Haastattelussa tulevaisuuden ihminen
Nimimerkki "Huckin" humoristinen dystopia vuodelta 1904 on esimerkki varhaisesta suomi-scifistä. Julkaisemme sen ensi kertaa suomennettuna.
Luin eräänä päivänä kaksi artikkelia. Toinen niistä oli kuuluisan ranskalaisen kemistin Berthelotin kirjoittama ja käsitteli sitä, kuinka tulevaisuudessa ravintoaineita voidaan valmistaa kemiallisesti. Toisessa artikkelissa, jonka oli kirjoittanut ei yhtään vähemmän kuuluisa fyysikko, sir William Ramsay, esitettiin, että alkemistien unelmat vähemmän arvokkaiden metallien muuttamisesta kullaksi tulevat mitä todennäköisimmin toteutumaan, sillä jo nyt on ilmeisesti saatu selville, että ”alkuaineiden” väliset rajat eivät ole kiinteitä niin kuin tähän asti on ajateltu vaan erittäin häilyviä.
No jaa, lukeminen ei ollut erityisen kiinnostavaa. Pian silmäluomeni alkoivat painua umpeen, ja leukani näytti haluavan törmätä rintani yläosaan.
Puhelimen pirinä herätti minut tästä tokkuraisesta tilasta.
Minun piti saman tien rientää haastattelemaan herra sitä-ja-sitä. Haastattelu piti välttämättä saada valmiiksi seuraavan päivän numeroon. Kalossit jalkaan ja menoksi. Suuntasin tapani mukaan raitiotielle päästäkseni nopeammin kaupunkiin.
Yhtäkkiä huomasin, että tien tukki suuri talo. En muistanut aikaisemmin nähneeni taloa sillä paikalla. Tarkemmin katsoessani huomasin, että minua ympäröivät joka puolelta valtavat, korkeat kerrostalot, jotka näyttivät kohoavan pilviin saakka. Ne olivat niin korkeita, että sumu, joka juuri alkoi punertaa aamuauringon loisteessa, esti minua näkemästä ylimpiin kerroksiin.
Lopulta löysin avoimen portin. Ulkopuolella istui mieshenkilö, joka oli pukeutunut pitkään mustaan puseroon. Käännyin hänen puoleensa ja kysyin, voisiko hän näyttää minulle tien ravintolaan, sillä en tuntenutkaan kaupunkia.
Hän katsoi minua pelonsekainen hämmennys kasvoillaan, niin kuin olisin ollut krokotiili tai silmälasikäärme. Mitattuaan minut silmillään päästä varpaisiin hän sanoi:
– Mitähän herra mahtaa tarkoittaa?
– Ravintolaa. Paikkaa jossa voi nauttia vähän ruokaa ja lasin olutta.
– En tiedä sellaista paikkaa.
– Miten niin? Eikö tässä kaupungissa ole ravintoloita?
– Ei minun tietääkseni. – Mutta jos herra on nälkäinen, voin kyllä tarjota syötävää.
Astuimme hissiin, joka kuljetti meidät 68:nteen kerrokseen, jossa hän asui.
Saavuimme matalaan, pieneen huoneeseen, joka oli maalattu tummanharmaaksi. Ikkunat eivät suuresta koostaan huolimatta kyenneet valaisemaan huonetta, sillä vastapäiset talot veivät kaiken valon. Huonekaluja ei ollut lainkaan lukuun ottamatta yhtä lasikuvun alle asetettua puutuolia.
– Enkö asukin mukavasti, sanoi isäntäni. Oletteko koskaan nähneet näin kaunista huonetta?
Olin liian häkeltynyt vastatakseni. Hän näki hämmästykseni ja tulkitsi sen ihastukseksi, hieroi tyytyväisenä käsiään yhteen, osoitti tuolia lasikuvun alla ja sanoi:
– Katsopa tätä! Tiedätkö mikä se on?
Hän selvästikin odotti minun sanovan ei, joten sanoin ei.
– Niin ajattelinkin, hän sanoi ja tuli vielä tyytyväisemmäksi.
– Tällaista ei ole kovinkaan monella. Näitä on vain neljä kappaletta koko kaupungissa. Ja tämä on niistä kaikkein hienoin. Se on täydellinen. Muista kolmesta kappaleesta yhdessä ei ole ollenkaan selkänojaa, yhdellä on kolme jalkaa ja muilla kahdella ei ole jalkoja ollenkaan. Mutta tämä on täydellinen.
– Uskomatonta, minä sanoin.
– Tämä on nimeltään tuoli. T-u-o-l-i, ymmärrättekö. Ennen vanhaan ihmisillä oli tapana istua näillä.
– Todellako, minä teeskentelin.
