Flickr / Kaylakaleidoscope
Avaruus

Suur-Suomesta feminismiin ja Kekkoseen - scifiä on kirjoitettu Suomessa jo 1800-luvulta saakka

Juttu
|
Lassi Saario
|

Ensimmäinen suomalainen tieteistarina julkaistiin jo vuonna 1803, ja toiseen maailmansotaan mennessä tieteiskertomuksia oli kirjoitettu jo tusinoittain. Tieteiskirjallisuudella on siis ollut vahva jalansija Suomessa jo varhain. Mutta mitä on Suur-Suomi-scifi tai insinööri-scifi? Entä millaisen matkakertomuksen teini-ikäinen Urho Kekkonen kirjoitti Marsista?

Monet osaavat nimetä scifi-elokuvista ja -tv-sarjoista ainakin Tähtien sodan, Star Trekin ja Doctor Whon. Tieteiskirjallisuudesta taas vaikkapa Stanisław Lemin Solariksen, Ursula K. Le Guinin Osattomien planeetan tai Douglas Adamsin Linnunradan käsikirjan liftareille. Kaikki nämä ovat 1900-luvun jälkipuoliskolta. Harva sen sijaan tietää, että scifiä on kirjoitettu jo 1800-luvun alussa – ja vieläpä Suomessa.

Ensimmäinen suomalainen tieteistarina julkaistiin vuonna 1803. Aluksi tarinoita ilmestyi harvakseltaan, mutta 1900-luvulle tultaessa tahti alkoi tihentyä. Scifiä kirjoittivat tuolloin sekä Juhani Ahon ja Eino Leinon kaltaiset tunnetut nimet että tuntemattomiksi jääneet salanimet. Yleisiä teemoja olivat esimerkiksi naisasialiike, sosialismi, heimosodat ja lentokoneet.

Jari Koponen ja Vesa Sisättö kirjoittavat parhaillaan teosta, joka kokoaa ensi kertaa yksiin kansiin genren koko historian. He ovat molemmat intohimoisia suomi-scifin harrastajia. Koponen on toiminut Aikakone-tieteislehden päätoimittajana, Sisättö puolestaan Helsingin science fiction -seuran puheenjohtajana. Aiemmin he ovat toimittaneet yhdessä Aivopeili-antologian (2011), joka esittelee suomi-scifiä autonomian ajalta. Koponen on myös koonnut Utopia- ja tieteiskirjallisuus Suomessa -bibliografian, joka ilmestyi kolme vuotta sitten.

Tulevaa teosta on kirjoitettuna jo parisataa sivua, jotka kattavat suomalaisen tieteiskirjallisuuden vaiheet suurin piirtein toiseen maailmansotaan asti. Tuolta ajalta löytyy eriskummallisia mutta sitäkin kiinnostavampia tulevaisuuskuvitelmia, joista useimmat eivät ole toteutuneet sinne päinkään. Villeimmätkin visiot ansaitsevat silti huomiota. Eivät ainoastaan koomisina kuriositeetteina vaan myös ikkunoina vaihtoehtoisiin todellisuuksiin, joiden rinnalla oma aikamme näyttäytyy uudessa valossa.

***

Suomen vanhin tieteistarina on Koposen ja Sisätön mukaan Åbo Tidning -lehdessä 6. huhtikuuta 1803 ilmestynyt novelli En dröm, jonka on kirjoittanut Turun akatemian teoreettisen filosofian dosentti Gabriel Israel Hartman. Se sijoittuu pariisilaiseen tutkimuslaitokseen vuonna 1899.

Novellissa päähenkilö katsoo mikroskoopilla veripisaran sisään, näkee siellä pikkuriikkisiä aurinkokuntia ja huomaa sitten asuvansa yhdessä niistä. Tämä maailma maailman sisässä on kuin meidän maailmamme, mutta parempi.

Koponen ja Sisättö luokittelevat Hartmanin novellin scifiksi, koska se sijoittuu tulevaisuuteen ja käsittelee tieteen saavutuksia. He korostavat kuitenkin määritelmän vahvaa kontekstisidonnaisuutta.

”Se, mikä oli scifiä 1800-luvulla, on tuskin scifiä enää tänä päivänä”, Vesa Sisättö sanoo.

Hartmanin novellin julkaisemisen jälkeen suomi-scifin historiassa koitti vuosikymmeniä kestänyt kuollut kausi, jolloin tieteiskirjallisuutta ei tiettävästi kirjoitettu lainkaan. Koponen arvelee tämän johtuneen Venäjän keisarin alaisesta senaatista, joka nousi valtaan Suomessa vuonna 1809.

