3000 luontorunoa todistaa erityisestä luontosuhteesta

Luonto (fiilistely) ja ympäristö (tiedostaminen) tulivat suomalaiseen runouteen 1970-luvulla.

Suomalaisten erityisestä luontosuhteesta on tullut ympäristöaktivistien vakiovitsi (niitä on kaksi, se toinen liittyi jotenkin kestävään kaivostoimintaan). Luonnonläheinen, vaatimaton kansa onkin helppo nähdä maabrändinikkarien vedätyksenä, kun Suomessa samaan aikaan ylläpidetään helposti useamman planeetan verran luontoa tuhoavaa korskeaa elintasoinfrastruktuuria.

Itse olen kuitenkin valmis väittämään, että luontosuhde on tosiasia. Todistusaineistona esitän yli 3000 Ylen luontorunokilpailuun maaliskuun ja heinäkuun välillä lähetettyä runoa. Veikkaisin että esimerkiksi Belgian asukkaille järjestetty vastaava kilpailu ei maan Suomeen nähden lähes kaksinkertaisesta asukasluvusta huolimatta olisi tuottanut vastaavaa satoa. Toisaalta on helppo mutuilla, että belgialaiset olisivat rustanneet suomalaisia enemmän kantaaottavia ekokriisirunoja ja vähemmän hetkessä elävää luontokokemusfiilistelyä.

Kilpailun runoilijoita luonto hoitaa ja vaalii. Se auttaa olemaan hetkessä mutta toisaalta tuo mieleen muistoja ja jopa uskoa tulevaan. Toisaalta luonto myös uhkaa ja pelottaa (salama: 45 mainintaa) ja saa huolestumaan, erityisesti toistui isovanhempien huoli sen äärellä, saavatko omat lapsenlapset enää nauttia luontokokemuksista ja tuleeko heidän elämänsä kurjistumaan luonnonympäristöjen köyhtymisen vuoksi. Huoli ei kuitenkaan yleensä johda syyllisten hakemiseen tai poliittisiin vaateisiin.

Ongelmat tiedostetaan, mutta luotto luontoon on usein loputon myös ihmisen jälkien korjaajana.

Erityinen luontosuhde ei, kenties valitettavasti, tarkoita erityistä kriisitietoisuutta kuudennen sukupuuttoaallon ja ilmastonmuutoksen äärellä. Pikemminkin ongelmat tiedostetaan, mutta luotto luontoon on usein loputon myös ihmisen jälkien korjaajana. Rauhoittava kokemus lähimetsässä ei automaattisesti käänny tulikivenkatkuiseksi saarnaksi avohakkuita vastaan.

Minulla oli ilo lukea aineisto kesän aikana ainoassa oikeassa ympäristössä, mökkilaiturilla järven rannalla. ”Järvi” mainitaan aineistossa perusmuodossaan 159 kertaa, vähemmän kuin meri (189 mainintaa), mutta järvi viittaa useammin puhujan fyysiseen lokaation meren saadessa herkemmin metaforisen taistojen tantereen roolin.

Järven esiintymisfrekvenssi nousee meren tasolle ja sen ohi kesäkuun puolivälin tienoilla, jolloin yhä useampi vetäytyi kesänviettoon. Mökillä puolestaan ollaan 74 runossa, ja tässäkin käyrä on huomattavan nousujohteinen kesään tultaessa. Toivon, että aineisto luovutetaan vielä jollekin tutkimusryhmälle, joka sopivilla hauilla ja tulkinnoilla siitä voidaan päätellä kenties jotain enemmänkin poikkeusaikojen suomalaisesta luontosuhteesta.

Omien tutkimusteni nojalla pidättäydyn lausumasta mitään painavaa, sanonpa vain, että CTRL + F on ollut käytössä ja joutsen (180 mainintaa) edelleen lintujen kingi. Se myös laulaa tai pikemminkin töräyttää torveen tai trumpettiin sen verran usein (mutta ei kertaakaan joiu niin kuin aikoinaan Otto Mannisella), että kansallislintu laulujoutsen lienee urbaania kyhmyriä useammin puhujan mielessä.

(Kurki: 101 mainintaa)

Eräänä sateisena runopäivänä näin  kurkipariskunnan (kurki: 101 mainintaa) ja laulujoutsenenparin neljän poikasensa kanssa kuivattelemassa sulassa sovussa vastapäisen saaren puiden alla. Aiemmin samana päivänä olin myös bongannut elämäni ensimmäistä kertaa harmaahaikaran (0 mainintaa, haikaralla on melkein kaikissa 13 esiintymässä kaulus ja kumea basso) äänettömänä liitelemässä pitkin järven rantoja.

