Ellet ole omaa raaka-ainettasi, olet jonkun toisen

Senkö kulttuuriherrat saivat aikaan, että naiset eivät kiinnostu kylliksi itsestään ja toisistaan? 

- Sara Ehnholm Hielm, Ja sydän oli minun

Sara Ehnholm Hielm avaa esseessään ”Sydämen luotauksia” Kate Zambrenon Heroines-teosta (2012). Zambreno kirjoittaa siinä angloamerikkalaisista modernistivaimoista, jotka taiteen historia tuntee muusina ja hulluina. Jälkimmäiseen kategoriaan he eivät putoa vain mielenterveyden horjumisen vuoksi, vaan koska heitä on kuvattu ylitunteellisina, ylitsevuotavina. ”Itse haluan kuvata nimenomaan ylettömiä tunteita” (213), kirjoittaa Ehnholm Hielm. 

Kaunokirjallinen ylettömyys on keino, jonka vaihtuvat tekstuurit tekevät Ehnholm Hielmin kirjasta rikkaan ja poimuisen.

Hän aloittaakin melkoisesta ravistuksesta:  halu vierasta miestä kohtaan sähköistää, luo tunteen siitä, että tulee jonkun tunnistamaksi itsenään ja lopulta repii ja hankaa ja purkautuu epämukavuudeksi. Kertoja kysyy, että miksi ihmeessä minä teen näin, miksi uskon romanssiin. ”Elän fiktiossa, en todellakaan todellisuudessa. Ja tuo fiktio on mitä turhanpäiväisin ja hirvittävän nolo. Mies ja nainen. Rakastuminen. Se ainoa oikea. – Mutta miksi sotken hedonian ja ambition romanttiseen uneen ja teen siitä väen vängällä todellisuutta?” (27)

Teksti pistelee itseä ja omaa asemaa, juuri kun kutina on lakkaamaisillaan, se alkaa uudestaan. 

Teksti pistelee itseä ja omaa asemaa, juuri kun kutina on lakkaamaisillaan, se alkaa uudestaan. Ehnholm Hielm on ihastuttavan raivostuttava, esimerkiksi tunnustaessaan ihailuaan Knausgårdia kohtaan ja hetkeä myöhemmin sättiessään itseään ihailevasta tytönkatseesta. Tällaiset ristivedot, tai paremminkin dialogisuudet, määrittelevät Ehnholm Hielmin proosatekstiä.

Maailma ei nimittäin koskaan ole yksinkertainen, eikä Ja sydän oli minun lankea yksinkertaistukseen. Puhuttuaan hetken modernistinaisten – Zelda Fitzgeraldin ja Sylvia Plathin – taistelusta, Ehnholm Hielm kääntää katseen itseensä. Patriarkaattia voi aina syyttää. Äitiys, ura, vaimous, mikä milloinkin tulee tielle, mutta eniten sisäinen tarve saada lupa sille, mitä haluaa tehdä.

”Nyt lakkaan pakenemasta ja piileskelemästä toisten toiveiden takana.

Nyt lopetan tämän itsesäälivuodatuksen ja iänikuisen syyn langettamisen ulkopuolisten niskoille.” (223)

Ja hän virittää kuukautisansan. Hän mainitsee sen, että naisten kasvukertomuksiin suhtaudutaan kevyempinä kuin miesten. Vaikka, tämä on minun ajatukseni, kuinka moni tyttö kuinka monessa sukupolvessa on havahtunut sairauden- tai jopa kuolemankauhuun, kun veri on yhtäkkiä ja varoittamatta alkanut vuotaa alapäästä? Eikä se sitten ollutkaan mitään.

Enholm Hielm rakentaa jatkuvasti objektin ja subjektin vaihtokuvia. Tekstiä puskevat itseinhon ja rohkaisun voimat, sitä rakentaa tarve vastustaa, sekä argumentein että kirjallisin keinoin. Kukapa ei olisi silloin tällöin kuullut jonkun naiskirjailijan valittavan, että kun kirjoittaa itsestään, julkisuus ottaa sen vastaan terapian tarpeena.

Kenties vain etuoikeutetusta asemasta voi kirjoittaa niin, pohtii Ehnholm Hielm.

Onhan aika helppoa unohtaa, että myös autofiktiiviset teokset tai esseistiikka vaativat aikamoista rakentelua tullakseen teoksiksi, ei niitä tuosta vain räitä ulos. Ehnholm Hielmille kyse on jonkinlaisen oman huoneen rakentamisesta: ”Voidakseni kirjoittaa tarvitsen aseman, riittävän suuren minän, jolla ottaa paikkani maailmassa. Muuten lähtökohta puuttuu. Minusta halussa on suurta se, ettei se ole monimerkityksenine eikä jakaantunut. jotta voi haluta, täytyy löytyä minä, joka haluaa” (236).