”Senaatin valtava virkakoneisto löi lättänäksi kaiken muun. En ole löytänyt mitään [tieteiskirjallisuutta] siltä ajalta”, hän kertoo.

Seuraava varsinainen tieteistarina julkaistiin vasta vuonna 1860, jolloin Helsingfors Tidningar -lehdessä ilmestyi Zachris Topeliuksen (kesken jäänyt) jatkokertomus Simeon Levis resa till Finland år 5,870 efter verldens skapelse, efter de kristnes tideräkning det 1,900:de. Kyseessä on eräänlainen tulevaisuuden Maamme kirja, joka kuvaa yksityiskohtaisesti vuoden 1900 Suomen yhteiskunnallisia oloja.

Kertomus koostuu kirjeistä, joita päähenkilö Simeon Levi kirjoittaa Suomen-matkaltaan esimiehelleen Lontooseen. Hän raportoi maanteillä kulkevista ”lokomotiiveista” ja säännöllisiä reittejä liikennöivistä ilmalaivoista. Kansakouluverkosto kattaa koko maan, ja enimmäistyöajasta säädetään lailla. Kokkolan tupakkaviljelmien suojaksi kaavaillaan muuria, jonka arvioidaan maksavan saman verran kuin Englannin kanaalin tunneli (joka todellisuudessa valmistui vasta vuonna 1994).

Topeliuksen ohella tieteiskirjallisuutta kirjoittivat muutkin nimekkäät suomalaiset. Juhani Aholta ilmestyi Suurin totuus (1895), jossa kristillinen ”vastaa pahaan hyvällä” -periaate hyväksytään uskontokongressissa katastrofaalisin seurauksin. Arvid Järnefelt puolestaan kirjoittaa Viimeisessä sotaretkessä (1900) tolstoilaisuuteen kääntyneestä Euroopasta, jota aasialaiset yrittävät valloittaa – tuloksetta. Eino Leinon Tuomas Vitikka (1906) päättyy kuvaukseen itsenäistyneestä ja maallistuneesta Suomesta, jossa muuan pariskunta ajaa lapsille äänioikeutta. Ja Ilmari Kiannon teoksessa Lentokoneella Suomussalmelta Ameriikkaan (1913) esiintyvä kahviautomaatilla varustettu lentovene on absurdismissaan ihan omaa luokkaansa.

Scifiä kirjoitti jopa teini-ikäinen Urho Kekkonen, jonka pikku kertomus Matka Marsiin ilmestyi Perjantai-lehdessä vuonna 1916.

”Siitä kyllä huomaa, että se on 16-vuotiaan koulupojan kyhäämä”, Koponen sanoo ja naurahtaa.

Hän kuvailee tarinaa löyhäksi kokoelmaksi muualta matkittuja ideoita. Esimerkiksi painovoimaa vastustava metalli on lainattu H. G. Wellsiltä, sen nimi vain on vaihdettu cavoriitista hemmoniitiksi. Mukana on aineksia myös työväenaatteesta ja Aleksis Kiven Nummisuutareista.

***

Autonomian ajan suomi-scifissä yksi keskeinen teema oli naisten valtaantuminen. Nykylukijasta saattaa tuntua yllättävältä, että tätä teemaa käsittelevät kirjoitukset olivat lähes yksinomaan dystopioita.

”Kirjoitukset varoittavat naisista, jotka käyvät yliopistoa, käyttävät housuja ja polttavat sikaria – nämä asiat toistuvat melkein jokaisessa”, Vesa Sisättö sanoo.

”Yllättävää kyllä löytyi eräs nainenkin, joka oli yhtä närkästynyt kuin miehetkin”, Jari Koponen jatkaa.

Kyseinen nainen, nimimerkki ”Dagny” (oik. Alberta Falck), aiheutti aikanaan ison kohun runoelmallaan Framtidsbilder (1885), joka kuvaa naisasianaisen ja tämän ylioppilastyttären helvetillistä perhe-elämää.

Oikeastaan ainoan poikkeuksen tähän kauhukuvien kavalkadiin tekee Fredrika Runebergin satiiri Den opp- och nedvända verlden (1857). Siinä sukupuoliroolit on käännetty päälaelleen: naiset alistavat miehiä ja perustelevat ylivaltaansa samanlaisilla fraaseilla, joita miehet todellisuudessa tuohon aikaan käyttivät patriarkaattia puolustaessaan.