– Kyllä, usko pois! Kuulin tämän isoisältäni. Hän tiesi kertoa myös nelijalkaisesta laatikosta, jossa entisaikojen ihmisillä oli tapana nukkua, mutta se on tietysti satua. Ainakaan kukaan järkevä ihminen ei nykyään usko sellaista.
– Mutta unohdin, että olette nälkäinen. Olkaa hyvä ja istukaa alas! Minäpä tästä…
Mies katosi silmänräpäyksessä jonnekin ja palasi sitten omituisten eriväristen kuulien kanssa.
– No mutta istukaahan nyt, rakas ystävä!
Laskeuduin lattialle, sillä muuta istumapaikkaa en löytänyt. Hän istuutui viereeni.
– Saisiko olla hörppy? hän kysyi.
– Kiitoksia, minä sanoin. Ehkä yksi… lämmikkeeksi…
Hän antoi minulle pillerin. Katsoin sitä ja odotin.
– Kippis, hän sanoi ja kohotti samanlaisen pillerin. Näytin epäilemättä hölmistyneeltä, sillä hän lisäsi valaisevasti:
– Meillä on tapana kilistää alkoholipillereitä toisiaan vasten ennen kuin nielemme ne.
Ja niin me kilistimme pillereitä toisiaan vasten.
– Syöttekö ensin rasvan vai hiilihydraatit?
– Kiitos, minä sopersin, se on minulle yhdentekevää.
Hän ojensi minulle levyn jotakin pehmeää ja tahmeaa ainetta. Sitten nielimme sarjan isoja pillereitä. Vihreä sisälsi hiilihydraatteja, valkoinen sokeria ja punainen valkuaisaineita.
– Minkä värisiä teidän pillerinne ovat? hän kysyi.
– Tuota noin… minkä värisiä tahansa… mitä milloinkin, minä vastasin.
– Mutta miten te sitten erotatte ne toisistaan?
– Me otamme ne, tuota… umpimähkään.
– Niin mekin aluksi teimme. Ensin ne olivat aina kaikki valkoisia. Mutta erehdyksiä sattui usein. Jonain päivänä sitä saattoi tulla ottaneeksi ainoastaan hiilihydraatteja, toisena päivänä pelkästään valkuaista ja niin poispäin. Siitä saakka olemme värjänneet ne. Sillä lailla. Ottakaamme nikotiinipillerit sen kunniaksi.
Otimme nikotiinipillerit. Mieluummin olisin tosin ottanut aidon savukkeen.
– Taidatte olla muukalainen täällä? Vaikutatte jotenkin poissaolevalta. Mahdatteko kuulua johonkin vieraaseen kansaan?
– Kyllä, olen syntynyt kaukana täältä.
– Ettekö tunne lainkaan meitä ja meidän elinolojamme?
– En lainkaan. Mutta olisi kieltämättä kiinnostavaa tutustua niihin.
– Siinä tapauksessa olette kääntyneet oikean henkilön puoleen. Minä tunnen historian 2 000 vuoden ajalta. Minulla on joskus tapana tarinoida lapsille menneistä ajoista. Olen kuullut kaiken isoisältäni.
– Jos olisitte niin ystävällinen…
– Mielelläni, ystävä hyvä, mielelläni. Mutta olkaa hyvä, yksi nikotiinipilleri vielä!
– Kiitoksia!
– Mehän emme tiedä paljoakaan kaikkein varhaisimmilta ajoilta. Tiedän vain sen verran, että ihmiset söivät tuolloin eläimiä ja ruohoa ja kaikkea muutakin mautonta. Sitten joku keksi muinaisen kommunistisen valtion. Mutta se ei kauaa kestänyt.
– Onko siitä kauankin?
– Monta sataa vuotta. Siihen aikaan ei tarvittu lainkaan rahaa. Käytettiin pelkkiä kuponkeja. Mutta kun kommunismi kaatui, rahaa tarvittiin taas. Sitten joku oppi muuttamaan kuparia ja tinaa ja lyijyä ja rautaa ja vanhoja kengänpohjia ja kaikkea mahdollista kullaksi. Siitä ei tullut yhtään mitään. Ihmiset toivat suuria rautatiekiskoja tehtaaseen, jossa ne muutettiin kullaksi. Pian jäljellä ei ollut mitään muuta kuin kultaa. Palkit tässä talossa ovat kultaa. Hissi on kultaa…
– Sitä en huomannutkaan, minä sanoin.
– Ette tietenkään. Sehän on maalattu.
– Ruokaa laitettiin kultapadoissa – nythän on puhe hämärästä muinaisajasta, jolloin ihmiset olivat yksinkertaisia ja raakoja – , oli kultaisia höyrylaivoja ja kultaisia raitiovaunuja ja kultaisia kärrynpyöriä. Kulta menetti tietysti kokonaan merkityksensä arvon mittana. Takapihat täyttyivät kokonaisista pinoista kultaromua, vanhoja vanteita ja hylättyjä luistimia ja katkenneita avaimia ja rikkinäisiä lukkoja ja muuta roinaa.
