"En voi tietää, mitä kaikkea voi suomi sanoa" - kääntäjä Tarja Roinila uudisti suomen kieltä

Suomentaja Tarja Roinila menehtyi eilen liikenneonnettomuudessa. Hänen Bernhard-käännöksensä kuuluvat suomen kielen mahdollisuuksia uudistavien käännösteosten harvalukuiseen valiojoukkoon.

 

 

Alkuteksti ja äidinkieli. Nämä kaksi. Kääntäminen on paitsi filosofinen, myös aivan konkreettinen kysymys: mitä tapahtuu kun törmäytän nämä kaksi, jotka periaatteessa ovat vieraita toisilleen? 

Se on alkutekstin tarkkaa tutkimista, hirvittävän kurinalaista ja analyyttista työtä. Ja samalla aistimista, kaiken sen kokemista mikä tekstissä soi tai kolisee tai haisee tai huutaa. 

Se on äidinkielen resurssien kartoittamista juuri tätä tekstiä varten. En voi tietää, mitä kaikkea suomi osaa sanoa. Äidinkieli on ääretön ja uskoni siihen pohjaton. Ei ole sääntöjä, ammattiniksejä tai valmiita vastaavuuksia, joiden pohjalta voisin toimia. Voin vain asettua alttiiksi juuri tämän tekstin erityisyydelle. Ja alkaa kirjoittaa.

Sitten, kun teksti alkaa kulkea, prosessi ylittää ymmärryksen ja tietoisen kontrollin. Työssä on hallitsematon, hyvin ruumiillinen puolensa. Kuten kielenkäytössä aina, on mahdotonta sanoa, mikä lopputuloksessa on ”sattumaa”, onnekasta yhteen osumista, äidinkielen loputonta luovuutta, ja mikä minun keksimääni.  

– Tarja Roinila: ”Runon sielu ja runon ruumis”. Tuli&Savu 4/2016

Suomentaja Tarja Roinila menehtyi eilen liikenneonnettomuudessa1. Menetys on suomenkieliselle kirjallisuudelle mittaamattoman suuri2. Itse toimitin joitakin Roinilan lehtikäännöksiä sekä yhden kääntäjän työtä ylittämättömän hienosti kuvaavan esseen, josta ote yllä. Tapasin Roinilan vain muutaman kerran, hän oli aina erittäin ystävällinen. Lähinnä seurustelimme kuitenkin kirjojen sivuilla.

Minulle Roinila oli ylittämätön runouden suomentaja, ja suuren vaikutuksen teki myös hänen mittava ja vivahteikas työnsä Thomas Bernhardin proosan suomeksisaattajana. Bernhard-käännökset kuuluvat suomen kielen mahdollisuuksia uudistavien käännösteosten harvalukuiseen valiojoukkoon, jonka vaikutus näkyy uudessa suomalaisessa proosassa jo nyt laajasti – saavutus, jollaiseen vain hyvin harvat kääntäjät pystyvät. Erityisesti toisteiset lauserakenteet suomessa eivät ennen Roinilan työtä olleet missään nimessä samalla tasolla.

Roinila toimi myös 1990-luvulla Nuoren Voiman päätoimittajana yhdessä Silja Hiidenheimon kanssa. Kyseisenä aikana lehti otti suuria harppauksia sivistyksen ja maailmankirjallisuuden suuntaan. Kulttuuriin lukemattomilla tavoilla vaikuttaineesta päätoimittajakaksikosta kumpikin on nyt poissa, mitä on vaikea käsittää.

Julkaisemme ohessa mieleen jääneitä otteita Roinilan kääntäjäntyöstä. Listan viimeistely oli vaikeaa, kun mieleen pulpahti erinomainen käännöstyö toisensa perään: ai niin, Bartheskin Roinilan! Bachelard! Merleau-Ponty! Jokainen otteista todistaa, että mestari on poissa. Käännökset meille jäivät, eikä se ole vähän.

* * * 

Pitäisi olla kerrassaan sokea,  

silmät täynnä lasinsiruja,

sammuttamatonta kalkkia,

kiehuvaa hiekkaa,

ollakseen näkemättä valoa joka teoistamme kimpoaa,

joka valaiseen kielemme sisältä päin,

meidän jokapäiväisen sanamme.