1900-luvun alussa yleistyivät sosialistiset utopiat. Esimerkiksi Konrad Lehtimäen Ylös helvetistä (1917) kuvaa ensimmäisen maailmansodan jälkeistä Eurooppaa, jossa upseerien ja tiedemiesten salaliitto nousee kapinaan väkivaltaista sotilasdiktatuuria vastaan. Lopussa diktatuurit kukistuvat ja kansainvälisessä rauhankongressissa neuvotellaan uudet suuntaviivat ihmiskunnan tulevaisuudelle.

”Mutta sitten sosialistinen utopia teloitettiin hiekkakuopan reunalla vuonna 1918. Se ei koskaan lähtenyt Suomessa lentoon”, Koponen sanoo.

***

Sisällissodan jälkeen suomalaisia vapaaehtoisia lähti itärajan taakse sotimaan. Näiden niin kutsuttujen heimosotureiden tavoitteena oli vapauttaa suomensukuiset kansat Neuvosto-Venäjän vallasta, mutta vuoteen 1922 mennessä viimeisetkin heistä joutuivat palaamaan pettyneinä takaisin. ”Jääkäri-scifi” ja ”Suur-Suomi-scifi” jatkoivat tarinaa siitä, mihin heimosodat olivat päättyneet.

Esimerkiksi Aarno Karimon Kohtalon kolmas hetki (1926) kuvaa Suomen ja Venäjän välistä kaasusotaa vuosina 1967–68. Suomi voittaa sodan joukkotuhoaseitten ja Venäjän vanhojen vihollisten avulla. Samat teemat toistuvat myös Paul Pähkinälinnan romaanissa Ei sanoin – mutta teoin (1934), jossa suojeluskuntalaiset hyökkäävät omin päin Venäjälle. Vesa Sisättö luonnehtii teosta ”turhautuneen jääkärin masturbaationomaiseksi sotafantasioinniksi”.

Ehkä erikoisin esimerkki Suur-Suomi-scifistä on nimimerkki ”T.R.T:n” kirjoittama Lösningen (1917), jossa suomensukuiset alueet irrottautuvat emämaistaan ja liittyvät Suomeen kun Suur-Suomen alue lohkeaa – kirjaimellisesti – irti mantereesta. Suomalaiset eivät kuitenkaan pääse yksimielisyyteen siitä, mihin maa pitäisi ankkuroida ja päätyvät lopulta räjäyttämään sen 52:een osaan.

On myös yksi teos, joka edustaa jääkäri-scifiä muttei Suur-Suomi-scifiä, Sisättö kertoo. Se on Kapteeni Teräksen (oik. Jalmari Kara) Petsamon rata (1921), jossa entisten jääkäreiden salaseura rakentaa salaviinakaupasta saamillaan rahoilla rautatien Petsamoon ja lahjoittaa sen Suomen valtiolle. Todellisuudessa rataa ei koskaan saatu aikaiseksi, vaikka valtio sitä kovasti suunnittelikin.

Toinen keskeinen teema sotien välisessä suomi-scifissä on niin sanottu insinööri-scifi, jossa uudet keksinnöt ovat keskeisellä sijalla. Insinööri-scifiä on esimerkiksi The Diamondking of Sahara (1935), jossa kekseliäs päähenkilö valaisee Pohjois-Amerikan yöt keinotekoisella auringolla. Kirjan kirjoittaja on eriskummallisista kieliteorioistaan muistettu Sigurd Wettenhovi-Aspa, joka oli Sisätön sanoin ”aikansa johtavia sekopäitä”.

”Hän lähetteli kirjastaan kappaleita maailman johtajille. Minulla sattuu olemaan yksi kappale, jonka hän on omistanut Mustafa Kemalille”, Koponen puolestaan kertoo. 

Myös Nuori Voima julkaisi sotienvälisenä aikana useita scifisarjoja. Esimerkiksi vuonna 1929 lehdessä ilmestyi Mika Waltarin kaksiosainen jatkokertomus Mies, joka keksi ajatuksen siirron lait. Se kertoo nimensä mukaisesti miehestä, joka parapsykologian oppeja soveltamalla pystyy istuttamaan ajatuksia ihmisten päihin. Tarina julkaistiin vastikään uudelleen lehden nettisivuilla osana kesän Klassikko-sarjaa. Kertomuksen voit lukea täältä. 

