55 vuotta juhannustansseja - Hannu Salamasta Maggie Nelsoniin

Ja totisesti minä sanon teille, kun tulee päivä niin te huudatte täällä on Herra ja tuolla on Herra ja jokapuolella Herra ja hiialahiiala mutta te ette enää muista että Jeesus seurustelee vakituiseen tiineen aasintamman kanssa koska Jeesus ei ole mikään tuhkamuna.

- Hiltunen (Hannu Salama, Juhannustanssit)

Viikonloppuna näin Lahden runomaratonissa rajun bändin eikä sen nimi ollut Kolera. Hannu Salama & Vapaat radikaalit on Salaman (s. 1936) ensimmäinen yhtye ja heti ammattilaistasoa: Hepa Halme, Matti Riikonen ja Arttu Tolonen ovat useissa liemissä marinoituja ääniveteraaneja, jotka luovat jäntevän elektrofreejazz-pohjan Salaman ovelille teksteille.

(Globaali yläluokka asustaa tietysti Toukolassa.)

Jos Salaman kirjallista uraa on leimannut epämiellyttävien ”totuuksien” taiteellinen ääneenlausuminen, niin aihepiiri on vain laajentunut muodon lyhentyessä romaanisarjoista runoihin. Nykyisen Salaman hampaissa on koko kapitalistinen maailmanjärjestys. Se tuottaa vähemmistölle liukuhihnalta pumpulivuorattuja unelmia, joiden hinta on sota ja ekokatastrofi toisille, lopulta kaikille. Salaman Suomi on halvalla myyty, silti runojen maisema ei ole vihainen, vaan tyyni. Nopein leikkauksin, resignoitunein äänenpainoin hän punoo globaalin verkon, jossa 9/11-salaliittoteorioilla on aivan ilmeinen yhteys Jukolan veljesten uhoon. (Globaali yläluokka asustaa tietysti Toukolassa.)

Jotenkin käänteisellä tavalla vanheneva Salama voi esittää sanaleikkiviä totuuksiaan ääneen ilman että asia herättää minkäänlaista hälyä tai juurikaan kiinnostusta. Vapaat radikaalit esiintyy kesällä Flow-festivaalillakin, vaikka festivaalivierailla saattaisi olla huomautettavaa tuotannon naiskuvasta tai toksisesta maskuliinisuudesta.

55 vuotta sitten tilanne oli toinen. Useiden oikeudenkäyntikierrosten jälkeen Hannu Salama yllättäen tunnusti syyllistyneensä jumalanpilkkaan Juhannustanssien romaanihenkilö Hiltusen pilasaarnassa ja sai syyskuussa 1966 ehdollisen vankeus- ja sakkorangaistuksen. Tämä oli kristillis-konservatiivisen oikeiston voitto, jonka presidentti Kekkonen kumosi armahtamalla Salaman vuonna 1968. Juhannustanssit-romaania myytiin sensuroituna vuoteen 1990 saakka.

***

Konservatiivisten arvojen leimaamassa yhteiskunnassa kapinallinen taiteilija tekee likaisen työn. Hän näyttää, että oma sotilas ei aina ole sankari, pappi ei ole pyhimys eikä nuori neito ihanteellinen impi. Salama eteni metodisen johdonmukaisesti myös puoluevasemmiston tekopyhyyden kuvaukseen suomettuneen 1970-luvun kohuromaanissa Siinä näkijä missä tekijä (1972).

Totuus on raaka ja alaston, epämiellyttävä, ja kirjailija näkee sen sitä suoremmin mitä suurempi mulkku hän itse on.

Asetelma ruokkii tiettyä mustavalkoisuutta: kuvainraastajan tehtävä on näyttää että ihanteet eivät vastaa todellisuutta, niin tavoittelemisen arvoisia kuin ne saattaisivatkin olla. Totuus on raaka ja alaston, epämiellyttävä, ja kirjailija näkee sen sitä suoremmin mitä suurempi mulkku hän itse on. Oma näkökulma ja sen vaikutus kuvattuun todellisuuteen jäävät analysoimatta: rypevä, uhriutuva nero on metodinsa vuoksi aina oikeassa koska ”uskaltaa sanoa” sen mistä yleisesti vaietaan.

