Aino Kiven esikoisromaanin pääosassa ovat tytöt, naiset ja sisaruus

Arvio
|

Aino Kivi rakentaa varsin lyhyessä tilassa jokaiselle sisarelle selkeän hyvässä ja pahassa omaksutun roolin ja uskottavan temperamentin. Romaanin vahvuudet ovatkin pikemmin henkilöiden sisäisessä kuvailussa kuin yllättävissä ratkaisuissa.

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö. 329 s. Into Kustannus, lokakuu 2016.

Teatteriohjaaja Aino Kiven esikoisromaani Maailman kaunein tyttö seuraa neljää sisarta eri aikakausina, lapsina, teineinä ja nuorina aikuisina. Aliisa, Ada, Anni ja Alma sekä heidän vanhempansa vaikuttavat tarinan alussa ihanneperheeltä soinnukkaita nimiä myöten. Äidin todetaan aina halunneen perhepotrettiinsa neljä kaunista tytärtä, ja pinnalta katsottuna kaikki onkin täydellistä. Pian Aliisalle kuitenkin tapahtuu jotain, mikä määrittää peruuttamattomasti myös nuorempien sisarten kehitystä ja kohtaloa.

Tarinan kirjaimellisena lähtölaukauksena on vuosi 1994 ja Kurt Cobainin itsemurha, josta 14-vuotias Aliisa muiden fanien tapaan järkyttyy. Cobainin kuvitteellinen ääni toimii muutamissa lyhyissä luvuissa kaikuna Aliisan niukoille päiväkirjamerkinnöille, mikä vahvistaa vaikutelmaa nuoruuden tuskasta. Musiikin keskeisyys tekee romaanista kiinnostavan herkkien ihmisten ja horjuvan mielenterveyden kuvauksena. Nirvanan lisäksi teos sisältää muitakin kulttuuriviittauksia, ja kirjailijan inspiraation lähteet on koottu teoksen loppuun.

Aliisaa vuotta nuorempi uhrautuvainen ja kiltti Ada potee omia kasvukipujaan ja kadehtii siskoaan. Syksyllä Helsingin Sanomien esikoiskirjailijapalkintoehdokkaana ollut Kivi tavoittaa suhteessa piilevän mustasukkaisuuden hyvin ja kuvaa erinomaisesti varsinkin nuoruuden epävarmuutta, samanaikaista yksinolon ja läheisyyden kaipuuta. Kauniiksi kutsuminenkaan ei ole aina kohteliaisuus, vaan se saattaa määrittää ja rajata naiseksi kasvamisen mahdollisuuksia. Odotusten murtamisella taas voi olla väkivaltaiset seuraukset.

Ahdistavuudesta huolimatta kiinnostavimmat roolit tarinassa on ilman muuta varattu tytöille ja naisille fanituksen kohteiden, isien, poikaystävien ja muiden miesten jäädessä taustahahmoiksi. Nuoruus ja naisellisuuteen herääminen korostuu romaanissa myös kielen tasolla silloin, kun kuvaillaan muutosta ja kasvua. Tekstissä ollaan usein levottomasti iholla, vimmaisesti eläviä, biologisia ja ruumiillisia olentoja.

Yöllä makaan valveilla, kuuntelen Aliisan hengitystä. Hänen rintansa kohoilee peiton alla, kiihkeämmin ja nopeammin kuin minun rinnaton rintani. Ajattelen, kuinka happi liikkuu Aliisassa, pullistaa ja vaivaa häntä kuin hän olisi osa ilmaa. Ajattelen, kuinka veri virtaa Aliisan suonissa, sydämestä koko ruumiiseen, kuinka veri kiertää Aliisan kokonaan ja kohisee hänen suonissaan, kuinka veri kulkee Aliisan aivoihin ja rintoihin ja käsiin ja jalkoihin ja osa siitä virtaa ulos ja loppu jatkaa kulkuaan verisuonistossa ympäri kaikkea Aliisaa.” (s. 76)

Kolmiosaisen romaanin alkujaksossa perheen kaksi nuorinta siskoa ovat vielä pieniä lapsia. Kahdessa viimeisessä osassa avataan heidän näkökulmansa menneeseen ja jatketaan tarinaa 2000-luvulle saakka. Risteävät aikakaudet, kertojien äänet ja näkemykset eivät tietenkään ole aina sovussa keskenään. Siskosten elämät ajautuvat välillä kauas toisistaan. Heidän selviytymiskeinonsa, kuten myös lapsuudenmuistonsa, ovat erilaisia. Tämä lisää romaanin mielenkiintoa.

Sisarista Annin murrosikä on täynnä epätoivoista itsensä hakemista ja suoranaisia vaaroja. Hänen nuoruutensa vaikuttavin tapahtuma on tutustuminen toiseen yhtä eksyksissä olevaan tyttöön, Susannaan. Ystävyyden ja rakkauden intensiivisyys ja tuhoava puoli on kuvattu romaanissa taitavasti.

Vetäytyvä kuopus Alma alkaa puolestaan aikuisena selvittää Aliisan mysteeriä vanhan perhetutun tapaamisen seurauksena. Tämän viimeisen osan käänteet tuntuvat kokonaisuudessa toisinaan kiirehdityiltä. Tarinaa kuljetetaan kohti loppua ja kenties haetaan jonkinlaista sovitusta, jota ei kuitenkaan saavuteta. Ehkäpä viesti onkin, ettei kaikkia elämän käänteitä tarvitse ymmärtää. Teoksen vahvuudet ovatkin enemmän henkilöiden sisäisen elämän kuvailussa kuin yllättävissä ratkaisuissa.

Aliisa itse puhuu teoksessa vain päiväkirjojensa kautta, mutta häilyy jatkuvasti henkäyksenä sisartensa tarinoiden taustalla. Tämä tuo kokonaisuuteen jännitettä ja tasoja. Menneisyyden läsnäolo ja aavemainen tunnelma välittyvät onnistuneesti.

Ja yöllä. Aliisa hengittää oveni takana. Kuulen hänen paitansa kahinan. Painavat askeleet, huokaukset, jotka valuvat suusta. Me hengitämme samaan tahtiin. Kumpikaan ei liiku. Se kestää ehkä minuutteja. Ehkä tunteja. Ja lopulta hän avaa oven. Ottaa askeleita minua kohti. Yöpaidan helman kahina muovimatolla, laahustus. Hengityksen rahina. Katseemme kohtaavat, ja samassa tipahdan. Putoan tyhjyyteen, ruumis menettää rajansa.” (s. 242)

Kivi rakentaa varsin lyhyessä tilassa jokaiselle sisarelle selkeän hyvässä ja pahassa omaksutun roolin ja uskottavan temperamentin. Romaanissa paljastetaan kiertelemättä perheen ja läheisten suhteiden kipupisteet. Juuri rehellisyyden takia voi uskoa, että perhe ehkä sittenkin selviää ja yhteys pystytään säilyttämään vaikeiden kokemustenkin jälkeen. Lopussa on turvallista palata hetkeksi kotiin. Tulevaisuus jää kuitenkin avoimeksi, aivan kuin tosielämässäkin.