***

Kun suomi-scifin varhaishistoriaa katsoo tästä päivästä käsin, näyttäytyvät monet aikansa tulevaisuuskuvitelmat luonnollisesti hassunkurisina.

”Sanoisin sellaisen yleissäännön, että scifi ei ole koskaan ennustanut yhtään mitään. Se on aikansa lapsi. Tiede on aina scifiä edellä. Ensin jotain keksitään todellisuudessa, sitten vasta se ilmestyy scifikirjallisuuteen”, Jari Koponen sanoo.

Jos vanhaa suomi-scifiä lukee tänä päivänä, saattaa helposti syntyä vaikutelma, että kirjoittaja on onnistunut ennustamaan jonkin todellisen keksinnön. Koposen ja Sisätön mukaan tämä on kuitenkin harhaa: esimerkiksi 1920–30-luvulla joka toisessa tarinassa esiintyi jonkinlainen langaton puhelin, jonka nykylukija tulkitsee automaattisesti kännykäksi, vaikka kirjoittajalla on ollut mielessään jotain ihan muuta.

Monet suomi-scifin kirjoittajat ovat yksinkertaisesti ottaneet jonkin olemassa olevan keksinnön ja kehitelleet sitä mielessään eteenpäin pohtimatta ollenkaan, miten keksintö vaikuttaa laajemmin ihmisten elämään. Vaikka tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen, yhteiskunnalliset olot on kopioitu sellaisenaan kirjoittajan omasta ajasta.

”Esimerkiksi ne Suur-Suomi-scifin kirjoittajat, jotka kuvaavat tsaarin hovia 1960-luvulla, kuvaavat pikemminkin 1910-luvun tsaarin hovia”, Sisättö sanoo.

”Mutta ei tulevaisuuden ennustaminen ollut heidän tarkoituksensakaan. Tärkeämpää heille oli omien aatteiden ajaminen. Tulevaisuuden yhteiskunnan laajempi kuvaus tuli Suomi-scifiin vasta 1970-luvulla, jos vielä silloinkaan.”

Joukossa on toki sellaisiakin kuvitelmia, jotka ovat sattumalta osuneet yllättävän lähelle todellisuutta.

Väinö Arolan Keksijän voitto (1922) kuvaa sähköautojen yleistymistä ja sitä kuinka kaupunki hiljenee, kun polttomoottorien pärinää ei enää kuuluu”, Sisättö kertoo.

Sähköautot oli keksitty jo 1920-luvulla, mutta polttomoottorilla varustetut autot syrjäyttivät ne pian. Nyt akkukeksinnöt ovat taas pinnalla. Todellisuudessa on palattu siihen, missä tieteiskirjallisuus oli 95 vuotta sitten.

Toisen maailmansodan jälkeen suomi-scifi leimautui roskakirjallisuudeksi, jota kirjoitettiin lähinnä poikien ajanvietteeksi. Nyttemmin siitä on tullut maailmankirjallisuutta, jota kirjoittavat sellaiset kansainvälisesti tunnetut nimet kuin Johanna Sinisalo, Risto Isomäki, Emmi Itäranta ja Hannu Rajaniemi.

Aika näyttää, miten nykyisiin tulevaisuuskuvitelmiin suhtaudutaan tulevaisuudessa.

Sitä odotellessa tieteiskirjallisuuden faneja ilahduttanee humoristinen dystopia Ett intervju med en framtids människa, joka ilmestyi alun perin Veckans Krönika -lehdessä vuonna 1904 ja jonka julkaisemme ohessa ensi kertaa suomennettuna.

 

Haastattelussa tulevaisuuden ihminen

 

Luin eräänä päivänä kaksi artikkelia. Toinen niistä oli kuuluisan ranskalaisen kemistin Berthelotin kirjoittama ja käsitteli sitä, kuinka tulevaisuudessa ravintoaineita voidaan valmistaa kemiallisesti. Toisessa artikkelissa, jonka oli kirjoittanut ei yhtään vähemmän kuuluisa fyysikko, sir William Ramsay, esitettiin, että alkemistien unelmat vähemmän arvokkaiden metallien muuttamisesta kullaksi tulevat mitä todennäköisimmin toteutumaan, sillä jo nyt on ilmeisesti saatu selville, että ”alkuaineiden” väliset rajat eivät ole kiinteitä niin kuin tähän asti on ajateltu vaan erittäin häilyviä.