 Rafael Alberti: Neljästä totuudesta, WSOY ja Nuoren Voiman Liitto, 1994. s. 77

* * *

Koska kirjurit ovat kirjureita eivätkä muuksi muutu, ne vähät lukijat joita maailmassa on vaihtavat vastaisuudessa työnkuvaa ja ryhtyvät niin ikään kirjureiksi. Kirjurit sekä paperi- ja mustetehtaat valtaavat vähitellen kaikki maat ja päivät ovat kirjureiden, yön koneiden, jotta kirjurien työt tulisivat painetuiksi. Ensimmäiseksi kirjastot pursuavat ulos taloista; silloin kunnanhallitukset päättävät uhrata lasten leikkikentät (näin tehdään jo nykyisin) jotta voisivat laajentaa kirjastoja. Sitten luovutaan teattereista, synnytyslaitoksista, teurastamoista, ruokaloista, sairaaloista. Köyhät käyttävät kirjoja tiiliskivinä, liittävät ne yhteen sementillä ja tekevät kirjaseiniä ja asuvat kirjamökeissä. Sitten kirjat tulvivat yli kaupunginrajojen ja alkavat vallata maaseutua, ne jyräävät alleen vehnäpellot ja auringonkukkapellot ja tienrakennushallitus saa hädin tuskin pidetyksi tiet avoimina kahden korkean kirjamuurin välissä.

Julio Cortázar: ”Lopun maailman loppu.” Tarinoita kronoopeista ja faameista. Loki kirjat, 2001. s. 67.

* * *

Olemme sulkeneet suuret ajattelijat kirjakaappiin, josta he tuijottavat meitä ikuisiksi ajoiksi naurettavuuteen tuomittuina, hän sanoi, minä ajattelin. Yötä päivää minä kuulen suurten ajattelijain valituksen, niiden jotka olemme sulkeneet kirjakaappiin, naurettavat hengen jättiläiset ovat kutistuneet päiksi lasin taakse, hän sanoi, minä ajattelin. Kaikki nuo ihmiset ovat käyneet käsiksi luontoon, ovat syyllistyneet henkirikokseen henkeä vastaan, ja heitä rangaistaan siitä sulkemalla heidät ikuisiksi ajoiksi kirjakaappiin. Meidän kirjakaapeissamme he näet tukehtuvat, tämä on totuus. Meidän kirjastomme ovat niin sanotusti rangaistuslaitoksia, joihin olemme sulkeneet hengen suurmiehet, Kantin luonnollisesti yksityisselliin kuten Nietzschenkin, Schopenhauerin, Pascalin, Voltairen, Montaignen, kaikki todella suuret yksityisselleihin, kaikki muut joukkoselleihin, mutta heidät kaikki ikuisiksi ajoiksi, rakas ystävä, hamaan aikojen loppuun ja ikuisuuteen, tämä on totuus.

Thomas Bernhard: Haaskio. Teos, 2009 s. 65-66

* * *

Pidän poissaolevalle loputonta puhetta hänen poissaolostaan; tilanne on ennennäkemätön; toinen on poissa referenttinä, läsnä puhekumppanina. Tämä omalaatuinen kierouma synnyttää eräänlaisen sietämättömän preesensin; olen loukussa kahdenlaisen ajan, referenssin ajan ja puhuttelun ajan välissä: sinä olet lähtenyt (mitä valitan), sinä olet tässä (koska osoitan sanani sinulle). Silloin tiedän mitä on preesens, tämä vaikea aikamuoto: palanen puhdasta ahdistusta.

Poissaolo kestää, minun on kyettävä sietämään sitä. Niinpä manipuloin sitä: muutan ajan kieroutuman edestakaiseksi liikkeeksi, tuotan rytmiä, avaan kielenkäytön näyttämön (kieli syntyy poissaolosta: lapsi on askarrellut puupuolan, hän heittää sen pois ja vetää taas takaisin ja jäljittelee näin äidin paluuta: paradigma on syntynyt). Poissaolosta tulee aktiivinen käytäntö, toimeliaisuutta (joka estää minua tekemästä mitään muuta); rakentuu fiktio jossa on moninaisia rooleja (epäilyjä, moitteita, haluja, surumielisyyttä). Tämä kielellinen näyttämöllepano pitää loitolla toisen kuoleman: sanotaan että vain silmänräpäys erottaa ajan jossa lapsi vielä uskoo äitinsä olevan poissa ja ajan jossa hän uskoo tämän jo kuolleen. Poissaolon manipuloiminen on yritys pitkittää tuota silmänräpäystä, viivyttää mahdollisimman kauan sitä hetkeä joka voi kylmästi heilauttaa toisen poissaolosta kuolemaan.

