Palkinnot pelaavat jälleen varman päälle
Haluamme raatien olevan salakähmäisiä, mutta oikeasti ne ovat tylsiä. Tästä todistavat niiden valitsemat kirjat.
Raatityö ei ole luonteeltaan julkista, vain tulokset näkyvät. Niinpä ei ole ihmekään, että ehdokaslistoista etsitään säännönmukaisuuksia ja kiintiöitä. Epäilemättä esiintyy myös salaliittoteorioita, jotka eivät kuitenkaan kirjallisuuspalkintoraatien käyttämän melko rajallisen vallan vuoksi leviä viraalisti, vaan kuiskutusteitse aficionadojen piirissä.
Sitten markka kellui ja lama putsasi buffetpöydän. Jo 27 vuotta olemme opetelleet pureskelemaan lausetavaraa kuin pettua.
Esimerkiksi Finlandia-palkinnon ehdokaslistojen tarkastelu todistaa lähinnä siitä, että säännönmukaisuudet eivät ole raatia velvoittavia. Tämä ei tarkoita, etteikö listoille yritettäisi mahdollisuuksien mukaan löytää esikoiskirjaa tai ruotsiksi kirjoitettua teosta – mutta aina kumpaakaan ei ole listalle putkahtanut. Ruotsikiintiö murtui ensimmäistä kertaa vuonna 1996, kolme vuotta sen jälkeen, kun palkintoa oli rajattu vain romaaneja koskevaksi ja ehdokaslista typistetty kuuteen. Lähemmäs kymmenen ehdokkaan ruotsiton buffet olisikin näyttänyt vastakkainasettelujen ajan fennomanialta, onhan ruotsinkielinen kirjallinen kulttuuri suhteessa väestömäärään aina ollut aktiivisempaa kuin suomenkielinen.
Ainoa johdonmukaisesti esiintyvä rakenne kautta Finlandia-palkinnon 36-vuotisen historian on, että mukana on nais- ja miesoletettuja. Vuonna 1984, siis vanhoina hyvinä aikoina jolloin sata prosenttia Finlandia-voittajista vielä oli esseeteoksia, listalla oli Veronica Pimenoff ja seitsemän kää… anteeksi, ukkelia. Ensimmäinen naisenemmistö saatiin vuonna 1992, viimeisenä, jolloin kaikki kirjallisuudenlajit olivat mukana kilpailussa. Sitten markka kellui ja lama putsasi buffetpöydän. Jo 27 vuotta olemme opetelleet pureskelemaan lausetavaraa kuin pettua, kuutta Finlandia-romaania per vuosi.
Pitkähkö introni on johdantoa lyhyelle ajatukselle, että vaihtuvien valitsijaraatien maailmassa muuta pysyvyyttä ei ole kuin se vähä, minkä säännöt määräävät. Runeberg-raadin toista vuotta peräkkäin valitsema pitkä lista töksähtää kuin puhelinluettelo postiluukusta, koska mukana ei seuraa mitään palkintoperusteita tai keskustelua teosten luonteesta. Selvää on vain, että edellisen raadin, joka nyt on siirtynyt palkinnon valitsijoiksi, kokeellista proosaa painottaneesta mausta ei ole jäljellä kuin rippeet. Runoteosvalintojen sattumanvaraiseen luonteeseen yleispalkintojen listoilla on saanut tottua kautta aionien, mutta on vaikea käsittää muutaman ilmiselvän voittajakandidaatin, kuten Katja Raunion Sinun päiväs koittaa -romaanin, poissaoloa.
Mielestäni puheenvuoroja on huomattavasti helpompi arvottaa ja asettaa järjestykseen kuin kirjoja. Taidan olla väärällä alalla.
Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkintoraati puolestaan pysyy vuodesta toiseen samankaltaisena, ja tänä vuonna paljastui sen heikko kohta: Kriittistä korkeakouluakin paremmin raadin sydämet sulattaa Taideyliopiston dramaturgikoulutus, joka lieneekin Suomen perusteellisin kirjoittajan korkeakoulu. Neljän parhaan ”debytantin” joukko vain oli hämmentävän kokenut - onko draaman kirjoittaminen esikoiskirjailijan hemohes?
Myös Finlandia-raati oli tällä kertaa konservatiivisempi kuin monena aiempana vuonna, mikä ehkä sopiikin sen kansalliskapitalistiseen shoppailun ja pönötyksen yhdistävään brändiin. Mutta kirjailijalle tässä avautuu mahdollisuus puhua vaikka metsähakkuista puoli yhdeksän uutisissa, jonka Anni Kytömäki ansiokkaasti käytti. Omassa mielessäni olen alkanut arvottaa Finlandia-voittajia heidän pitämiensä puheenvuorojen perusteella, ja tällä asteikolla Kytömäki nousee 2010-luvun top 2:een yhdessä Laura Lindstedtin kanssa (seuraavana parijonossa on Hurme-Viikilä, tehokas pakkikaksikko).
Mielestäni puheenvuoroja on huomattavasti helpompi arvottaa ja asettaa järjestykseen kuin kirjoja. Taidan olla väärällä alalla.
Lisää uusi kommentti