Innostuimme taidekritiikistä, ja nyt selitämme, miksi sinunkin kannattaisi

Käsitys kritiikistä valkoisten cismiesten sapelinkalisteluna on vanhentunut kärjistys, jonka kierrättäminen vähättelee feministisestä ajattelusta ammentavien kriitikoiden työtä. 

Instagramissa on keskusteltu viime päivinä taidekritiikistä ja erityisesti sen luonteesta arvottavana tekstilajina. Keskustelun kimmokkeena toimi @pikakahvimemegirl-tilin meemi, jonka teksti kuuluu näin: ”Mitä jos taidekritiikki menisikin niin et joku joka on innostunu siitä teoksesta selittäis mulle miks munkin pitäis olla / Eikä niin et joku joka ei oo tajunnu sitä selittää miks se on paskaa”. Postauksen kommentit ovat paljon puhuvia. Yhdessä suositellaan TikTok-tiliä, jossa tilin käyttäjä kertoo innostuneesti häntä ilahduttavista teoksista. Toisessa arvaillaan, pyörittääkö anonyymiä meemin julkaissutta tiliä kenties viime vuosina negatiivisissa elokuvakritiikeissä ryvettynyt ohjaaja Tuukka Temonen.

Toimittaja Juuso Määttänen osallistui keskusteluun Helsingin Sanomissa julkaistulla kolumnillaan, jossa hän pyrki kirkastamaan taidekritiikin luonnetta tekstilajina. Kolumnin julkaisun jälkeen keskustelu on kukoistanut useiden käyttäjien Instagram-stooreissa. Jotkut kyseenalaistivat Määttäsen asiantuntemuksen kritiikin alalla.

***

Rihmastomaisista, puolisalaisista ja katoavaisluonteisista Insta-stooreista on vaikea saada eheää kuvaa, mutta havaintojen perusteella keskusteluun ovat osallistuneet ainakin somevaikuttajat, journalistit ja taiteilijat. Nähtävissä on selkeä jakolinja: yhdellä puolella ovat taidekritiikin puolustajat ja toisella someaktiivit ja -vaikuttajat, jotka esittävät feministististä taidekritiikin kritiikkiä. Somessa feministisiä näkymyksiään esittävien mukaan nykyään julkaistavasta taidekritiikistä välittyy maskuliininen kuva, eikä se pyri aidosti ymmärtämään, mistä arvostelun kohteena olevassa taideteoksessa on kyse. Kriitikot vain haluavat käyttää sadistista valtaa.

Käsitys kritiikistä valkoisten cismiesten sapelinkalisteluna on paitsi kärjistetty, myös auttamattomasti vanhentunut. Pelkkä vilkaisu Tuli & Savun tai Kiiltomadon kaltaisiin julkaisuihin osoittaa, että Suomessa julkaistaan runsaasti siinä määrin paneutunutta kritiikkiä, että sen pelkistäminen yksioikoiseksi dissaamiseksi on sanalla sanoen vähättelevää. Runografi puolestaan on hyvä esimerkki siitä, miten runouskritiikki voi olla samaan aikaan sekä asiantuntevaa että helposti lähestyttävää. Myös Suomen arvostelijain liiton eli SARVin Kritiikki näkyy! -hanke on monipuolistanut paitsi itse kritiikkiä myös siitä käytävää keskustelua ansiokkaasti. Esimerkkejä löytyy kyllä.

Kehitettävää löytyy, mutta yksi asia on silti selvää: kulttuurilehdissä taide- ja kirjallisuuskritiikki kukoistaa. 

Nuoren Voiman päätoimittajina saamme jatkuvasti kritiikkitarjouksia erilaisista taustoista ja lähtökohdista tulevilta kriitikoilta ja kriitikonaluilta, ja tarjousten monipuolisuus näkyy myös julkaistujen tekstien kokonaisuudessa. Toki inklusiivisuuteen on tarpeen kiinnittää jatkuvasti huomiota. On kiistaton tosiasia, että taide- ja kirjallisuuskritiikin kenttä on Suomessa hyvin valkoinen. Kehitettävää löytyy, mutta yksi asia on silti selvää: kulttuurilehdissä taide- ja kirjallisuuskritiikki kukoistaa. 