Roland Barthes: Rakastuneen kielellä, Nemo, 2001, 2. painos 2010. 213-214

* * * 

Miten sanotaan lopuksi? Sanotaan merci. Nyt siinä ei enää ole tyhjää. Eleissä on vielä valoa, joka häipyy. Tämä oli aivan liikaa. Miten sanotaankaan? Jotenkin näin: Kiitos Teille että lopetitte tyhjän. Teitte valon. Käsillänne. Lämmin kiitos siitä. Ja mitä sen jälkeen sanotaan? Sitten luetellaan värit. Väärin! Aivan väärin. Lopun jälkeen ovat painovoima ja keskipakovoima vastakkain. Valo, ilma ja ravinto olivat Teille ennen kaikkea ulkoista. Se on oikein. Vihaisen eleen miekka, osallinen alaraajojen syntyyn. Liikelaki vaatii, että syöksytään kohti taivasta. Lopussa ei ollut armoa, mutta Te sanoitte: Kiitos, viimeisessä lopussa. Mutta sanotaanko niin todella? Ja jos sanotaan, niin milloin se kuuluu sanoa, ja kenelle? Olitte kaksin. Se teki sanomisesta kevyempää, teki siitä raskaampaa. Mutta liike kykeni sen kantamaan, asettamaan paikoilleen, siis liikuttamaan. Lopussa tietysti armahdus. Ei, ei ollut. Lopussa ei ollut muuta kuin toive: ettei enää tarvitsisi odottaa, ei tästedes enää kestää, eikä pysyä lujana kysymyksen, eleen tai anteeksipyynnön, seinään nojautuvan tai käsittämättömällä kielellä sanotun katumuksen kaltevalla pinnalla. Kestäkää siis, kiitoksessa, tutkimattomassa imussa tai musiikissa, joka lähtee ihan hiljaa liikkumaan ylös, alas, sivulle, toiselle. Kiitos on vierautta. Joka jää, kun on hyvästien aika. Aika vieraan jatkaa matkaa. 

Monica Rinck: MERCI (Tuli&Savu 4/2016)

* * *

Pieni valo

kolibrien valo

sarastuksen

oksilla.

Ne joivat kukkaa, joivat

siitä luontoaan.

Ja kukka heräsi, äkkikukka

ilmassa,

liekeissä,

ilmiliekeissä, täyteen siivitetty.

José Ángel Valente. Teokseissa Jukka Koskelainen – Tarja Roinila (toim.), Katu kadulta taivaaseen. Puoli vuosisataa Espanjan runoutta. WSOY 2008, s. 31.

[Oikaisu: Kuvassa esiintyvä Ruutuhyppelyä-teos ei ole Tarja Roinilan käännös, kuten asiayhteys antaa ymmärtää, vaan suomennos on Anu Partasen.]

• 1. Onnettomuus tapahtui klo 16. Puoli tuntia aikaisemmin järjestimme Nuoren Voiman Kirjahyllyliven Instagramissa, jossa sekä minun että Maaria Ylikankaan hyllystä löytyi Roinilan Cortázar-suomennos Tarinoita kronoopeista ja faameista. Mainitsin, että olin hankkinut kirjan yli 15 vuotta sitten tietämättä kirjailijasta mitään. Cortázarista tuli Roinilan käännöksen myötä yksi suosikeistani.
• 2. Menetystä käsitelläkseni katsoin tyypilliseen tapaani tilastoja (https://www.hel.fi/helsinki/fi/kartat-ja-liikenne/kadut-ja-liikennesuunnittelu/tutkimus-ja-tilastot/liikenneonnettomuudet/), jotka näyttävät pyöräilyonnettomuuksien suhteen todella hyviltä mutta kulttuurielämälle jyvitettynä murheellisilta. Koko viime vuoden aikana yhtäkään pyöräilijää ei menehtynyt Helsingin tieliikenteessä. Sitä edellisenä vuonna menehtyneitä oli kolme, joista yksi epäilemättä oli toimittaja Perttu Häkkinen. Miten epätodennäköistä ja surullista!