Sitten keksittiin käyttää kaikenlaisia eläimiä rahana. Härällä sai vaatekerran, lampaalla harmonikan ja kanalla sata kiloa kultaa. Mutta pidemmän päälle se kävi vähän vaivalloiseksi. Oli vaikeata saada sataa härkää mahtumaan lompakkoon tai sulloa kanoja taskuun, niin kuin entisaikojen ihmisten sanotaan tehneen pikkurahoilleen. Kun tuohon aikaan lähti taloa ostamaan, piti mukanaan tuoda kokonainen karjalauma, joka ulvoi ja ammui ja ryntäili päin viattomia ohikulkijoita. Ja se ei tietenkään ollut mukavaa.
Sitten vaihdettiin valuuttaa. Kokeiltiin ongenkoukkuja ja tukkeja ja röyhyjä ja kaikkea mahdollista. Isoisoisäni aikaan käytettiin urkuharmoneja ja höyrylaivoja. Lopulta valuutaksi harkittiin kuulemma jopa tuomiokirkkoja ja hautausmaita, sillä niitä oli niin vähän. Ja pikkurahana tahdottiin käyttää kivitaloja ja maatiloja, mutta niitä oli niin vaikeata raahata mukana, joten ajatuksesta oli pakko luopua. Onneksi samaan aikaan keksittiin keino tiivistää ravintoaineet pillereihin ja sen sellaisiin. Se pelasti kaiken.
– Mutta eikö timantteja olisi voitu käyttää rahana? minä kysyin.
– Timanttejako? Kyllä, ilman muuta. Meillä oli pieniä timantteja ja suuria timantteja. Mutta niille kävi samoin kuin kullalle. Ihmiset alkoivat valmistaa kemiallisesti omia timanttejaan. Niitä oli käsittämättömän paljon. Lopulta jo pelkän kävelykepin maksamiseen tarvittiin niin suuri timantti, että sen kantamiseen tarvittiin neljä miestä. Ja se oli sentään aito ja kirkas ja läpinäkyvä.
– Sattuisikohan niitä timantteja olemaan myytävänä, minä sanoin. Ei niitä kaikkein suurimpia, vaan sellaisia suunnilleen nyrkin kokoisia.
– Sellaisia saatte niin monta kuin haluatte. Kadut on päällystetty timanteilla. Kaikki talot on rakennettu timanteista, mutta olemme maalanneet ne tummiksi sisäpuolelta, jottei seinistä tulisi liian läpinäkyviä, ymmärrättehän.
– Mutta millainen valuutta teillä nyt sitten on?
– Valuutta? Ei meillä ole sellaista.
– Eikö teillä ole valuuttaa?
– Ei alkuunkaan.
– Ei pankkeja? Ei vararikkoja? Ei kauppoja?
– Käytättepä te omituisia sanoja, nuori mies. Ovatko ne kotimaanne kieltä?
– Ovat ne, minä sanoin.
– Isoisoisäni aikoihin kaikki maan järvet yhdistettiin ja johdettiin kanaaleilla Vantaanjokeen. Tällä tavalla saatiin aikaan vesiputous, jolla nyt elämme.
– Ette kai sentään tarkoita, että elätte pelkästään vedellä?
– Kyllä, tavallaan. Saamme siitä sähkömme. Muuta emme tarvitsekaan. Sähkön avulla valmistamme kaiken tarvitsemamme vedestä ja kivistä ja jätteistä ja…
– Jätteistä?
– Mistä tahansa. Eri aineille on eri valmistusmenetelmät. Hiilihydraatteja valmistamme merivedestä ja rasvaa vanhoista paidoista ja valkuaista rapakivestä.
– Entä jos teidän tarvitsee ostaa jotakin?
– Ostaa? Mitä me muka ostaisimme. Eihän kukaan halua myydä mitään, kun ei kukaan kerran voi maksaakaan. Me tuotamme itse omat ravintoaineemme sähkön avulla. Ja jäännöksistä me teemme vaatteita.
– Yritättekö saada minut uskomaan, ettei teillä ole ollenkaan kauppoja…
– Kauppoja? Mitä ne ovat?
– No, mistä te saatte sanomalehtenne?
– Sanomalehtemme? En ole ikinä nähnyt sellaista.
– Mutta entä kirjat ja…
– Kirja minulla kyllä on. Se on minun kallein aarteeni. Löysin sen suuresta rautakirstusta, kun kaivoin kellarissa multaa uuteen takkiini.
Hän poistui ja palasi mukanaan vanha almanakka vuodelta 1973.
