Alexander Sergienko / Unsplash
asetelma

Elämän mielekkyys: PERUTTU

Blogi
|
Taija Roiha
|

Koronan ja ympäristötuhon maalaama tunnemaisema on epävarman upottava. Johonkin on silti yritettävä kiinnittää katse.

Jättitelkkarin ruudulla Paris Hilton valmistaa Kim Kardashianille aamupalaa. Ruokalistalla on sinistä, syötävällä glitterillä koristeltua vaahtokarkkia ja aamiaishiutaleilla kuorrutettuja köyhiä ritareita. Sokeriset Lucky Charms -murot ovat Hiltonin suosikkeja ja toimivat kattauksen keskeisenä inspiraation lähteenä. Globaali pandemia on ajanut jopa Hollywoodin ikuisesti 21-vuotiaan bilekuningattaren keittiöön. Siellä perijätär nyt kääntelee strassikoristeisella paistinlastallaan omelettia ja sotkee näyttävät designluomuksensa taikinaan. Loves it.

Jälleen yksi mitätön, mutta koronan aikaan dramaattiset mittasuhteet saava flunssa on ajanut minut sohvanpohjalle. Sen sijaan että katselisin sairasvuoteeltani laadukasta HBO-draamaa tai uppoutuisin klassikkoromaaniin, toljotan aivot tyhjinä Paris Hiltonin keittiön tapahtumia. Vaikuttavimmat kohtaukset kulutan suoraan älypuhelimeni ruudun kautta ja lähetän muulle maailmalle kuin todisteena siitä, että olen edelleen hengissä. Olenko edelleen hengissä?

***

Covid-19 on ravistellut kulttuurialaa radikaalilla tavalla. Suurin osa aihetta koskevasta keskustelusta on kiinnittynyt yleisötilaisuuksia koskeviin, kohtuuttomiin ja epätasa-arvoistaviin rajoituksiin. Juuri nyt on vaikeaa kuvitella terveyden näkökulmasta (elokuva)teatteria turvallisempaa julkista tilaa, missä ihmiset istuvat hipihiljaa maskeihinsa verhoutuneina, turvavälit tarkasti mitattuina. Silti 12. elokuuta saatiin taas annos kylmää vettä niskaan, kun Etelä-Suomen Aluehallintovirasto ilmoitti uusista yleisötapahtumia koskevista rajoituksista, joille ei näytä löytyvän tukea edes poliitikoilta.

Koronan seuraukset eivät silti rajoitu esityksiin tai tapahtumiin. Kysymys on paljon perustavammasta merkityksellisyyden tunteen murentumisesta. Eksistentiaalista tyhjyyden kokemusta on vaikea pukea sanoiksi, mutta jotenkin se tuntuu siltä, ettei oikein ole enää maailmassa kiinni, ja ettei omilla tekemisillä ole väliä. Aivot eivät altistu samalla tapaa ärsykkeille, jotka normaalissa elämässä synnyttäisivät impulssin ja saisivat toimimaan.

***

En ole ainoa, jolta elämän mielekkyys vaikuttaa koronan myötä huvenneen.

Syyslukukauden alkaessa eri mediat ovat nostaneet esiin opiskelijoiden ahdistusta jatkuvan etäopetuksen äärellä. Ahdistus ilmenee osin objektiivisestikin mitattavana mielenterveyden ongelmien lisääntymisenä ja heikkenevinä opintosuorituksina. Perustavammalla tasolla kyse on siitä, ettei mikään oikein tunnu miltään. ”Opinnoista ei jäänyt mitään käteen”, toteaa opiskelijoiden koronakokemuksista kirjaa kirjoittava Johanna Rita Helsingin Sanomien haastattelussa 10.8.2021. SYL:n hallituksen puheenjohtaja Annika Nevanpää puolestaan kuvaa Ylelle, miten koronasta johtuva etäopetus tekee monien arjesta ”epämääräistä, harmaata massaa”. Monet harkitsevat opintojen laittamista tauolle.

Harmaan muodoton koronasohjo palauttaa toistuvasti mieleeni Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan kohtauksen, jossa kertoja muistelee isänsä haudan lepoon siunanneen papin sanoja katseen kohdistamisen tärkeydestä. ”Pappi sanoi hautajaisissa asian jonka muistan aina. On kiinnitettävä katse, hän sanoi. On kiinnitettävä katse.” Ja vielä seuraavallakin rivillä: ”On kiinnitettävä katse.” Knausgårdin minäkertoja yhdistää katseen kiinnittämisen merkityksellisyyden kokemukseen eli siihen, että asioissa ja niiden tekemisessä on jokin mieli. ”Myös merkityksettömässä maailmassa voi elää, kyse on vain kestämisestä, ja ihminen kestää jos on pakko”, Knausgård kirjoittaa. ”[T]äytät kaikki maailman vaatimukset, kun taas maailma ei täytä sinun vaatimuksiasi”.