***

Väite siitä, että taidekritiikki olisi lähtökohtaisesti hegemonista valtaa pönkittävää, on loukkaus jokaista feminististä työtä tekevää kriitikkoa kohtaan. Heitä on paljon – ja uskokaa tai älkää, osa heistä kirjoittaa myös suuriin päivälehtiin, joiden kirjoittajakunta ylipäätään on monipuolisempi kuin anttimajanderien ja oskarionnisten kirjoituksista säännöllisesti syntyvien kohujen perusteella voisi arvata. Vähemmän raflaavia, mutta huolellisesti puntaroituja kritiikkejä ei vain lueta yhtä ahkerasti kuin niitä, jotka päätyvät somekohujen kohteiksi. 

Jo kohut todistavat, että murskakritiikki on poikkeus. Jos ne olisivat normi, niistä tuskin jaksettaisiin jauhaa. 

Taipumus nostaa keskusteluissa säännönmukaisesti esiin vain kohukritiikkejä vahvistaa kuvaa kritiikistä keski-ikäisten miesten leikkikenttänä. Tätä mielikuvaa someympäristö vain vahvistaa – omanlaistaan vallankäyttöä sekin. Eikä murskakritiikki tietenkään ole pelkkä miesten etuoikeus.

Vähemmän raflaavia, mutta huolellisesti puntaroituja kritiikkejä ei vain lueta yhtä ahkerasti kuin niitä, jotka päätyvät somekohujen kohteiksi. 

Ja toisaalta: ehkei pelkän nimen pohjalta oletetun sukupuolen perusteella ole mielekästä tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä kriitikon tarkoitusperistä. Hyvän esimerkin konservatiivisista oletuksista tarjoaa Joonas Säntin vuonna 2019 julkaistun kritiikin vastaanotto. Saara Turusen Sivuhenkilöä käsittelevä kritiikki päätyi myllytettäväksi – eikä vähiten siksi, että sen kirjoittaja oletettiin nimen perusteella kaiken tunkkaisuuden ruumiillistumaksi eli valtaansa väärin käyttäväksi cisheteromieheksi. Oletettuun identiteettiin keskittymisen varjolla unohdettiin, että Säntti on maamme ansioitunein queer-narratologiaan perehtynyt kriitikko, jonka lukeneisuus myös unohdettujen (nais)tekijöiden teosten osalta on vailla vertaansa.

***

Osa viime päivien keskusteluun osallistuneista on ollut sitä mieltä, että asiantunteva kritiikkipuhe on jo lähtökohdiltaan ulossulkevaa tai suorastaan elitististä. ”Kuinka koulutettu ja ’asioista selvää ottanut’ pitää olla, että saa asiasta puhua?” kysyy julkaisunsa sittemmin poistanut koomikko Eve Kulmala ja vastaa samaan hengenvetoon: ”Varsinkin jos tarkastellaan taidekritiikkiä, joka mun tietojen mukaan on lähinnä keskiluokan ja eliitin hupia.”

Hupia? Keskiluokkaisuus lienee sekin määrittelykysymys, mutta jokainen kriitikon töiden avulla elantoaan kasaan raapinut varmasti tietää, että suuria voittoja ei tästä työstä ole näköpiirissä. Tai kuten kriitikko Maaria Ylikangas kirjoittaa kriitikon Yhteinen kritiikki -julkaisun esseessään: ”En ole koskaan tullut toimeen vain kirjoittamalla kritiikkiä.” 

