilleni siirtymistä toiseen ravintolaan. Mutta hän hymyili rauhoittavasti, heilautti kättään ja sanoi:
»Olkaa huoletta. Minä olen nyt teidän isäntänänne ja järjestän olonne mahdollisimman miellyttäväksi. Ennenkuin päivällinen on lopussa, ei tuo palmu enää häiritse meitä.»
Minua huvitti hänen varmuutensa. Oletin, että hän pyytäisi tarjoilijaa nostamaan palmun toiseen huoneeseen. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Me juttelimme jälkiruokaan asti joistakin yhdentekevistä asioista.
Äkkiä kuului kolahdus ja särkyvän ruukun kilinää. Tarjoilija, joka toi meille tarjottimella jälkiruokaa, oli törmännyt palmua vasten. Se oli pudonnut lattialle, ja sen ruukku oli särkynyt. Tarjoilija oli nolostunut ja harmissaan vahingosta. Hän siirsi palmun pois, lakaisi mullan lattialta ja keräsi ruukunsirpaleet. Rokka ja minä istuimme kahden huoneessa. Minä olin hämmästynyt, ja mieleni oli vallannut omituinen ikäänkuin itseni ulkopuolella olemisen tunne.
»Miten te saatoitte arvata tuon tapauksen? Se oli merkillinen sattuma. Mehän juuri puhuimme siitä.»
Näin sanoessani sytytin savukkeen, otin kynän esille ja piirtelin itsetiedottomasti jotakin savukelaatikon kanteen. — Rokka ei vastannut mitään, katseli vain minua odottavasti hymyillen.
Kiusaantuneena hänen vaitiolostaan katsahdin savukelaatikon kanteen. Kuvitelkaapa hämmästystäni, kun huomasin, että olin itse tietämättäni kirjoittanut siihen epävarmasti, mutta kuitenkin selvästi luettavasti:
Se ei ollut mikään sattuma!
— — —
Tällä tapaa tutustuin Johannes Rokkaan. Vietimme sen illan yhdessä. Hän kertoi minulle työskentelystään ja kokeistaan. Kaikki tuo tuntui kovin uskomattomalta ja epätodelliselta, mutta jälkeenpäin sitä yksin mietittyäni olen havainnut, miten luonnollinen koko juttu itse asiassa on.
En tietysti muista kaikkea aivan täydellisesti, mutta pääpiirteissään Johannes Rokan kertomus oli seuraava.
»Jo koulun yläluokilla tunsin suurta mielenkiintoa filosofiaa ja sielutiedettä kohtaan. Koulukirjojen yksinkertaiset ja lapselliset yleislauselmat ja ylimalkaiset väitteet eivät kyenneet tyydyttämään minua, ja kartutin tietojani lukemalla laajoja tieteellisiä erikoistutkimuksia.
Erikoisesti syvennyin tutkimaan hallusinatio-ilmiöitä ja alitajuista sielunelämää. Yliopistoon tultuani syvennyin kokonaan sielutieteeseen laiminlyöden muut opintoaineeni. Opettajani ansioksi voin lukea sen, että omistin tositieteellisen tutkimistavan. Toisin sanoen, että jokaisen, ulkonaisesti kaikkein selvimmänkin ilmiön edessä pysähdyin kysymään: miksi se on näin? mistä tämä johtuu? eikö tätä voisi selittää toisellakin tavalla? Myöskään en antanut minkään auktoriteettiuskon sokaista silmiäni enkä kiiruhtanut tekemään päätelmiä ennen aikojaan ilman perusteellista tosiasioitten huomioimista.
En ole yrittänyt kehittää mitään teorioja aineen ja hengen yhteydestä ja sielun olemuksesta. Olen ainoastaan tyytynyt toteamaan sielunelämässä vallitsevia syysuhteita ja lakeja ja etsimään yhteenkuuluvaisuutta näennäisesti erilaatuisten ilmiöitten välillä.
On olemassa sielutieteen erikoissuunta, parapsykologia, joka tutkii sielunelämän n. s. yliluonnollisia ilmiöitä: spiritistisiä ilmiöitä, haamuja, telepatiaa y. m. s.
Minä omasta puolestani olen syventynyt ajatuksensiirtoilmiöihin.
Muistattehan sananlaskun: »Siinä paha, missä puhutaan.» — Sehän sanotaan aina, kun joku, josta juuri on puhuttu, saapuu odottamatta seuraan.