Juuri siltä tämä kaikki tuntuu. Ja kun edes yksi maailmaa kohtaan esittämäni pieni toive toteutuu (en uskalla edes puhua vaatimuksista mitään), poden siitä huonoa omaatuntoa. Sosiaalisuuden synnyttämää onnellisuutta varjostaa huoli siitä, että olen tietämättäni saattanut kantaa ja sen myötä tartuttaa läheisiini deltavarianttia juuri sinä iltana, kun nautimme elämän mielekkyydestä yhteisen illallispöydän ääressä. Kysymys on siitä, että koronatestin tuloksia odotellessani kadun sitä, että olen keskustellut ja nauranut ystävieni kanssa. Miten sellaisen katumuksen vallitessa mikään voi syntyä tai saada muodon?

***

Koronan maalaamaa tunnemaisemaa ei voi erottaa sen taustalla jylläävästä ilmastotuhosta. Tutkijat ennakoivat jo vuosikymmeniä sitten, että ilmastonmuutoksen kehittyminen, kiihtyvä kaupungistuminen ja luonnonvaraisten eläinten elintilan kapeneminen tulevat johtamaan pandemioiden lisääntymiseen. Lopulta lepakot ajettiin yksinkertaisesti liian ahtaalle.

Oman mitättömyyden aiheuttama epätoivo kanavoituu eri ihmisissä eri tavoin.

Korona on kuin ilmastonmuutoksen metapainajainen, joka hetkeksi harhauttaa uskomaan, että kun tästä pääsemme, koittaa vapaus – kunnes sitten taas muistaa… 

Myös ilmastonmuutoksen tila synnyttää vellovaa oloa. ”Nyt on aika toimia!” kehottavat vielä jollain tapaa tulevaisuuteen uskovat tahot. Mutta miten? En ole Kiinan tai Yhdysvaltain hallitus. En ole edes Suomen hallitus. 

Oman mitättömyyden aiheuttama epätoivo kanavoituu eri ihmisissä eri tavoin. Kaikkein vaikeinta on toimia poliittisesti. Näin toimivat omistavat elämänsä järjestelmätason muutokselle tavalla, joka ei tunnu olevan koskaan kenellekään tarpeeksi. Minusta ei koskaan olisi sellaiseen, ja siksi arvostan heitä eniten. 

Poliittisen toiminnan vaikeus saa monet hakemaan kontrollin tunnetta omasta elämästään, sillä siellä saa vapaasti olla diktaattori. Silloin voi vaikka listata henkilökohtaisia ilmastotekoja, kertoa vähentäneensä lihansyöntiä tai potevansa huonoa omaatuntoa lentämisestä. Kompromisseja tarvitsee tehdä vain itsensä kanssa, hallinnan tunne säilyy.

***

Ja hallinnan tunteelle todellakin olisi käyttöä, sillä ainakin oma uskoni sekä läheiseen että kaukaisempaan tulevaisuuteen horjuu. Tuntuu kuin altani revittäisiin matto kerta toisensa jälkeen, niin kauan etten voi enää uskoa, että jostain voisi ilmaantua uutta. En osaa keskittyä enkä rauhoittua. En tiedä mitä mieltä on yrittää kirjoittaa.

Katastrofi tulee liian lähelle.

Keskittymiskyky ja usko kirjoittamiseen ovat koetuksella myös Saila Susiluodon esseeromaanissa Kehrä. “Minun on vaikea kirjoittaa siitä mitä näen, ekologisesta kriisistä, omasta väsymisestäni, tarkoituksettomuuten tunteesta, on kuin pitäisi määritellä uudelleen kirjoituksen suhde maailmaan ja ympäröivään, en löydä sanoille muotoa, en riittäviä sanoja. On tympeä pelko joka on melkein vienyt äänen, on kuin kuolleet tihkuisivat sanojen läpi.” Minun ei tarvitse ponnistella saadakseni kiinni kuvauksesta. Koronapandemiaa on kestänyt puolitoista vuotta ja ilmastokriisistä tulin tietoiseksi teini-ikäisenä. Silti edelleen kaikki yritykset sanoittaa niitä tuntuvat banaaleilta, tuomituilta epäonnistumaan. Kenties vielä sitäkin enemmän ne tuntuvat turhilta.

