Ei ole aikaa olla asiantuntija

Karanteenissa ei ehdi tehdä mitään. Kokemus voi korkeintaan tehdä nöyräksi. Hiekkalaatikon reunalla pidetään kahden metrin turvaväli ja puhutaan Ylen kulttuuriteosta, Ryhmä Haun lisäjaksoista.

Nämä elokuvat sinun pitää katsoa, nämä kirjat lukea, tätä musiikkia kuunnella, näitä artisteja tukea, näitä esityksiä striimata, näistä ravintoloista tilata… Ja olisiko heittää vielä satku päälle? Menisi erittäin hyvään tarkoitukseen, muuten yrityksemme ei tästä kriisistä selviä. Siinä sitä sitten ollaan, kaikki samassa konkurssissa. Tuntuuko nyt hyvältä?

Lapsiperheen arjessa eristäytyminen on paradoksaalisesti johtanut FOMO-ilmiön korostumiseen. Kun kaikkialla toitotetaan, että kotona ollessa on aikaa bingettää, lukea ja striimata rajattomasti, aktiivisen, äänekkään ja uhmaikäisen kolmevuotiaan vastuulleen ottanut kulttuurityöläinenkin haluaisi uskoa ja antautua.

Taas kutsutaan Ryhmä Hau!

Taivaastako tämä mahdollisuus tipahti? Nytkö minulla viimein on kaikki se aika, jota koskaan aiemmin ei ole ollut, aika jolloin todella ja syvästi rentoudun ja samalla hankin kannukset olla se asiantuntija, jollainen päivittäin teeskentelen olevani?

Yhdestäkin lapsesta päivittäin huolehtivalla kulttuurityöläisellä on todellisuudessa vähemmän aikaa toteuttaa yllämainittuja asioita kuin koskaan ennen, mutta sitä ei millään haluaisi tässä tilanteessa uskoa. Joka jumalan tuutti ja Youtube-julkkis kun uskottelee, että olen paraikaa vajoamassa armollisen raukeasti jonnekin rinnakkais-Narniaan, jossa eletään 24/7 laitteisiin kytkeytyneenä Netflixillä ja purkkiruualla. Siellä elämä ei ole kamppailua, vaan hidasta, rauhoittavaa kulttuurin virtaa raukeiden silmien edessä.

Samppa, Rolle, Vainu, Rekku, Toma, Kaja, jee! Nyt kutsutaan...

Eniten asiassa ei harmita kuitenkaan se, että leffamaratoneille ja etämusavisoille ei ole aikaa. Nimittäin vähäiselläkin seurannalla huomaa, että tulevan maailman perustuksia valetaan juuri nyt. Jokainen itseään kunnioittava wannabe-intellektuelli on huomannut hetkensä koittaneen ja herännyt bloggaamaan kapitalismin romahduksen jälkeisen jälleenrakennuksen mahdollisuuksista. Jos nyt, määrittelemättömän pituisessa karanteenissa, ei ole ennen näkemättömän aktiivinen ja kirjoita Giorgio Agambenin paranoideista teorioista edes muutamaa hassua sanaa, pyöröovi loksahtaa kiinni nenän edessä. Uusi yhteiskunta ei kaipaa palveluksianne, olette auttamattomasti myöhässä, kiitos kuitenkin tarjouksestanne.

On kieltämättä hienoa huomata, miten nopeasti asiat voivat muuttua ja miten avoinna tulevaisuus yhtäkkiä on – elämä on radikaalin kontingenttia juuri nyt, kun siinä näennäisesti tapahtuu vähän ja jökötämme kotona. Sillä jos joku olisi kertonut kuukausi sitten Uudenmaan olevan pian suljettuna, kukaan ei olisi uskonut. Vaikka seurasimme jo koronaepidemian etenemistä Kiinassa ja Euroopassakin. Mitä sellaista on tapahtunut kuukauden päästä, johon kukaan ei usko juuri nyt? Ajatus täyttää lapsenhoitoon ja kasautuneisiin töihin keskittyneen karanteenikoti-isänkin levottomalla odotuksella, vaikka asiaa ei ehdi juuri veikkailla eikä mahdollisuuksiin perehtyä. Jos uusia kauheita asioita voi ilmaantua yhtäkkiä, kai hienojakin voi?

Se auttaa siellä täällä. On jälleen vauhti päällä.

Suoraan sanoen en tiedä, ja se on helpottavaa. Ehkä siinä on tämän epidemian suurin opetus. Kun some pullistelee itseoppineita epidemologian, ryhmäpsykologian ja terveydenhuollon ammattilaisia, hyvää tarkoittavia aktiivisia kansalaisia turbovaihteella, radikaalein teko on ehkä luovuttaa tietäminen muille.

Autonominen subjekti on riekaileina hiekkalaatikon reunalla. Nyt on vain leikittävä aikuista ja tehtävä niin kuin asiantuntijat sanovat. Bingettää ja blogata ehtii sitten haud… anteeksi, seuraavassa kriisissä.