Jokaiselle ihmiselle on tapahtunut, että hän yhtʼäkkiä jostakin selittämättömästä syystä on tullut ajatelleeksi jotakin määrättyä, ehkä varsin vierasta henkilöä, ja tämä on sitten tullut seuraavassa kadunkulmassa vastaan.
Tai seurassa kaksi henkilöä puhkeaa samalla kertaa sanomaan jonkin määrätyn lauseen.
Nämä ovat noita tavallisimpia, jokapäiväisessä elämässä esiintyviä ilmiöitä, jotka kuitataan samoin: merkillinen sattuma!
Huomatkaa, minä en mene kompuroimaan minnekään teosofis-spiritistisiin sokkeloihin. Minä pysyn ainoastaan jokaisen ihmisen todettavissa olevissa ilmiöissä.
Voi myöskin tehdä kokeita. — Toiset ovat tietysti herkempiä tämäntapaisissa kokeissa, mutta väitän, että jokainen saa pienen harjoittelun jälkeen hyviä tuloksia.
Otetaan kolme kuviota: ympyrä, neliö ja kolmio. — Te ajattelette nyt yhtä niistä. Ajattelette sitä intensiivisesti. Jos minä nyt yhdeksässä tapauksessa kymmenestä kykenen oikein sanomaan sen kuvion, jota ajattelette, niin se ei enää ole arvauskykyä, — se on — ajatuksensiirtoa.
Huomatkaa, minä en millään tapaa yritä selittää, miksi niin tapahtuu. Minä vain totean, että niin on.
No niin. Lyhyesti sanoen. Pitkien kokeitten ja tutkimusten jälkeen minä olen saanut selville ajatuksensiirron lait. Määrätyn harjoituksen ja määrättyjen olosuhteiden vallitessa minä kykenen jossakin määrin lukemaan ihmisen tietoiset ajatukset. Ja toiselta puolen kykenen vaikuttamaan useimpien ihmisten alitajuntaan, niin että he tekevät jotakin, mitä minä haluan. Ei kuitenkaan mitään kovin suurta. Esimerkiksi olen melkein varma, että ajatusten voimalla en saisi ketään tekemään murhaa. — Mutta tuollaista pientä: professori kysyy minulta juuri niitä asioita, jotka olen valmistanut, tarjoilija kaataa huomaamattaan kukkaruukun, te kirjoitatte itsetiedottomasti savukelaatikon kanteen pari haluamaani sanaa.
Luulen, että tähänastinen esitykseni on niin selvä, että sitä voi seurata ilman muuta.
Tässä mainitsemani ilmiöt kuuluvat läheisesti suggestion alaan. — Mutta koko tutkittava alue on niin laaja, että vielä monta vuotta saan tehdä työtä, ennenkuin voin selvästi tieteelle esittää sielunelämän kartoittamat alueet. Sitä paitsi minun täytyy elättää itseni ja...
(Tässä muistaakseni keskeytin hänet ja kysyin, eikö hän ole koettanut saada mitään käytännöllistä etua tutkimuksistaan. Hän tuntui nolostuneelta ja ilmoitti vasta pitkien kyselyjen jälkeen myyvänsä pölynimijöitä provisionipalkalla.)
Ensi kädessä kohdistuvat pyrkimykseni näköhairahdusten aikaansaamiseen. Näköaisti kapinoi ennen kaikkea ajatusten voimaa vastaan. Pienet liikkeet ja teot, — niitä on paljon helpompi aikaansaada, mutta näköaisti ei antaudu kovin helpolla.
Samoin joukkovaikutusilmiöt. — Toivon voivani kehittää henkisen energiani niin voimakkaaksi, että kykenen suggeroimaan kokonaisen ihmisjoukon samalla kertaa näkemään jotakin olematonta. — Tähänastiset kokeeni ovat siinä suhteessa antaneet varsin lupaavia tuloksia: Sillä kun saa vain osan joukosta ajattelemaan määrättyä asiaa, niin tämän osan yhteinen ajatusenergia puolestaan vaikuttaa lisäksi, joten siis voima kasvaa kasvamistaan. Alkuunsaanti on kaikkein vaikeinta.
Tämä on siis keksintöni aktiivista puolta. — Mutta sen passiivinenkin puoli tarjoaa tavattomia mahdollisuuksia.