Ympäristötuhoa käsittelee myös Katri Naukari esseeromaanissaan Yhden puun tuho. Kyseessä ei ole mikä tahansa loppuunkuluminen, minkä jälkeen asiat aloitetaan puhtaalta pöydältä uudestaan. “Minut on vallannut tunne, ettei tiimalasia tulla enää kääntämään”, Naukari kirjoittaa. Aikaisemmin turvasta käsin kulutettu tuhon estetiikka alkaa tuntua eri tavoin uhkaavalta, kun ulospääsyä ei enää vaikuta olevan. Katastrofi tulee liian lähelle.

Edes Paris Hilton ei enää kokkaa.

Naukarin tapaan olen viime aikoina ajatellut tuhoa paljon. Maalauksia, jotka peittyvät tuhkaan; patsaita, jotka murenevat; kirjoja, joiden kieli on unohtunut ja joita ei enää osata lukea. Tyhjien konserttisalien flyygelit makaavat raatoina katosta romahtaneiden rakennusmateriaalien keskellä, mikään tarkoituksellinen ääni ei soi. Jos joku vahingossa selviytynyt löytääkin unohtuneen drag-artistin kuvan pölyn keskeltä, hän ei ymmärrä kitschin kerroksista mitään. Chanel No 5 on menettänyt merkityksensä. Edes Paris Hilton ei enää kokkaa.

***

Välillä pelkään, että katseeni on luovuttanut. Se näkee enää vain tuhon. Tulevaisuuden hapartumisen pelossa en uskalla ottaa katseelleni ensimmäistäkään kiintopistettä, sillä pelkään näkökenttääni etsiytyneen ankkurin paljastuvan heti seuraavassa käänteessä haipuvaksi kangastukseksi. Miksi suunnitella, jos riski kaiken peruuntumiselle ja tuhoutumiselle on joka tapauksessa niin suuri?

Susiluoto kirjoittaa: “Kirjoitan, mutta katson kelloa jatkuvasti, en tiedä miksi. Minulla ei ole kiire, en osaa keskittyä samalla tavalla kuin ennen, lukeminen tuntuu turhalta, kirjoittaminen turhemmalta, on kuin kirjoitus, etenkään omani, ei puhuisi tämän maailman tapahtumista, sillä ei ole tarkoitusta, tuntuu kuin ympärillä riehuisi ekpyrosis, maailmanpalo, ja toisaalla on irvokkaan huoleton elämä ja some.” 

Toisiinsa takertuvat lauseet tavoittavat pääni vellovan, vyöryvän rytmin.

***

Flunssaoireeni helpottavat ja puhelimeeni saapuva tekstiviesti kertoo negatiivisesta testituloksesta. Ehdin iloita helpotuksen tunteesta päivän, kunnes saan yhtäkkiä kuulla altistuneeni koronavirukselle. Vetäydyn taas karanteeniin.

Eristyksestäni käsin yritän tarttua toimeen. Valmistaudun vetämään keskustelua, joka saattaa sairastumisen tai altistumisen vuoksi peruuntua, ja joka puolestaan järjestetään tapahtumassa, jonka osallistujamäärää on juuri päätetty rajoittaa lähes puoleen siitä jo valmiiksi vähäisestä määrästä, mitä se vielä eilen olisi ollut.

Taas matto luisuu jalkojen alta, ja toinen… 

***

Jos ei satu olemaan Kiinan, Yhdysvaltain tai Suomen hallitus, tai edes satunnaisen muuttotappiokunnan varavaltuutettu, ei epävarmuuden keskellä kai auta muu kuin puntaroida ja miettiä, ovatko tekemämme asiat kaikessa epävarmuudessaan säilyttämisen arvoisia. Itkenkö, jos tämä loppuu? Jos kirjallisuus ja kirjoittaminen loppuu, jos keskustelut loppuvat? Itkisin vuolasta, loputonta, lohdutonta itkua – tuhon ajan itkua, kuten Katri Naukari kirjoittaa. Niin paljon kuin Paris Hiltonin keittiössä viihdynkin, en elä sen tarjoamalla ravinnolla loputtomiin.

En usko, että taide ja kirjallisuus voivat pelastaa meitä tuholta. Ehkä ne voivat kuitenkin auttaa elämään sen kanssa, rakentamaan säilyttämisen arvoisen maailman.

 

Runokuun Nuori/Voima-klubilla 20.8. keskustellaan Katri Naukarin ja Saila Susiluodon kanssa autofiktiosta ja ilmastoahdistuksesta. Keskustelun juontaa Nuoren Voiman päätoimittaja Taija Roiha.

Lisää uusi kommentti

Kommentti

  • HTML-merkit ovat kiellettyjä.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.
  • Verkko- ja sähköpostiosoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.