Mikko Vähäniitty
Harry Salmenniemi
Harry Salmenniemi.

Harry Salmenniemen proosaa rikastaa runous

Arvio
|

Uraanilamppu ja muita novelleja on osoitus siitä, että Salmenniemeä kiinnostaa myös proosan uudistaminen.

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja. Siltala 2017. 177 s.

Proosan avantgarden ympärillä tapahtuu, ja onhan kuohuntaa jo kaivattukin. Proosalta on ehditty toivoa irtiottoja ja herkistymistä suhteessa taiteenalaansa, ja nyt huutoon vastataan monin keinoin. Siinä missä Laura Lindstedtin, Jaakko Yli-Juonikkaan tai Sinikka Vuolan proosa, myös Harry Salmenniemen ensimmäinen novellikokoelma Uraanilamppu ja muita novelleja edustaa kokeilevaa, mahdollista kirjallisuutta.

Salmenniemi (s. 1983) on julkaissut viisi runoteosta ja lisäksi antautunut taiteidenvälisiin kokeiluihin. Hän on kirjoittanut sirkusesityksen, kamarioopperan ja kuoroteoksia. Mika Taanilan lettristinen elokuva Mannerlaatta (2016) perustuu Salmenniemen tekstiin. Salmenniemi on myös Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran aktiivi ja osallistunut sen julkaiseman Ihmiskokeita-kollektiiviromaanin (2016) kirjoittamiseen.

Uraanilampun kolmetoista novellia Salmenniemi on kirjoittanut jo luotua vasten. Niminovelli perustuu Juhani Ahon klassikkoon Kun isä lampun osti. Salmenperä on hyödyntänyt myös Teuvo Pakkalan, Sulo M. Hytösen, J.P. Roosin ja Mika Taanilan tekstejä sekä surrealistien arvostaman Giovanni Battista Piranesin kuvia. Taustatekstit on nimetty teoksen lopussa, mutta todellisuudessa vaikutteita on lukemattomasti enemmän.

Salmenniemi tunnustelee novelleissa paikkaansa ja liikkumatilaansa osana suomalaisen proosan ja kokeellisen taiteen jatkumoa. Samalla hän saksii ja sepittää mielensä mukaan. Teos kommentoi itse itseään ja liikkuu vahvasti metatasolla.

Novellissa Kertomus Salmenniemi pyörittelee tekijän, kertojan ja lukijan kolmiyhteyttä. Asetelma vaihtuu vinhaan, ja se kuka puhuu ja ketä puhutellaan kääntyy ympäri kerran toisensa jälkeen, jopa saman kappaleen sisällä. Kerronnallinen luottamuspula on pohjaton, ja tässä leikissä kertojalla on lannistava ylivoima. Tekijä purkaa väliintuloissaan lukijan mahdollisia olotiloja.

”Kirjoittaja on köyhempi kuin lukija, mutta kertoja on rikkaampi kuin lukija ja kirjoittaja yhteensä. Välillä olemme narkomaanin, välillä urheiluvalmentajan nahan sisällä. Lukiessa maailmaa ei ole, on vain kehon ääriviivat, pimeys”, Salmenniemi kirjoittaa ja antaa proosansa täyttyä runouden häilyvyydestä.

Kertomuksessa kirjoittaja ja kertoja sulautuvat yhdeksi vain erotakseen taas. Lukijaa ei ole – ja on. Kirjoittaja paljastaa nolosti itsensä ja kertoja muuttaa hämmentävästi muotoaan. Lopulta lukijasta tulee kertoja, mutta itsetuhoinen sellainen.

Novellikokoelma tekee taiteen syntyprosessia näkyväksi: teos avaa taiteen ehtoja ja taiteilijan valintoja. Kokoelman realistisimmassa, autofiktiiviseltä vaikuttavassa novellissa kirjailija kohtaa kustannustoimittajansa. Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani -nimisessä tekstissä hyvinvoiva kirja-alan ammattilainen suhtautuu ahdistuneeseen, sosiaalisia tilanteita kammoksuvaan kirjailijaan kärsivällisesti. Kuviossa ei siis ole lähtökohtaisesti mitään uutta, mutta tunnelma enteilee pahaa.

Kirjailijaparka on kriisissä, kuinkas muuten. Hänessä on maailmankirjallisuudesta ja suomalaisesta (mies)proosastakin tuttua itseensä käpertynyttä inhoa. Hän toteaa olevansa yksi niistä kirjailijoista, jotka jostain syystä ovat tärkeitä kirjallisuudelle itselleen, ”vaikka kukaan ei lue mitä kirjoitan”. ”Kaasu-uuni on vuokra-asuntoni ainoa toivon horisontti”, novellin kirjailija toteaa jokseenkin hotakaismaisesti.

Hänen käsikirjoituksessaan riittää vielä työsarkaa. Uraanilampusta tehdään niminovelli, sillä ”se on vahva”, mutta eritepitoiset, rasistiset ja misogyyniset kertomukset saavat palata pöytälaatikkoon. Kirja-alan kommenttina novelli on hillitön.

Salmenniemen novellit ovat vetäviä, hauskoja ja teräviä. Kokoelma osoittaa, että kuriton ja runoilmaisun vaikuttama proosa voi avata sosiaalisia epämukavuustiloja tai yksilötason kipukohtia huomattavasti tarkemmin kuin umpirealistinen proosa.

Toimittaja Antti Majander pohti tammikuussa Helsingin Sanomissa julkaistussa esseessään muun muassa sitä, onko ”runouden muuttotappio” merkki runouden kriisistä. Salmenniemen tapauksessa näkisin, että kyse on pikemminkin päinvastaisesta. Hänessä meillä on kirjailija, joka on kiinnostunut paitsi runouden myös proosan uudistamisesta.

Olisi päätöntä väittää Uraanilampun tekevän kotimaiselle proosalle sen, minkä Texas, sakset (2010) teki runoudellemme joitain vuosia sitten. Mutta varsin onnistunut ja omaperäinen avaus se on. Salmenniemen novellistiikka on yhtä nautittavaa kuin hänen runoutensa, ja se on jo kovasti nautittavaa se.

Arvio on julkaistu Nuori Voima -lehdessä 1/2017.

Arviot