Voitte kuvitella ihmeellistä tunnettani, kun harjoitusmenetelmäni jälkeen astuin erääseen suurimmista kahviloistamme ja siellä rauhassa istuen annoin kaikkien eri ihmisten ajatusten siirtyä itseeni. Ne ilmenevät osaksi kuvina, osaksi ikäänkuin ääninä. En osaa sitä selittää, se pitää itse kokea. Voisi nimittää ajatuksia »äänettömiksi ääniksi». — Ne voi tajuta tietysti vain määrätyissä rajoissa, ja parhaiten, jos keskittyessään sulkee silmänsä. Mutta sekään ei ole välttämätöntä.
Eri ihmisten sielullisesta energiasta riippuen tajuaa ajatukset pitemmän tai lyhyemmän matkan päästä. Keskimääräinen, selvän tajuamisen säde on noin 20 metriä. Joillakin ihmisillä satakin metriä. Ja olosuhteista riippuen voi sattua kaukotajuamisilmiötä uskomattomien matkojen päästä, jos ajatus on kyllin voimakas ja vastaanottaja kyllin herkkä.
Ainoa ikävä puoli kaikessa on se, että oppii tuntemaan, kuinka sanomattoman pieniä ja itsekkäitä ihmiset ovat. Ja erinäiset ajatukset, joita liian usein tapaa, saavat minut monesti voimaan pahoin. — Toiselta puolen taas avautuu rajattomat mahdollisuudet hyvien vaikutusten antamiseen.
Ja menetelmä, jota olen käyttänyt, — se on hyvin yksinkertainen. Ei tarvitse edes antautua vegetarianistiksi. Kymmenen minuutin harjoitus joka päivä riittää pitämään henkisen energian vireessä ja kartuttamaan sitä. Jonkinlainen henkinen Müllerin-järjestelmä.
En nyt vielä ilmaise sitä. En pidä siitä, että työ jätetään puolivalmiiksi. Noin neljän vuoden kuluttua lasken voivani julkaista tutkimusteni tulokset teoksessa, joka yhdellä iskulla antaa minulle sijan maailmanhistoriassa. Jolla on vähänkin mielikuvitusta, hän voi käsittää, mitkä laajakantoiset seuraukset sillä tulee olemaan. — Jos olisin itsekäs, voisin kukistaa valtaistuimia, perustaa uuden uskonnon salaisuuteni voimalla, tulla miljonääriksi, maailman vallitsijaksi.
Ei, minä tahdon antaa salaisuuteni ilmaiseksi jokaiselle, joka sitä haluaa. Mutta ei puolivalmiina, — ei vielä. Itse ajatuksensiirron lait ovat niin lapsellisen yksinkertaiset, että tyhminkin voi ne ymmärtää.»
— — —
Tapasin useita kertoja Johannes Rokan ensi kohtaamisemme jälkeen. Aloin vilpittömästi pitää hänestä, — hän oli avoin, reilu ja vilpitön toveri. Ulkonaisesti yksinkertainen ja vaatimaton nuorukainen, joka aamupäivisin myi pölynimijöitä provisionipalkalla ja harvinaisen menestyksellisesti, iltapäivisin kävi luennoilla ja iltaisin sulkeutui asuntoonsa.
Kävin pari kertaa hänen luonaankin ja teimme yhdessä muutamia mitä ällistyttävimpiä kokeita, joiden laatua en voi kertoa. Hän vaati näet lupauksen, etten puhuisi niistä mitään ennen hänen suuren teoksensa ilmestymistä.
Syksyllä hän matkusti Amerikkaan, — liikeasioissa, niinkuin hän piloillaan sanoi. Ennen lähtöään hän jätti säilytettäväkseni pakan käsikirjoituksia pyytäen, etten lukisi niitä, vaikka niissä ei mitään tärkeämpää ollutkaan.
Nyt keväällä luin »New Yorkin uutisista», että Johannes Rokka oli kuollut Chicagon lähellä rautatieonnettomuudessa. — Koetin etsiä hänen haltuuni jättämiään käsikirjoituksia, mutta huomasin, että emännöitsijämme oli käyttänyt ne talven kuluessa uunin sytykkeiksi.
[Nuori Voima 7–8 ja 9–10/1929]
Kuva: thierry ehrmann @ Flickr (CC BY 2.0)
Kesäklassikko-sarjassa julkaisemme kerran viikossa arkistojen aarteita Nuoren Voiman historian varrelta.
