Ilpo Tiihonen 1950-2021

Tiistaina 8.6. kuollut Ilpo Tiihonen teki paljon tärkeää työtä Nuoren Voiman Liiton leivissä. Lehti ja toimisto ottavat osaa läheisten suruun.

Runoilija Ilpo Tiihonen toimi Nuoren Voiman Liiton leivissä 1970-luvulla ja arvostelupalvelussa sekä kirjallisuuskurssien vetäjänä. "Se oli minun yliopistoni", hän totesi Helsingin Sanomien 60-vuotishaastattelussa. Tiihonen asettuikin hyvin luontevasti osaksi liiton uteliasta henkeä. Liiton toimistossa, ”Lönkka 15”, myös asui ihmisiä 1970-luvulla, minkä Tiihonen uskalsi 1990-luvulla paljastaa.

Jos arvostelupalvelu ei kätilöinytkään kirjailijaksi, useimmiten varmasti ei, ehkä sen suuri tehtävä olikin pitää kuumetta yllä.

Tässä Tiihonen muistelee aikojaan liitossa teoksessa Ikaroksen perilliset – NVL:n 75-vuotisjuhlakirja (toim. Silja Hiidenheimo):

Liiton perinteet olivat pitkät ja nimekkäät, niitä oli jo saman kerroksen vastapäisen oven takana: harvoin nähty Yrjö Rannikko, kuuleman mukaan Suomen kaitafilmauksen ensifriikkejä. Waltariin viitattiin mielellään vieläkin. Selailin liiton historiateosta: radioamatöörejä, filatelisteja, lennokinrakentajia, keksintöjä, esperantoa. Urheilijat puuttuivat mutta muuten melkein kaikki tuntui alkaneen Nuoren Voiman Liitosta.

Menneisyyden lisäksi myös nykyhetki tarjosi roppakaupalla hienoja hahmoja, jotka inspiroivat myös kirjallista uraa:

Tapasin sitten kurssinvetäjänä evp. kansakoulunopettajan joka oli kirjoittanut huomattavimman runonsa sankarivainajien patsaan julkistamistilaisuuteen, hotellinomistajan joka kirjoitti kaksimetrisen vartensa voimalla haikuja silkasta ilosta, ravintolavaunutarjoilijan joka määrätietoisesti kosti miehelleen, päiväkoti-ihmisen jonka eroottisille fantasioille runo oli lestadiolaisseudulla ainoa väylä. Monenlaisia syitä harrastaa, harjoittaa, tehdä. Eivät kaikki mankuneetkaan ammattikirjailijan statusta ja sitä kautta ”sosiaalisen nousun tietä”, kuten kuului yksi asiantuntijaselitys kirjoittamisen syistä. Jos arvostelupalvelu ei kätilöinytkään kirjailijaksi, useimmiten varmasti ei, ehkä sen suuri tehtävä olikin pitää kuumetta yllä.

Elämänmakuinen kirjallisuuskäsitys näkyi myös 1970-luvun puolivälissä perustetun Myrsky-ryhmän toiminnassa. Ryhmän perustajajäseniin kuuluivat Tiihosen lisäksi muiden muassa Annika Idström, Anja Kauranen ja Hannu Niklander. Iskulause ”Tahdomme opettaa teidät lentämään” voisi olla Tiihosen kynästä. Samoin kuin Tulenkantajien toiminnassa 50 vuotta aiemmin, näkyy Myrskyn kirjallisuuskäsityksessä kirjallisuuden elävöittävä voima.

Välillä käytiin ulkomaillakin, esimerkiksi Pariisissa, jossa luovutettiin viimeinen NVL:n kultainen ansiomerkki, runoilija Charles Baudelairelle (1821–67) totta kai. Kultamerkki luovutettiin Montparnassen hautausmaalla sunnuntaina 25.9.1986.

Täytyy ajatella vielä,

yhä uudelleen.

Merkkiä haudalle oli laskemassa myös Ilpo Tiihonen, jonka työssä ehkä enemmän kuin kenenkään muun viime vuosikymmenten aikojen runoilijan kangastelivat menneisyyden soinnukkaat ja mitalliset haamut. Kultamerkin luovutus Baudelairelle päätti Nuoren Voiman Liiton historiassa kauden, jolloin jäsenyyttä piti anoa ja liittyä samalla johonkin harrastuskerhoon. Siitä alkanutta kirjallisen kulttuurin aikakautta elämme liitossa edelleenkin.

Kuvassa vas. NVL:n toiminnanjohtaja Pekka Peltola,
taloudenhoitaja Leena Kotti sekä Nuorison Taidetapahtumaa
tekevät Marja Mahkonen ja Ilpo Tiihonen.

Kotkalaisen kirjailija Timo Pusan (1951–96), joka myös kuului Myrsky-ryhmään, muistoksi Tiihonen kirjoitti seuraavan runon:

 

Täytyy, vielä

Jokin on päin helvettiä,

jokin on hukassa

              päin helvettiä

kun valo ei ole valoa

ja sinun jumalainen illuusiosi, se aamurusko

on happoa.

Jokin on päin helvettiä

kun emme enää anna,

ja ensimmäisinä kuolevat ne

jotka tarvitsevat, tämä tiedetään,

tiedetään niin paljon, ja se kaikki

on päin helvettiä, eikä ole tilaa

missä antaa.

Yksinäisyyden paksu sammal valtaa

olohuoneen lattian, liesituulettimen alla

sinä istut köyryssä, vedät tupakkaa

ja yrität kuunnella tähtiä.

Jokin on kerta kaikkiaan päin helvettiä,

emmekä anna, ikään kuin olisimme

luopuneet kaikesta. Ei!

Täytyy ajatella vielä,

yhä uudelleen.

(Nuori Voima 4/96, ”Suomi”)

 

Tiihosen lyriikka ei koskaan ollut arkista, silloinkaan kun aiheet olivat. Yhä uudelleen ajatteleminen kuvastaa hänen suhdettaan myös kirjoittamiseen. Julkaisutahti harveni vanhetessa, koska itsensä toistamisen välttelemisestä tuli yhä vaikeampaa.

Tiihonen oli sellainen lyyrikko, joka saattoi käännyttää runouteen vihamielisestikin suhtautuvia tahoja runouden ystäviksi. Korvamatona ilman musiikkiakin toimivia mutta lukukerta lukukerralta syveneviä tekstejä osaavat kirjoittaa vain kovin harvat.

Tässä vielä yksi taidonnäyte:

 

KUN OLEN KUOLLUT

Kun aika loppuu, minun täytyy mennä

Jokainen katsoo pilveenpiirrettyjä vuorollaan

Ja samaa ääntä avaruuden kummat huudot

Samaa kuin katujen onnettomat täällä parahtaa

 

Poikani, on turhaa säikkyä ja jäädä pelkäämään

Me kaikki aikuiset, me uhmasimme kuolemaa

Ja teimme sen ja sen, ja vielä sen

kuin omaa heikkoutta herjaten

                         me tungeksimme tänne olemaan

 

Pyjamassani voit nukkua nyt, pikkuinen,

ja aamulla saat itse täyttää

syvän lautasen

 

Jutun pääkuvassa Pekka Peltola, Marja Kivelä, Ilpo Tiihonen, Leena Katti ja Annika Idström NVL:lla vuonna 1974.