No jaa, lukeminen ei ollut erityisen kiinnostavaa. Pian silmäluomeni alkoivat painua umpeen, ja leukani näytti haluavan törmätä rintani yläosaan.

Puhelimen pirinä herätti minut tästä tokkuraisesta tilasta.

Minun piti saman tien rientää haastattelemaan herra sitä-ja-sitä. Haastattelu piti välttämättä saada valmiiksi seuraavan päivän numeroon. Kalossit jalkaan ja menoksi. Suuntasin tapani mukaan raitiotielle päästäkseni nopeammin kaupunkiin.

Yhtäkkiä huomasin, että tien tukki suuri talo. En muistanut aikaisemmin nähneeni taloa sillä paikalla. Tarkemmin katsoessani huomasin, että minua ympäröivät joka puolelta valtavat, korkeat kerrostalot, jotka näyttivät kohoavan pilviin saakka. Ne olivat niin korkeita, että sumu, joka juuri alkoi punertaa aamuauringon loisteessa, esti minua näkemästä ylimpiin kerroksiin.

Lopulta löysin avoimen portin. Ulkopuolella istui mieshenkilö, joka oli pukeutunut pitkään mustaan puseroon. Käännyin hänen puoleensa ja kysyin, voisiko hän näyttää minulle tien ravintolaan, sillä en tuntenutkaan kaupunkia.

Hän katsoi minua pelonsekainen hämmennys kasvoillaan, niin kuin olisin ollut krokotiili tai silmälasikäärme. Mitattuaan minut silmillään päästä varpaisiin hän sanoi:

– Mitähän herra mahtaa tarkoittaa?

– Ravintolaa. Paikkaa jossa voi nauttia vähän ruokaa ja lasin olutta.

– En tiedä sellaista paikkaa.

– Miten niin? Eikö tässä kaupungissa ole ravintoloita?

– Ei minun tietääkseni. – Mutta jos herra on nälkäinen, voin kyllä tarjota syötävää.

Astuimme hissiin, joka kuljetti meidät 68:nteen kerrokseen, jossa hän asui.

Saavuimme matalaan, pieneen huoneeseen, joka oli maalattu tummanharmaaksi. Ikkunat eivät suuresta koostaan huolimatta kyenneet valaisemaan huonetta, sillä vastapäiset talot veivät kaiken valon. Huonekaluja ei ollut lainkaan lukuun ottamatta yhtä lasikuvun alle asetettua puutuolia.

– Enkö asukin mukavasti, sanoi isäntäni. Oletteko koskaan nähneet näin kaunista huonetta?

Olin liian häkeltynyt vastatakseni. Hän näki hämmästykseni ja tulkitsi sen ihastukseksi, hieroi tyytyväisenä käsiään yhteen, osoitti tuolia lasikuvun alla ja sanoi:

– Katsopa tätä! Tiedätkö mikä se on?

Hän selvästikin odotti minun sanovan ei, joten sanoin ei.

– Niin ajattelinkin, hän sanoi ja tuli vielä tyytyväisemmäksi.

–  Tällaista ei ole kovinkaan monella. Näitä on vain neljä kappaletta koko kaupungissa. Ja tämä on niistä kaikkein hienoin. Se on täydellinen. Muista kolmesta kappaleesta yhdessä ei ole ollenkaan selkänojaa, yhdellä on kolme jalkaa ja muilla kahdella ei ole jalkoja ollenkaan. Mutta tämä on täydellinen.

– Uskomatonta, minä sanoin.

– Tämä on nimeltään tuoli. T-u-o-l-i, ymmärrättekö. Ennen vanhaan ihmisillä oli tapana istua näillä.

– Todellako, minä teeskentelin.

– Kyllä, usko pois! Kuulin tämän isoisältäni. Hän tiesi kertoa myös nelijalkaisesta laatikosta, jossa entisaikojen ihmisillä oli tapana nukkua, mutta se on tietysti satua. Ainakaan kukaan järkevä ihminen ei nykyään usko sellaista.

– Mutta unohdin, että olette nälkäinen. Olkaa hyvä ja istukaa alas! Minäpä tästä…

Mies katosi silmänräpäyksessä jonnekin ja palasi sitten omituisten eriväristen kuulien kanssa.

– No mutta istukaahan nyt, rakas ystävä!

Laskeuduin lattialle, sillä muuta istumapaikkaa en löytänyt. Hän istuutui viereeni.

– Saisiko olla hörppy? hän kysyi.

