Uusi Suomi / Wikimedia Commons
V. A. Koskenniemi kirjoittaa metsässä

V. A. Koskenniemen kouluaikaisia "nuorta voimaa" uhkuvia runoja

Kesäklassikko
|

”Nouse, nuoriso Suomenmaan / Rannoilta tuhanten vetten! / Nosta lippusi liehumaan, / Saata äänesi kuulumaan / Kielistä kanteletten!” Näin alkaa kokoelma V. A. Koskenniemen kouluaikaisia runoja, jotka suorastaan uhkuvat ”nuorta voimaa”. Runot julkaistiin Nuori Voima -lehdessä vuonna 1920. Jutun saatesanat kuuluvat näin: 

Olemme jo aikaisemmin julkaisseet useiden kirjailijaimme toverikunta- ja kouluaikaisia kirjallisia tuotteita m. m. Kaarlo Kramsun, Eino Leinon, Aarni Koudan, Yrjö Koskelaisen y. m. Nyt on meillä tilaisuus Oulun Suomalaisen Lyseon 30-vuotismuistojuhlan selostuksen ohella julkaista V. A. Koskenniemen (V. A. Forsnäsin) toverikunta-aikaisia pikku runoelmia. Runoilija oli Lyseon toverikunnan jäsenenä vv. 1900—03, ja häneltä on säilynyt kaikkiaan 24 runoa.

Nouse, nuoriso!

V. A. Koskenniemen ensimmäinen runo kaunokirjallisen toverilehden »Valon Terhon» palstoilla.

Nouse, nuoriso Suomenmaan
Rannoilta tuhanten vetten!
Nosta lippusi liehumaan,
Saata äänesi kuulumaan
Kielistä kanteletten!

Nouse, niinkuin nouseepi se,
Jolle on koittava huomen!
Vasten vaaroja astele,
Maasi puolesta taistele,
Nuoriso nuoren Suomen!

Nouse, nuoriso valmistamaan
Maallesi uusi sampo,
Päivän mi taas saa koittamaan,
Murheet, mi poistaa voimallaan!
Nuoriso, nouse sä jo!

Silloin hallakin tulla saa:
Voima sen tyhjänä raukee.
Silloin säiky ei kohtaloaan
Kansa rakkahan Suomenmaan;
Selvänä tie sille aukee.

Nouse, nuoriso Suomenmaan
Rannoilta tuhanten vetten!
Nosta lippusi liehumaan,
Saata äänesi kuulumaan
Kielisiä kanteletten!

»Valon Terho» 6. X. 1900. W. F.

Elon myrskyssä.

Mylvii myrsky, laineet laulaa, velloo suuri
          vetten vuo,
Aallot tavoittavat toistaan, paineita myös
          laineet luo.
Kenpä tässä mylläkässä venhon työntäis
          vesillen,
Kenpä tohtis pursinensa laskea näin
          laineillen?

Näinpä maailmassa velloo, velloo usein
          elon vuo;
Usein täytyy ihmislapsen laskea sen
          meren luo,
Jossa murheet, myrskyt mylvii, käypi
          aallot surujen,
Jossa vihan laineet virtaa keskenänsä
          kilpaillen.

Usein myrsky venhon rikkoo, pursi pai-
          nuu pohjaan veen.
Usein tuulispäitten teillä venho hukkuu
          miehineen.
Mutta joskus tuuli tyyntyy, päivä pais-
          taa päällä veen,
Rakkauden tuuli kulkee huminoiden hil-
          jalleen.

Silloin meri ompi hiljaa, koko luonto
          unelmoi,
Rakkauden rastas laulaa, toivon kannel
          silloin soi. —
Oi, kun oisi elon virrass’ aina tyyntä,
          rauhaisaa.
Oi, miks’ useimmiten meille elonmyrsky
          pauhoaa.

»Valon Terho» 20. X. 1900. V. F.

Sä läksit pois.

Sä läksit pois tästä maailmasta,
Jok’ ei voi ymmärtää ihmislasta.
Oi suuren onnen sä osaks’ sait:
Sä rauhan löysit, kun sitä hait.

Sä läksit täältä kuin sammuu tähti
Tai lintu pieni, mi lentoon lähti,
Kuin kukka, täältä mi kuihtuu pois.
Ah, jos sun kohtalos kaikkein ois!

Sä läksit, ennenkuin vihan myrskyt
Tai elon pauhaavat hirmu-tyrskyt
Sun uskos ennätti kuolettaa.
Oi, ken sun lailla pois mennä saa!

On lepo ainainen turpeen alla,
Vaan taisto kestävä maailmalla.
Mä haen rauhaa — sä sait sen jo;
Oi, kaunis ompi sun kohtalo.

»Valon Terho» 20. X. 1900. W. F:s.

Aatteet.

Kas aatteet ne liitävät taivaisiin
Ja piirtävät pilvien rantaa.
Ja siivillä suurilla meitäkin ne
Pois maailman touhusta kantaa.

Ja kahlita niitä ei mikään voi,
Ne aina vain vapaana liitää,
Ne unten, toivehen, rakkauden
Ja uskon siivillä kiitää!

Ja aatteet, vaikka ne untakin ois,
Ne meille määrämme antaa,
Ne viittaavat tietänsä kulkemaan —
Anna aatteiden itseäs kantaa.

»Valon Terho» 10. XI. 1900. V. F.

Kuplanen.

Kuin aamulla auterepilvi
on hellä ja herttainen,
niin vienon hellä ja kaunis
on tuike sun silmien.

Kuin illan hohtosa rusko,
joka taivasta tummentaa,
niin on sun tuuhea tukkas,
joka päätäsi varjoaa.

On niinkuin et sinä kuuluis
tähän mustahan maailmaan,
ja tuntuu siltä, kuin oisit
sinä — särkyvä kuplanen vaan!

»Valon Terho» v. 1901. W. F.

Mä tahdon.

Mä tahdon uskoa toiveihin,
mä tahdon uskoa untakin,
mä tahdon taistella, innostaa
siks’, kunnes kuolo mun uhriks’ saa.

On unta ihmisen elämä. —
Mä tahdon hetkeni lempiä
ja hetken hehkua, leimuta
ja ijäisyytehen sammua...

»Valon Terho» 21. XI. 1903. V. F.

Minne?

Yllä jyrkkä vuoririnne
tieni vaikeaksi saa;
matkan maali kulkis sinne,
mutta voimat raukeaa.

Alla välkkyy vetten pinta,
siintää sorjat siniveet. —
Siellä unta kauneinta
uinuis toiveet pettyneet.

Eessä elon jyrkkä rinne,
alla unhon ikimaa —
matkani mä ohjaan minne,
taistoon, vaiko unholaan?

»Valon Terho» 19. IV. 1902. V. F.

Serenaadi.

Ei liiku lehti, ei liiku puu,
yön tähdet loistaa ja taivon kuu. —
Oi uinu, tyttöni hempeä,
myös itse taivahan tähti sä!

Kai on ne siskojas, tähdet nuo,
mi lempeet silmänsä maahan luo,
kai kaihoin katsoo ne siskoaan,
mi viel’ on laaksossa mustan maan.

En laula tähdistä taivon mä:
ne onhan kaikki niin kylmiä;
mä laulan tähtien siskosta,
joss’ ompi tulta ja tunnetta!

»Valon Terho» IV. 1903. V. F.

[Nuori Voima 8/1920]

Kesäklassikko-sarjassa julkaisemme kerran viikossa arkistojen aarteita Nuoren Voiman historian varrelta.

Kesäklassikot