Harrastan kirjallisuutta, politiikka ei kiinnosta

Lukemista harjoittaville ihmisille on tyypillistä varjella harrastustaan pahalta. Niinpä lukijat sulkevat silmänsä ikäviltä tosiasioilta kuin jalkapallomaajoukkueen valmentaja ennen Qatarin kisoja: “kirjallisuus ja politiikka eivät kuulu yhteen”. Kuitenkaan ilman poliittisia voimia meillä ei edes olisi mitään, mitä kutsua kirjallisuudeksi. Sen määrittely on alusta lähtien poliittinen projekti, niin kuin jo professori Terry Eagleton sinisilmäisille fukseille opetti[1]. Määritelmä on liikkeessä ja yhteiskunnalliset arvostukset vaikuttavat siihen mitä suurimmassa määrin.

Facebookissa toimiva, suosittu Kirjallisuuden ystävät -yhteisö bännäsi helatorstaina tietokirja-arvosteluja sivulle postanneen Sami Eerolan (Spektaakkeliyhteiskunta) ja keskustelu räjähti. Monet tulkitsivat kiellon liittyvän Eerolan kirjoitusten ja hänen käsittelemiensä kirjojen poliittiseen sisältöön. Ryhmästä erottiin satamäärin. Ylläpitäjien puoluekannasta vihjailtiin. Äärioikeiston iskua epäiltiin.

Verkon suurimpaan suomenkieliseen kirjallisuusryhmään olikin yhtäkkiä liittynyt epäilyttävän monia uusia, myös räyhäoikealta tuttuja keskustelijoita, joiden mielestä ”politiikka ja kirjallisuus eivät kuulu yhteen”, minkä vuoksi ryhmässä pitäisi ”keskittyä kirjallisuuteen”. Eagleton osoitti T.S. Eliotin ja Ezra Poundin kautta, että ele on konservatiivikirjailijoille tyypillinen. Poliittisesti oikealle (Eliot) ja äärioikealle (Pound) sijoittuneet mestarit kampanjoivat myös “objektiivisen” lähiluvun puolesta analyysimenetelmänä, joka syrjäyttikin monista yliopistoista yhteiskunnalliset ja aatehistorialliset suuntaukset.

Kuitenkaan ryhmän säännöt eivät kiellä poliittista keskustelua, kunhan se tapahtuu kirjojen puitteissa. Eerolakin otettiin ryhmään takaisin, ja hän itse kertoi alkuperäisen erottamisen syyn olleen ”ylimieliseksi koettu tapani kritisoida muita”. Ylimielisyys ei tietenkään ole politikoinnista vapaa ominaisuus (liberaaleja, ihmisoikeuksista kiinnostuneita ja vasemmistolaisia kuvaillaan usein tällä mainesanalla), mutta sen voidaan ainakin kuvitella edelleen esiintyvän myös puhtaassa muodossaan.

On todella ymmärrettävää, että monet eivät halua harrasteryhmiinsä yhteiskunnallisia keskusteluja. Verkossa ei varmasti ole mitään rasittavampaa, vaarallisempaa ja ilmapiirille haitallisempaa kuin poliittinen mielipidevaikuttaminen. Väitettä ei tarvitse edes perustella, sillä kaikki, jotka lukevat tämän, tietävät jo sen olevan totta. Silti kirjallisuusryhmästä poliittisen sisällön poistaminen ei onnistu ihan yhtä näpsäkästi kuin shakkikerhosta. Vaikka shakki monarkiaa edustaakin.

Kun profiilissa lukee ”politiikka ei kiinnosta” ja ”harrastan kalastusta ja kirjoja”, mielessä lienee varsin kapea, julkisuudessa muotoutunut käsitys politiikasta. Samat ihmiset tuskin sanoisivat, että ”lasteni tulevaisuus ei kiinnosta”, vaikka juuri politiikalla siihenkin vaikutetaan. Kapeaan politiikkaan liittyy kamppailu ilmatilasta ja valtahegemoniasta erilaisissa keskusteluissa, usein niin, että vastapuoli saadaan joko vaiennettua tai näyttämään typerältä. Puoluepolitiikka toimii pitkälti tämän kamppailun ehdoilla, mutta härskimmät ilmaisunsa se saa ”sitoutumattomissa” verkkokeskusteluissa.

Kirjan lukemiseen vaadittava paneutuminen ja ajatustyö on parasta vastamyrkkyä nopealla huomiologiikalla toimiville poliittisille trollitehtaille. Jos politiikkaa lähdetään erottamaan kirjallisuudesta, juuri tässä mennään vikaan: poliittinen kirjallisuus ei keskimäärin ole osa ongelmaa, mutta voisi olla ratkaisu siihen. Ja tiettyjen tahojen intresseissä on pitää yllä käsitystä, että muuta politiikkaa ei olekaan kuin huutaminen ja riitely, sillä silloin he ovat voittaneet ja huutavat siis lujiten.

Vaikka harrasteryhmästä poistettaisiin mahtikäskyllä kaikki poliittinen kirjallisuus ja aiheet, politiikka väijyisi silti kuin tarkka-ampuja torin laidalla. Sanoilla on aina politiikkansa, vaikka kertoisit hattaranalleista vaahtokarkkilinnoissaan. Jokainen sana on valittu toisten kustannuksella. Kirjoitat, tuot asioita esille, ja samaan aikaan häivytät lukemattoman monia näkyvistä. Kirjallisuus epäpoliittisena, harmittomana harrastuksena on yhtä tyly kuin sotilasjoukko Petri Liljan sisällissotaa käsittelevässä runossa[2]:

VALHE

Kuinka monta kertaa

sanottiinkaan,

ettei antautuneita ammuta,

ja kuinka monta kertaa

tuohon valheeseen

uskottiin,

ja monen monta kertaa,

aina uudestaan,

lupaus petettiin.

Kun et enää usko epäpoliittiseen kirjallisuuteen, saatat huomata käsityksesi politiikasta monipuolistuvan ja tarkentuvan. Ehkä siellä voisi tehdä jotain järkevää ja harkittuakin? Tai kenties siellä tapahtuu jotain täysin odottamatonta? Maailma on sietämättömän avoin, täynnä asioita joihin tarttua, ja kirjallisuus voi auttaa jäsentämään sen poliittista kaaosta.