– Kiitoksia, minä sanoin. Ehkä yksi… lämmikkeeksi…

Hän antoi minulle pillerin. Katsoin sitä ja odotin.

– Kippis, hän sanoi ja kohotti samanlaisen pillerin. Näytin epäilemättä hölmistyneeltä, sillä hän lisäsi valaisevasti:

– Meillä on tapana kilistää alkoholipillereitä toisiaan vasten ennen kuin nielemme ne.

Ja niin me kilistimme pillereitä toisiaan vasten.

– Syöttekö ensin rasvan vai hiilihydraatit?

– Kiitos, minä sopersin, se on minulle yhdentekevää.

Hän ojensi minulle levyn jotakin pehmeää ja tahmeaa ainetta. Sitten nielimme sarjan isoja pillereitä. Vihreä sisälsi hiilihydraatteja, valkoinen sokeria ja punainen valkuaisaineita.

– Minkä värisiä teidän pillerinne ovat? hän kysyi.

– Tuota noin… minkä värisiä tahansa… mitä milloinkin, minä vastasin.

– Mutta miten te sitten erotatte ne toisistaan?

– Me otamme ne, tuota… umpimähkään.

– Niin mekin aluksi teimme. Ensin ne olivat aina kaikki valkoisia. Mutta erehdyksiä sattui usein. Jonain päivänä sitä saattoi tulla ottaneeksi ainoastaan hiilihydraatteja, toisena päivänä pelkästään valkuaista ja niin poispäin. Siitä saakka olemme värjänneet ne. Sillä lailla. Ottakaamme nikotiinipillerit sen kunniaksi.

Otimme nikotiinipillerit. Mieluummin olisin tosin ottanut aidon savukkeen.

– Taidatte olla muukalainen täällä? Vaikutatte jotenkin poissaolevalta. Mahdatteko kuulua johonkin vieraaseen kansaan?

– Kyllä, olen syntynyt kaukana täältä.

– Ettekö tunne lainkaan meitä ja meidän elinolojamme?

– En lainkaan. Mutta olisi kieltämättä kiinnostavaa tutustua niihin.

– Siinä tapauksessa olette kääntyneet oikean henkilön puoleen. Minä tunnen historian 2 000 vuoden ajalta. Minulla on joskus tapana tarinoida lapsille menneistä ajoista. Olen kuullut kaiken isoisältäni.

– Jos olisitte niin ystävällinen…

– Mielelläni, ystävä hyvä, mielelläni. Mutta olkaa hyvä, yksi nikotiinipilleri vielä!

– Kiitoksia!

– Mehän emme tiedä paljoakaan kaikkein varhaisimmilta ajoilta. Tiedän vain sen verran, että ihmiset söivät tuolloin eläimiä ja ruohoa ja kaikkea muutakin mautonta. Sitten joku keksi muinaisen kommunistisen valtion. Mutta se ei kauaa kestänyt.

– Onko siitä kauankin?

– Monta sataa vuotta. Siihen aikaan ei tarvittu lainkaan rahaa. Käytettiin pelkkiä kuponkeja. Mutta kun kommunismi kaatui, rahaa tarvittiin taas. Sitten joku oppi muuttamaan kuparia ja tinaa ja lyijyä ja rautaa ja vanhoja kengänpohjia ja kaikkea mahdollista kullaksi. Siitä ei tullut yhtään mitään. Ihmiset toivat suuria rautatiekiskoja tehtaaseen, jossa ne muutettiin kullaksi. Pian jäljellä ei ollut mitään muuta kuin kultaa. Palkit tässä talossa ovat kultaa. Hissi on kultaa…

– Sitä en huomannutkaan, minä sanoin.

– Ette tietenkään. Sehän on maalattu.

– Ruokaa laitettiin kultapadoissa – nythän on puhe hämärästä muinaisajasta, jolloin ihmiset olivat yksinkertaisia ja raakoja – , oli kultaisia höyrylaivoja ja kultaisia raitiovaunuja ja kultaisia kärrynpyöriä. Kulta menetti tietysti kokonaan merkityksensä arvon mittana. Takapihat täyttyivät kokonaisista pinoista kultaromua, vanhoja vanteita ja hylättyjä luistimia ja katkenneita avaimia ja rikkinäisiä lukkoja ja muuta roinaa.