– Eikö teillä ole mitään huveja?
– Huveja? On meillä soittorasia. Se on jäänne muinaisilta ajoilta. Se käy sähköllä. Yleensä se on käynnissä vuorokauden ympäri, paitsi kuivina kesinä, jolloin joen vesi on vähissä. Silloin meillä ei ole varaa haaskata energiaa, ymmärrättehän. Pitää vain painaa tätä kytkintä. – Hän painoi sitä. – Kuuletteko?
Korvaani kiirivät cakewalkin sävelet monine muunnelmineen ja tehosteineen.
– Se on vanha kirkkolaulu muinaiselta ajalta, hän selitti.
– Montako kappaletta soittimenne osaa?
– Montako? Vain tämän yhden. Mutta se riittää meille. Kun päivän työt on tehty…
– Jassoo, te teette töitäkin?
– Tietysti. Me valmistamme ravintomme.
– Ahaa! Onko se työlästäkin?
– Tjaa! Meidän taloudessamme – meitä on kuusi henkeä – siihen kuluu kaksi viirua.
– Kaksi mitä?
– Kaksi aurinkokellon tuntia.
– Eikö teillä ole kunnon kelloja?
– Ei minun tietääkseni. Viereisen talon naapuri yritti kerran tehdä jonkinlaista aikamittaria. Mutta kun hän oli uurastanut sen kimpussa neljätoista auringonkiertoa, hän tuli hulluksi ja löi vaimonsa kuoliaaksi ja hyppäsi 74:nnestä kerroksesta.
Jaahas, missä olinkaan… Niin, kun olemme lopettaneet työmme, painan kytkintä ja me istuudumme yhdessä piiriin ja nautimme musiikin sulosävelistä ennen kuin menemme nukkumaan.
– Ettekö voisi kasvattaa soittorasian repertuaaria?
– Ei se onnistu. Olemme kadottaneet sen taidon. Ja mitä hyötyä siitä olisi muutenkaan? Me rakastamme tätä sävelmää. Se on meidän kalleutemme. Olemme kuunnelleet sitä syntymästämme saakka. Sitä on soitettu ristiäisissämme ja häissämme ja hautajaisissamme. Aina. Tunnemme joka sävelen. Mutta voi… – Tässä kohtaa hän huokasi syvään. – Se alkaa olla yhä kuluneempi. Ei sävelmä, vaan soittorasia. Vielä koittaa aika, jolloin se kuluu loppuun ja päästää viimeisen pihauksensa. Siitä puuttuu jo kuusitoista säveltä. Jos kuuntelette tarkkaan, huomaatte kyllä. Se on niin vanha. Kaikki me tiedämme, että sylinteristä putoaa piikkejä silloin tällöin. Mutta emme mahda asialle mitään.
– Mutta eikö kukaan osaa korjata sitä?
– Ei! Ei kukaan! Meillä on joskus ollut pianokin, mutta siinä ei ole ainuttakaan kieltä jäljellä…
– Eikö siihen voi asentaa uusia?
– Ei. Sitä ei osaa kukaan. Ja oli meillä urkuharmonikin. Mutta kerran kaksi roistoa yritti varastaa sen yön pimeydessä. – Se oli Petterssonilla, joka asui kadun toisella puolella. – Vaan silloin Pettersson heräsi; syntyi käsikähmä, jonka seurauksena sekä rosvot että Pettersson että harmoni putosivat ikkunasta… sadastakahdeksannestatoista kerroksesta. Jäännöksistä oli mahdotonta erottaa, mikä osa oli urkuharmonia, mikä Petterssonia, mikä rosvoja. Joten hautasimme kaiken samassa arkussa. Oli hirvittävää, että harmoni meni rikki.
– Mutta kuka huolehtii sähkölaitoksesta ja soittorasian soitosta?
– Apinat, tietysti. Me pidämme niitä orjina. Älykkäimmät ovat insinöörejä – sillä nimellä muistan isosisäni kutsuneen entisaikojen ihmisiä. Siitä on jo monta sataa vuotta, kun esi-isämme nujersivat apinat suuressa taistelussa. Siitä saakka ne ovat olleet vallassamme. Itse emme tietenkään voi alentua moiseen raatamiseen, olemmehan me sentään säädyllisiä ja sivistyneitä ihmisiä… Sellainen on orjan työtä.
Ole hyvä, yksi nikotiinipilleri vielä. Ja ehkä vielä alkoholipillerikin…
– Huck.
Novelli ilmestyi alun perin Veckans Krönika -lehdessä vuonna 1904 nimellä Ett intervju med en framtids människa. Veckans Krönika – Sydväst, 25, 397–402. Suomennos Lassi Saario.
Jutun suomi-scifin historiasta voit lukea täältä.
