Intohimotyötä ja arvostettuja meriittejä – Kulttuuritoimitus saa ammattilaiset harrastamaan

Ilmaistyössä on näennäisen matala kynnys ja mukava tekemisen meininki, mutta julkisivun taakse kätkeytyy luokka-ansa: köyhällä ei ole varaa jättää tehdystä työstä palkkioita laskuttamatta. 

Tällä viikolla vuoden täyttänyt Kulttuuritoimitus-julkaisu on onnistunut paikkaamaan kotimaisen kulttuurijournalismin puutteita suurella volyymilla. Alan perusongelma on häränpyllyä heittävästä mediaympäristöstä huolimatta ollut vakio ainakin siitä lähtien, kun itse tekemisen ideaali tuli vallitsevaksi ja taidealoista monien unelma-ammatteja, siis yli neljäkymmentä vuotta.

Tämä pätee jopa karsittuna korona-aikana: aiheita on yltäkylläisesti, foorumeita niukasti. 1970-luvun lopun ruohonjuuritasolla versonut zine- ja pienlehtikulttuuri ei ollut taiteen ulkopuolinen tarkkailija, vaan merkittävä osa itse käsittelemiään ilmiöitä.

Pienlehdistö kasvoi orgaanisesti yhteydessä instituutioiden ulkopuolisten taiteiden ja kansalaisaktivismin nousuun. Ilmaistöitä tekivät nuoret ja kokemattomat, ja aktiivisuus johti usein urakehitykseen nousevilla aloilla. Eräs sukupolvi yllätti vanhempansa ja keksi itselleen oikeita töitä rakastamiensa asioiden parissa – nyt heidän muistelmansa täyttävät 60-vuotishaastattelut.

Ilmaistyöllä yli tuhat juttua teettänyt Kulttuuritoimitus muistuttaa monessa tuosta pioneeriajasta, mutta paljon on myös muuttunut. Tekijöinä on kovan luokan ammattilaisia, myös näitä vanhan DIY-kulttuurin kasvatteja. Mikäs siinä, viimeistään eläkkeellä lienee mukava toteuttaa intohimojaan ja seurailla taidetta, mutta ympyrän sulkeutuminen on huolestuttavaa. Oikeat työt alalla ovat loppumassa juuri kun zine-sukupolvi eläköityy? Ok boomer.

Ammattilaisten iloinen harrastustoiminta ei ole vaihtoehto.

Tietenkään Kulttuuritoimituksen ei ole tarkoitus pyöriä vuodesta toiseen ilmaistyöllä. Päätoimittaja Marita Salonen toteaa Kritiikin Uutisten haastattelussa palkkiottomuuden olevan ”riipaisevaa”: ”Tilanne Kulttuuritoimituksessa ei voi jatkua näin, eihän kukaan jaksa tehdä veloituksetonta työtä kovinkaan pitkään.”

Jutusta käy ilmi, että Kulttuuritoimitus kuitenkin hyötyy riipaisevasta tilanteestaan. Kulttuurilehtien verkkojulkaisemisen volyymia rajoittaa yleensä palkkionmaksukyky. Ammattilaisten iloinen harrastustoiminta ei ole vaihtoehto. Taiteen edistämiskeskuksen kulttuurilehtituen ehtoihin kuuluva saavutettavuus käytännössä velvoittaa printtimediatkin verkkosivuihin, mutta palkkionmaksun, suuren juttuvolyymin ja riittävän kokoisen editoivan toimituksen yhdistelmää ei toistaiseksi kukaan ole onnistuneesti toteuttanut. Painavan verkkopresenssin huomattavasti pienemmällä julkaisuvolyymilla on rakentanut esimerkiksi kollegalehtemme Särö.

Juttujen maailmankuva rakentuu keskiluokkaisen suosittelu- ja vinkkauskulttuurin pohjalle.

Ilmaistyössä on näennäisen matala kynnys ja mukava tekemisen meininki, mutta julkisivun taakse kätkeytyy luokka-ansa: köyhällä ei ole varaa jättää tehdystä työstä palkkioita laskuttamatta. Juttujen maailmankuva rakentuu keskiluokkaisen suosittelu- ja vinkkauskulttuurin pohjalle, kriittisyys karsiutuu luonnostaan: "Kulttuurin hyvää tekevä voima vie meitä eteenpäin", kuten Salonen sanoo.