Sitten keksittiin käyttää kaikenlaisia eläimiä rahana. Härällä sai vaatekerran, lampaalla harmonikan ja kanalla sata kiloa kultaa. Mutta pidemmän päälle se kävi vähän vaivalloiseksi. Oli vaikeata saada sataa härkää mahtumaan lompakkoon tai sulloa kanoja taskuun, niin kuin entisaikojen ihmisten sanotaan tehneen pikkurahoilleen. Kun tuohon aikaan lähti taloa ostamaan, piti mukanaan tuoda kokonainen karjalauma, joka ulvoi ja ammui ja ryntäili päin viattomia ohikulkijoita. Ja se ei tietenkään ollut mukavaa.

Sitten vaihdettiin valuuttaa. Kokeiltiin ongenkoukkuja ja tukkeja ja röyhyjä ja kaikkea mahdollista. Isoisoisäni aikaan käytettiin urkuharmoneja ja höyrylaivoja. Lopulta valuutaksi harkittiin kuulemma jopa tuomiokirkkoja ja hautausmaita, sillä niitä oli niin vähän. Ja pikkurahana tahdottiin käyttää kivitaloja ja maatiloja, mutta niitä oli niin vaikeata raahata mukana, joten ajatuksesta oli pakko luopua. Onneksi samaan aikaan keksittiin keino tiivistää ravintoaineet pillereihin ja sen sellaisiin. Se pelasti kaiken.

– Mutta eikö timantteja olisi voitu käyttää rahana? minä kysyin.

– Timanttejako? Kyllä, ilman muuta. Meillä oli pieniä timantteja ja suuria timantteja. Mutta niille kävi samoin kuin kullalle. Ihmiset alkoivat valmistaa kemiallisesti omia timanttejaan. Niitä oli käsittämättömän paljon. Lopulta jo pelkän kävelykepin maksamiseen tarvittiin niin suuri timantti, että sen kantamiseen tarvittiin neljä miestä. Ja se oli sentään aito ja kirkas ja läpinäkyvä.

– Sattuisikohan niitä timantteja olemaan myytävänä, minä sanoin. Ei niitä kaikkein suurimpia, vaan sellaisia suunnilleen nyrkin kokoisia.

– Sellaisia saatte niin monta kuin haluatte. Kadut on päällystetty timanteilla. Kaikki talot on rakennettu timanteista, mutta olemme maalanneet ne tummiksi sisäpuolelta, jottei seinistä tulisi liian läpinäkyviä, ymmärrättehän.

– Mutta millainen valuutta teillä nyt sitten on?

– Valuutta? Ei meillä ole sellaista.

– Eikö teillä ole valuuttaa?

– Ei alkuunkaan.

– Ei pankkeja? Ei vararikkoja? Ei kauppoja?

– Käytättepä te omituisia sanoja, nuori mies. Ovatko ne kotimaanne kieltä?

– Ovat ne, minä sanoin.

– Isoisoisäni aikoihin kaikki maan järvet yhdistettiin ja johdettiin kanaaleilla Vantaanjokeen. Tällä tavalla saatiin aikaan vesiputous, jolla nyt elämme.

– Ette kai sentään tarkoita, että elätte pelkästään vedellä?

– Kyllä, tavallaan. Saamme siitä sähkömme. Muuta emme tarvitsekaan. Sähkön avulla valmistamme kaiken tarvitsemamme vedestä ja kivistä ja jätteistä ja…

– Jätteistä?

– Mistä tahansa. Eri aineille on eri valmistusmenetelmät. Hiilihydraatteja valmistamme merivedestä ja rasvaa vanhoista paidoista ja valkuaista rapakivestä.

– Entä jos teidän tarvitsee ostaa jotakin?

– Ostaa? Mitä me muka ostaisimme. Eihän kukaan halua myydä mitään, kun ei kukaan kerran voi maksaakaan. Me tuotamme itse omat ravintoaineemme sähkön avulla. Ja jäännöksistä me teemme vaatteita.

– Yritättekö saada minut uskomaan, ettei teillä ole ollenkaan kauppoja…

– Kauppoja? Mitä ne ovat?

– No, mistä te saatte sanomalehtenne?

– Sanomalehtemme? En ole ikinä nähnyt sellaista.

– Mutta entä kirjat ja…

– Kirja minulla kyllä on. Se on minun kallein aarteeni. Löysin sen suuresta rautakirstusta, kun kaivoin kellarissa multaa uuteen takkiini.

Hän poistui ja palasi mukanaan vanha almanakka vuodelta 1973.

– Eikö teillä ole mitään huveja?