Ympäristöaktivisteilla on tapana sekoittaa luonto ja ympäristö, mikä sopiikin varmasti hyvin heidän tavoitteisiinsa. Suuntaviivoja käsitteiden erillisyyden hahmottamiseen voi hakea vaikka runouden tutkimuksesta, kuten Karoliina Lummaan teoksesta Poliittinen siivekäs (Nykykulttuuri 2010) paikantaa juovan 1970-luvun ”luonnonrunouden” ja ekologisesti tiedostavan ympäristörunouden välille. Luonnonrunoilijat, joista tunnetuin edelleen on Risto Rasa, nähtiin vastaanotossa usein naiiveina hetkeen heittäytyjinä, joille puhdas luontohavainto ja yhteyden kokemus riittävät ja kaikki poliittinen ja jakava on liikaa. Todellisuudessa vastaanotto ei useinkaan vain osannut nähdä minimalististen luontorunojen luonnonsuojeluintressiä ja ajalle epätyypillistä ei-julistuksellista politiikkaa.

1970-luvun loppua kohden myös runokirjojen sivuilla hyökättiin hyväntahtoisen hölmön rooliin joutunutta luonnonrunoutta vastaan. Lummaa käsittelee kahta esimerkkirunoa, jotka ironisoivat hirtehisesti metsän ja eläinten päätymistä runokirjojen paperille samalla kun niitä tuhotaan ympäriltä. Liisa Laukkarinen (1979) kirjoitti: ”Kirjoissa on jo enemmän lintuja kuin metsissä”. Samana vuonna myös Pentti Saaritsa näki merikotkan kohtalona ”kirjan kannet kiinni”: ”Kotka syöksyy paperille, reviireille viimeisille.”

Voisi tietysti sanoa, että runouden tutkimuksesta ei voi päätellä mitään ihmisten luontosuhteesta, että tekstinsisäinen maailma koskee vain tekstiä, mutta näin naiivi minulla ei ole enää kymmenen vuotta yliopistovuosien jälkeen varaa olla. Vaikuttaa pikemminkin siltä, että 1970-luvun runouteen on tarkasti kirjautunut se ajankohta, kun sekä ”luonto” että ”ympäristö” lähellä nykymerkitystään tulivat tietoisuuteemme.

Luonnonvoimien ja -antimien armoilla oltiin, ei ollut varaa heittäytyä laiturinnokkaan ainoastaan nauttimaan ja vastaanottamaan.

Minua häiritsee aina, jos vaikkapa Eino Leinosta tai jostakin toisesta klassisen kauden runoilijasta puhutaan luontorunoilijana, koska heidän aikaansa ”luonto” tarkoitti lähinnä ihmisen luonnetta. Vaikka luontorakkauden voi tuntea väkevänä suurimmassa osassa vanhaa runoutta, ei kulttuurista erillisen luonnon käsitteellä ollut samanlaista selitysvoimaa. Luonnonvoimien ja -antimien armoilla oltiin, ei ollut varaa heittäytyä laiturinnokkaan ainoastaan nauttimaan ja vastaanottamaan. Luonto oli itsestään selvä osa kaikkea runoutta, erillisen luontorunouden kategoriassa ei olisi ollut mieltä.

Asian kääntöpuoli on, että ”ympäristöä” ei myöskään ollut 1900-luvun alkupuolella. Vaikka teollisuus saastutti ympäristöään, suomen kieleen termit tulivat nykymerkityksessään myöhään. Ihmisen aiheuttamien ympäristöongelmien tiedostaminen johtaa paradoksaalisesti kielessä entistä suurempaan katkokseen luonnon ja ihmisen välillä: meistä tulee erillisiä, ympäristön ympäröimiä ihmisiä.

Kehotan katsomaan saamenkielisen nykyrunouden, esimerkiksi Niillas Holmbergin kokoelman Jalkapohja suuntaan, jos erityisen luontosuhteen kehittäminen tiedostavampaan suuntaan kiinnostaa. Holmbergin runoissa ihminen ei ole luonnon näytöksen todistaja mutta ei myöskään erillinen traaginen toimija, vaan herkästi aistiva ja tunteva osa käsittämättömän monimutkaista verkostoa.