Ajatus taiteen ja kirjallisuuden ammattilaisuudesta elitisminä on kylmäävä, mutta nykyisessä sosiaalisen median keskustelussa yllättävän usein toistuva syytös. Elitismikeskustelu kävi kuumana myös viime vuoden maaliskuussa, kun toimittaja Laura Friman julkaisi ammattitaiteilijuutta puolustavan kolumnin. Taidekriitikko Sanna Lipponen kirjoittaa keskustelua koskevassa summauksessaan, miten juuri elitismisyytökset nousivat tuolloin pääosin Instagram-stooreissa roihunneen keskustelun ytimeen.

Tullakseen kriitikoksi kirjoittajalla on oltava hyvä yleiskäsitys sen taiteenlajin toiminnasta, jonka teoksista hän kirjoittaa. Tieto on tunnetusti valtaa, ja sitä voi hankkia muiden reittien ohella myös yliopistokoulutuksen kautta. Koulutukseen liittyviä yhteiskunnallisia hierarkioita ei ole syytä vähätellä. Samaan aikaan on kuitenkin aiheellista kysyä, miksi juuri taiteeseen ja kulttuuriin liittyvä asiantuntemus saa elitismikortin nousemaan myös niiden ihmisten piirissä, jotka esimerkiksi tasa-arvosta tai ilmastonmuutoksesta puhuttaessa vannovat tietoperustaisen päätöksenteon nimeen.

Keskiluokkaisuus lienee sekin määrittelykysymys, mutta jokainen kriitikon töiden avulla elantoaan kasaan raapinut varmasti tietää, että suuria voittoja ei tästä työstä ole näköpiirissä.

Radikaali ajatus: entä jos yrittäisimme oppia toistemme asiantuntemuksesta sen sijaan, että väheksyisimme muita siitä, mitä he osaavat ja itse emme? Kirjallisuuskriitikko Eleonoora Riihinen kirjoittaa Instagramissa kritiikin olevan ytimeltään subjektiivinen laji, joka kuitenkin perustuu asiantuntemukseen. Hän jatkaa: ”Jos tuon asiantuntemuksen hankkiminen rakkaudesta taiteeseen on ’elitististä’, niin sitten olen varmaan elitisti.” Meil samat. 

***

Leikkimielinen vaatimus kritiikkien muuttamisesta suosituksiksi niiden pilkkaavan luonteen vuoksi on siis lähtökohtaisesti vinoutunut. Lisäksi se sivuuttaa kritiikin perimmäisen olemuksen ja tarkoituksen. Suosituksia jakaville TikTok-tileille, Instagram-postauksille ja lehtipalstoille on paikkansa, mutta kritiikkiä ne eivät korvaa. Vaikuttajat suoltavat someen, ettei antiikin ukkojen höpinät paljoa kiinnosta. Samaan aikaan toisaalla taiteen tutkimuksesta leikataan. Voi perustellusti kysyä, millainen sija itse taiteelle ja sen arvostamiselle tässä keskustelussa jää. Tutkimus ja kritiikki ovat aina kulkeneet käsi kädessä, ja kritiikin historia on erottamaton osa taiteen historiaa. 

Kritiikin lähtökohtana on aina teoksen ymmärtäminen ja kontekstoiminen taiteen kentällä. Joskus tässä onnistutaan paremmin, joskus huonommin. Kritiikkejä voi arvottaa samalla tavoin kuin taidetta. Siksi myös kritiikille voi vaatia ymmärrystä. Kritiikkiä kannattaa lukea, myös sitä vähemmän kuohuttavaa, sillä sen kautta voi laajentaa omaa ymmärrystään taiteesta ja kirjallisuudesta – ja tulla nähneeksi jotain sellaista, mitä ilman kritiikkiä ei olisi osannut huomata. Siksi ehdotamme toisenlaista meemiä:

”Mitä jos keskustelu taidekritiikistä menisikin niin et joku joka on innostunu kritiikistä selittäis mulle miks munkin pitäis olla / Eikä niin et joku joka ei oo tajunnu sitä selittää miks se on paskaa.”