– Huveja? On meillä soittorasia. Se on jäänne muinaisilta ajoilta. Se käy sähköllä. Yleensä se on käynnissä vuorokauden ympäri, paitsi kuivina kesinä, jolloin joen vesi on vähissä. Silloin meillä ei ole varaa haaskata energiaa, ymmärrättehän. Pitää vain painaa tätä kytkintä. – Hän painoi sitä. – Kuuletteko?

Korvaani kiirivät cakewalkin sävelet monine muunnelmineen ja tehosteineen.

– Se on vanha kirkkolaulu muinaiselta ajalta, hän selitti.

– Montako kappaletta soittimenne osaa?

– Montako? Vain tämän yhden. Mutta se riittää meille. Kun päivän työt on tehty…

– Jassoo, te teette töitäkin?

– Tietysti. Me valmistamme ravintomme.

– Ahaa! Onko se työlästäkin?

– Tjaa! Meidän taloudessamme – meitä on kuusi henkeä – siihen kuluu kaksi viirua.

– Kaksi mitä?

– Kaksi aurinkokellon tuntia.

– Eikö teillä ole kunnon kelloja?

– Ei minun tietääkseni. Viereisen talon naapuri yritti kerran tehdä jonkinlaista aikamittaria. Mutta kun hän oli uurastanut sen kimpussa neljätoista auringonkiertoa, hän tuli hulluksi ja löi vaimonsa kuoliaaksi ja hyppäsi 74:nnestä kerroksesta.

Jaahas, missä olinkaan… Niin, kun olemme lopettaneet työmme, painan kytkintä ja me istuudumme yhdessä piiriin ja nautimme musiikin sulosävelistä ennen kuin menemme nukkumaan.

– Ettekö voisi kasvattaa soittorasian repertuaaria?

– Ei se onnistu. Olemme kadottaneet sen taidon. Ja mitä hyötyä siitä olisi muutenkaan? Me rakastamme tätä sävelmää. Se on meidän kalleutemme. Olemme kuunnelleet sitä syntymästämme saakka. Sitä on soitettu ristiäisissämme ja häissämme ja hautajaisissamme. Aina. Tunnemme joka sävelen. Mutta voi… – Tässä kohtaa hän huokasi syvään. – Se alkaa olla yhä kuluneempi. Ei sävelmä, vaan soittorasia. Vielä koittaa aika, jolloin se kuluu loppuun ja päästää viimeisen pihauksensa. Siitä puuttuu jo kuusitoista säveltä. Jos kuuntelette tarkkaan, huomaatte kyllä. Se on niin vanha. Kaikki me tiedämme, että sylinteristä putoaa piikkejä silloin tällöin. Mutta emme mahda asialle mitään.

– Mutta eikö kukaan osaa korjata sitä?

– Ei! Ei kukaan! Meillä on joskus ollut pianokin, mutta siinä ei ole ainuttakaan kieltä jäljellä…

– Eikö siihen voi asentaa uusia?

– Ei. Sitä ei osaa kukaan. Ja oli meillä urkuharmonikin. Mutta kerran kaksi roistoa yritti varastaa sen yön pimeydessä. – Se oli Petterssonilla, joka asui kadun toisella puolella. – Vaan silloin Pettersson heräsi; syntyi käsikähmä, jonka seurauksena sekä rosvot että Pettersson että harmoni putosivat ikkunasta… sadastakahdeksannestatoista kerroksesta. Jäännöksistä oli mahdotonta erottaa, mikä osa oli urkuharmonia, mikä Petterssonia, mikä rosvoja. Joten hautasimme kaiken samassa arkussa. Oli hirvittävää, että harmoni meni rikki.

– Mutta kuka huolehtii sähkölaitoksesta ja soittorasian soitosta?

– Apinat, tietysti. Me pidämme niitä orjina. Älykkäimmät ovat insinöörejä – sillä nimellä muistan isosisäni kutsuneen entisaikojen ihmisiä. Siitä on jo monta sataa vuotta, kun esi-isämme nujersivat apinat suuressa taistelussa. Siitä saakka ne ovat olleet vallassamme. Itse emme tietenkään voi alentua moiseen raatamiseen, olemmehan me sentään säädyllisiä ja sivistyneitä ihmisiä… Sellainen on orjan työtä.

Ole hyvä, yksi nikotiinipilleri vielä. Ja ehkä vielä alkoholipillerikin…

Huck.

 

Ett intervju med en framtids människa (1904). Veckans Krönika – Sydväst, 25, 397–402.

Käännös Lassi Saario.