Freelancer on poikkeustilan asiantuntija

Myös kriisin tullen jokin Taho myöntää apurahoja ja pitää perustelut tietonaan.

”Pian ikkunani muuttuvat mustiksi, hän ajatteli. Niiden eteen voisi ripustaa huovat. Peilit voisi kääntää seinään päin. Mutta hän ei tehnyt mitään.” (48)

Varmasti Tove Janssonin novellin ”Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin” (1962) päähenkilön voisi diagnosoida yhtä proosallisesti kuin Muumipapan ilmiselvän depression. Kaunokirjallisuuden henkilöiden oudon käytöksen ulkoistaminen diagnooseihin saa kuitenkin sivuuttamaan liian helposti ne kysymykset, joita vain kaunokirjallisuus voi kysyä. 

Vilijonkkaa määrittelee ulkoisen uhkan toteutuminen. Novellin henkilölle se on lopulta myrsky, joka tuhoaa hänen synkän talonsa ja kivat esineensä. Vilijonkan äärimmäinen turvallisuushakuisuus ja halu kontrolloida arkea tekevät hänestä avuttoman ja syventävät hänen fatalistista, kauhunjäykkää pessimismiään.

Osa työstä tehdään sen jälkeen, kun kolmevuotias on saatu nukkumaan ja normaalioloissa olisi vapaa-aika.

Olen itse pohjattoman kyllästynyt lukemaan enää yhtään mitään koronaviruksesta tai sen reaalisista ja teoreettisista vaikutuksista. Konkreettinen vaikutus on se, että meidän kotonamme tehdään kahta työtä, käydään koulua ja hoidetaan kolmevuotiasta yhtä aikaa. Osa työstä tehdään sen jälkeen, kun kolmevuotias on saatu nukkumaan ja normaalioloissa olisi vapaa-aika.

Minulle tilanne ei kuitenkaan ole tavaton. Minulla on täysi-ikäisiäkin lapsia, ja kun he olivat pieniä, opiskelin suurimman osan maisterintutkintoani niin, että he olivat kotona. Olen nyt kuitenkin jo parikymmentä vuotta vanhempi, väsyneempi ja mukavuudenhaluisempi. Tilanne on toistunut ajoittain elämässäni muutaman kerran: yksinhuoltajana, jälleen pienen lapsen äitinä.

Alttius tilapäisyydelle syntyy epävarmasta asemasta.

Leimallista on kuitenkin ollut se, että tilanne on näennäisen tilapäinen. Alttius tilapäisyydelle syntyy epävarmasta asemasta: opiskelija, apurahatutkija, apuraha-taidejournalisti, nyt puolipäiväinen vakituinen työntekijä, jonka toinen puolisko koostuu siitä mitä milloinkin saa raavittua kokoon. 

Freelancereille ja taiteiden parissa työskentelevälle tilapäistölle koronaviruksen aiheuttama työtilanteen äkillinen heikentyminen ja jonkinlaisen työnteon jatkaminen hankalissa kotioloissa ei ole jokin taivaista paukahtanut pandemiayllätys. Se on potentiaalisesti toistuva tilanne, jolle altistaa oman tilanteen jatkuva hauraus. Apurahoilla elävä – sellainenkin joka elää niillä suhteellisen jatkuvasti – tietää, että se mikä sinulla nyt on, voi olla hyvin pian poissa. Työrauha on ylellisyyttä.

Niin kannatettava kuin pyrkimys auttaa taiteilijoita ja kulttuuri-, kirjoittamis- tai esittämisalan freelancereita onkin, on oireellista, että se ilmenee apurahojen muodossa. Taiteen edistämiskeskus ja säätiöt panostivat vikkelästi lyhyiden apurahojen pikahakuun, mikä varmasti tulee monille tarpeeseen. 

Koneen säätiö kutsuu kriisiapurahojaan ”kotiresidenssiksi”. Olen työskennellyt erilaisista käytännön pakoista johtuen apurahoilla kotona lähes aina, ja se on oikeasti vaikeaa. Ja nyt vielä vaikeampaa. Pitäisikö niillä apurahoilla saada jotain aikaankin tilanteessa, jossa etäyhteyden päässä roikkuu hämmentynyt koululainen ja koivessa turhautunut taapero, joka ei todellakaan käsitä, miksi puistossa nähtyjen kavereiden kanssa ei saa leikkiä? Ei kotiresidenssi naurata, ei. Kysyin kumminkin säätiöltä, voiko ko. apurahoja hakea puolipäiväisinä. Ei voi.

Tahon ei tarvitse perustella, ja se korostaakin pitävänsä salaisuutensa jokaisen hylsyn yhteydessä.

Apurahat ovat välttämättömän toimeentulon lähde, työskentelyn käytännön edellytys ja palkinto meritoitumisesta (ellei ole näyttöjä, on lähes mahdotonta saada apurahaa). Apurahoista kilpaillaan niin, että iso kasa hakemuksia lähtee Tahon tutustuttavaksi, joka päättää, kuka saa ja minkä verran. Oleellista taidetta ja tarpeellisten tekijöiden työpanosta tyrehtyy joka kerta samalla kun yhtä oleellisia hankkeita ja tekijöitä tuetaan. Eikä kukaan periaatteessa ikinä arvaa miten käy. Tahon ei tarvitse perustella, ja se korostaakin pitävänsä salaisuutensa jokaisen hylsyn yhteydessä. Yhdet saavat rahaa taloutensa tilkitsemiseen, toiset jäävät vaille.

Tämän kuvion toistaminen poikkeusaikana tuntuu jotenkin tuskalliselta. Jos taiteen kenttä kohtaa laajan, kaikkia koskevan ongelman, onko ratkaisu tosiaan apuraha – eli tekijöiden kilpailuttaminen hakurumbassa? Eikö ”koko” alalle suunnattua avustusta voisi hoitaa vaikka niin, että jaetaan pieniä summia kaikille, jotka pystyvät osoittamaan työskentelevänsä alalla ja kokeneensa tulonmenetyksiä? Miksi pitää jumpata kasaan taas yksi perusteellinen suunnitelma siitä, mitä aikoo kotonaan mietiskellä ja miksi se on niin pirun tärkeää, että tarvitsee siihen hätärahoitusta (ennemmin kuin joku muu, mikä on apurahajärjestelmän ikuinen piiloteksti)?

Vilijonkan niskaan rysähti taivas. Myrsky oli katarttinen.

En muista, milloin olen ensimmäistä kertaa kirjoittanut nettiin kaikkien luettavaksi, että perustulo olisi hyvä ratkaisu taide- ja kulttuurialan tavallisiin ongelmiin, kuten rahoitusjärjestelmästä seuraavaan epätasa-arvoon ja hukattuun aikaan, jonka taitavat ja luovat ihmiset käyttävät apurahahakemusten väsäilyyn joka vuosi. Mutta kirjoitan sen taas.

Vilijonkan niskaan rysähti taivas. Myrsky oli katarttinen. Pandemiasta tiedän sen verran, että se ei ole katarttinen. Se laittaa odottelemaan, jotta pahin (joka selitetään meille kärsivällisesti aina uudelleen kvantitatiivisesti) ei tapahtuisi, ja normaali tai uusi normaali alkaisi jälleen. Vilijonkallekin odotus oli raastavinta: ”Hänen oma myrskynsä oli aina pahin” (49).

Kirjallisuutta:

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. Suom. Laila Järvinen. WSOY, 1992