Autofiktion ja omaelämäkerrallisen proosan perinteissä on kuitenkin rasituksensa. Kenties vain etuoikeutetusta asemasta voi kirjoittaa niin, pohtii Ehnholm Hielm: ”rikkaat voivat hyvinkin olla alastomia, tyhmiä ja häpeämättömiä palvelusväen silmissä. Niin ovat heteroseksuaalimiehet ehkä voineet toimia eri tilanteissa, olla lihavia, kalvakoita ja veteliä, sanoa mitä sylki suuhun tuo ja kuvitella viehättävänsä kaikkia teinit mukaan lukien. Kilpailla vain toisten miesten kanssa, koska muilla ei ole merkitystä” (254).

Ehnholm Hielm suhtautuu kriittisesti siihen miesröhnötysperinteeseen, joka on suomalaisessakin kirjallisuudessa tuttu ja vahva. Tunnistan tismalleen, mistä hän puhuu kun hän toteaa, että Christer Kihlmanin tapa kirjoittaa itsestään on pahasti vanhentunut. Tunnistettava on myös kuvaus Jörn Donnerin ja Lena Anderssonin kohtaamisesta (137-138). ”Valheen kupla, jonka tietyn sukupolven miehet ovat puhaltaneet, puhkeaa. Se oli heidän rehellisyyttään, he olivat ladelleet ehdot jo alun alkaen, eikä heidän siksi tarvinnut ottaa vastuuta toimintansa emotionaalisista seurauksista toiselle osapuolelle. Enää se ei toimi.” (138).

Miten ollaan rehellisiä? Miten sellainen kommunikaatio rakennetaan?

”Heidän rehellisyytensä” on kuvaava sanapari. Miten ollaan rehellisiä? Miten sellainen kommunikaatio rakennetaan? Koska siitähän on kyse, vaikutelmasta ja kommunikaatiosta. Julistus ja monologi voivat olla rehellisiä, mutta ongelmallisuus ei jää totuusarvoon. Tunnustuskirjallisuuden perinteissä rehellisyys ratsastaa usein raakuudella, loukkauksella ja vaikenevan osapuolen puolesta puhumisella - miten se juuri vaikuttaa korvaamme rehelliseltä, kun muitakin totuuksia on jatkuvasti olemassa, ja muitakin rehellisiä tapoja puhua menneisyydestään, ja muista siinä.

Ja sydän oli minun menee tradition montaignelaisiin sydänjuuriin saakka.

Ehnholm Hielm kirjoittaa hyvin klassista esseistiikkaa, joka perustuu täysin dialogisuudelle. Teksti keskustelee kurotellen ulospäin ja välillä tivaten itseltään sitä tai tätä. Ja sydän oli minun menee tradition montaignelaisiin sydänjuuriin saakka. Tekstissä jutustelee joku ihminen, joku, joka vie tilansa tässä maailmassa, ja jolla on vahva tarve kirjoittaa. Ehnholm Hielm kehittää Chris Krausin ajatusta: ”Emman [madame Bovary] voidaan sanoa heittäytyvän rakkausseikkailuihinsa saadakseen jonkun, jolle kirjoittaa kirjeitä, jonkun, jolle olla kirjailija” (sit. teosta I love Dick. 238) Kirjeen ajatus ei ole kaukana esseestä: se lähtee jollekulle, jostain alkusyystä, joka matkalla muuntuukin toisenlaiseksi.

Eilisen HS:ssa ilmestyi Rachel Cuskin haastattelu, joka toisti Cuskin muutaman vuoden takaisen provokaation autofiktion ja omaelämäkerrallisuuden ylemmyydestä verrattuna fiktioon, jossa keksityt tyypit tekevät keksittyjä juttuja. Toki ajatus ilmaisee eniten Cuskin halua kirjoittaa toisin, mutta jotain siinä on taustalla. Ehnholm Hielm arvelee Knausgårdin läpimurron syyksi sitä, ettei hänen proosansa pistä ihailemaan ”vapaata subjektia, vaan olemaan sitä itse” (253). Olemaan omaa raaka-ainettaan.

Sara Ehnholm Hielm: Ja sydän oli minun (Och hjärtat, det var mitt), suom. Kaisa Kattelus. Teos & Förlaget 2018, 299s.

Sara Ehnholm Hielm on vieraana Nuori/Voima -klubilla 17.5. Hän keskustelee Monika Fagerholmin ja Hannele Mikaela Taivassalon kanssa matkustamisen vaikutuksesta kirjoittamiseen. Keskustelu käydään ruotsiksi ja käännetään osin suomeksi. Ohjelma alkaa 19.30. Korjaamon Vintti, Töölönkatu 51 A-B, Helsinki. Liput 10/12 euroa. Katso koko ohjelma täältä.