Salaman tapaus ja tuotanto on toki luomaani karikatyyria vivahteikkaampi, mutta tarkoitukseni onkin kuvata sitä tunnemaastoa, josta Kekkosen suomettuneen Skyllan ja konservatiivi-kristillisen Kharybdiksen välistä purjehtineet (mies)taiteilijat ammentavat. Kun hirviöt on kunniakkaasti ohitettu, vanhoilla päivillä Ithakassa ei sovinistisilla vitseillä saavutetakaan laakeriseppelettä, sankarin kunniaa ja ikuista lepoa, vaan (Herra Isä!) perusteltua kritiikkiä. On yksinkertaisesti pakko mennä televisioon sanomaan kaikki ne jutut, joita nykyään ei saa sanoa.

Valkoisten miesten rocksukupolvi on saanut rauhassa peuhata kukkona tunkiolla.

Eppu Normaali -yhtyeen alkutuotanto kamppaili niin kristillis-konservatiivisuuden (”Pidetään ikävää”, 1979) kuin neuvostoihailunkin (”Oppi tulee idästä”, 1978) kanssa anarkistisin ottein ja herätti pahennusta niin kuin asiaan kuului. ”Afrikka, sarvikuonojen maa” -kappaleessa (1988) esiintynyt n-sana sen sijaan tuskin sai yhtäkään kriittistä huomiota kappaleen noustessa singlelistan kärkeen. Eput edustivat jo kulttuuri-establishmentia.

1980-luvun lopulta tälle vuosikymmenelle tämä valkoisten miesten rocksukupolvi on saanut rauhassa peuhata kukkona tunkiolla. Jos kritiikkiä on ollut, se on koskenut taiteellista tasoa ja räväkkyyden katoamista. Mutta miten ja ketä vastaan olla räväkkä, kun maailma on oma kuvajaisesi?

***

Kävin kuuntelemassa Nide-kirjakaupassa keskustelun amerikkalaisesta Maggie Nelsonista, joka on tällä hetkellä Suomessakin SE kirjailijoiden kirjailija. Anu Silfverberg sanoi, että Nelsonin lukeminen ensi kertaa tuntui siltä, että Kekkosen ajan Suomeen saapuisi viesti ylivertaiselta ulkoavaruuden oliolta. Laura Lindstedt kuvaili tunkkaisen huoneen täyttyneen raikkaalla ilmalla Nelsonia lukiessa. Paitsi hänen tapansa yhdistää teoriaa ja autofiktiota, myös hänen asenteensa on tehnyt vaikutuksen. Mistä siis on kyse?

Marjo Niemi kuvaili Nelsonin kirjoittamista samaan aikaan rehelliseksi ja eettiseksi: ”Nelson ei määrittele tai vangitse ketään katseellaan. Vaikka hän käsittelee myös omia traumojaan ja vaikeita kokemuksiaan, vihaakin, hänen positionsa ei ole kaunainen.” Mielenkiintoista suhteessa menneen maailman kuvanraastajiin on, että rehellisyys ja empatia eivät sulje toisiaan pois.

Nelson on maininnut rehellisyyden olevan vastavoima häpeälle.

Mainittiin, että Nelson on kertonut poistavansa huolellisesti käsikirjoituksistaan kaiken ilkeilyn, henkilöiden tylyyttämisen ja samalla mitalla antamisen, jota saattaa ensimmäisissä versioissa olla huomattavakin osa. Tällainen menettely olisi suoraan ristiriidassa 1960-lukuisen rehellisyyskäsityksen kanssa, mutta onko kauna tosiaankin se totuus maailmasta, jota haluamme edistää? Nelson on maininnut rehellisyyden olevan vastavoima häpeälle. Kun hän kirjoittaa esimerkiksi puolisonsa sukupuolenkorjausprosessin vaiheista tai imettämisen eroottisuudesta, hänen viestinsä ei ole: saisitte hävetä, maailman ahdasmieliset! Vastakkainasettelun sijaan mahdollisuus ymmärryksen laajentamiseen tarjotaan kaikille.

”Huolenpito, sen jatkuva laulu saa meidät hehkumaan”, kirjoittaa Nelson Argonautit-teoksen (2015, suom. Kaijamari Sivill, 2018) lopussa. Nelson opettaa meille, että totuus ei ole mikään kirjoittajan asenteesta riippumaton ilmiö. Yhtä lailla se voi siis olla lempeä kuin raaka.

Toimitus toivottaa ihanaa, valoista, kosteaa, varjoista, pimentoista ja lempeää kesää lukijoille! Blogi jää kesätauolle elokuun ensimmäiselle viikolle saakka, mutta verkkosivuille ilmestyy kesän aikana runsain mitoin luettavaa.