Journalismi ei kuitenkaan ole hyvinvointilaji, ja juuri kriittinen kulttuurijournalismi on kaikkein uhanalaisinta. Voisiko kuvitella, että vaikkapa Veijo Baltzarin tai Jean-Claude Arnaultin taustoja penkovat toimittajat olisivat kirjoittaneet juttunsa Kulttuuritoimitukseen? Jos on ikävää sanottavaa, kuka haluaa sanoa sen julkisesti, maksutta, samalla käyttäen mandaattiaan ja ammattitaitoaan journalistina?

Alussa Kulttuuritoimituksen tekijöille oli lupailtu, että juttupalkkiot maksetaan jälkeenpäin, kun rahoitus varmistuu. ”Tuolloin oletimme, että juttujen määrä on kymmenesosa nykyisestä. Nyt tilanne on aivan toinen”, sanoo Salonen. Hups, sanoi päätoimittaja. Jutut vain ilmestyivät verkkoon. Itse asiassa niitä tuli niin paljon, ettei millään ehditty editoida. Sori siitä.

Tässäpä työnantajan unelma, ala, jonka työntekijät kaipaavat palkakseen arvostettuja meriittejä.

Päätoimittaja on silti innoissaan kaikkialta hyökyvän vilpittömän tekemisen äärellä ja toteaa, että Kulttuuritoimitukseen kirjoittaminen on ”arvostettu meriitti”, joka on johtanut työtarjouksiin muualla. Itse kuitenkin pelkään, että tässä näytetään esimerkkiä myös ulospäin: tässäpä työnantajan unelma, ala, jonka työntekijät kaipaavat palkakseen arvostettuja meriittejä. Näillä tokeneilla he sitten joukolla ostavat egoa hivelevän hyvää artesaanileipää.

En yleensä rakasta kulttuurityön vertaamista yritystoimintaan, mutta koska Kulttuuritoimituksen taustalta löytyy Kulttuuritoimitus Suomi Oy, voi ajatusleikistä olla apua. Kuvitellaan uusi firma, jolla on nerokas toimintalogiikka: tehdään järjetön määrä toimeksiantoja, joita kukaan ei laskuta. Tuleeko mieleen montakin alaa, joilla kuvio voisi toimia? On tavallista, että yrittäjillä ei ole varaa maksaa itselleen palkkioita, mutta jos ulkopuolisesta työstä ei maksa, on nopeasti liemessä. Paitsi ihanassa intohimobisneksessä.

Kulttuuritoimituksen kaltaisella julkaisutiheydellä pyörivän median pyörittäminen tulisi kalliiksi, vaikka palkkiot olisivat riistoluokkaa. Tällä hetkellä on vaikea kuvitella, että päätoimittajan arvioima noin puolen miljoonan euron vuosittainen rahoitus, joka varmasti mahdollistaisi kunnon palkkiot Kulttuuritoimituksen nykyisellä julkaisutahdilla, voisi ratketa muuten kuin jonkin ison säätiön tai valtion syleilyssä. Kulttuurilehtituen ehtojen mukaan omaa rahoitusta pitäisi puolesta miljoonasta olla 250 000 euroa vuodessa – yksikään kulttuurilehti ei tällä hetkellä yllä lähellekään.

Kulttuurijournalismi kaipaa pysyviä, luotettavia rakenteita.

Kulttuuritoimituksen hiipuminen olisi silti sääli. Kulttuurijournalismi kaipaa pysyviä, luotettavia rakenteita. On lukijalle hankalaa, jos verkkomedioihin ei ehdi oppia luottamaan. Alalle on nyt syntynyt hyvää kulttuurijournalismia ylläpitävä ja tukeva, luotettava yleismedia, joka on rajoituksineenkin kulttuurinystävälle arvokas tiedonlähde. Minusta se ansaitsee hyvän rahoituksen.

Jos sitä ei tule, kirjoittajat löytänevät arvostetuille meriiteilleen käyttöä jatkossakin.