Jetset-minän hautajaiset

Matkustaminen kauas ja muualle on paitsi ekologisesti huonossa huudossa myös tärkeää. Tämä kevät saa kuitenkin luopumaan. Kutsumme kirjoittamaan aiheesta!

Näen nyt jatkuvasti unia matkoista. Aivan kuin olisi toinen minä, joka on elänyt siirtymällä kaupungista toiseen lentoteitse. Tahdon kieltää sen minän, koska en ole niin paljoa matkustellut, ja tuon toisen minän jatkuvat muistuttelut saavat minut tuntemaan jättäneeni taakse jetset-elämän. 

Silti jokainen matka on jättänyt niin syvän jäljen, että turisti-yöminä nostaa liian painavaa laukkua hihnalle, myöhästyy lennolta tai ehtii sille, eksyy geneeriseen italialaiskaupunkiin, kohtaa kummallisia, tuuleen hajoavia lintuja pystykallioisilla rannoilla, unohtaa lapset kotiin, antaa kalojen nokkia varpaiden kynsilakkaa luihin asti, odottaa muukalaista Zatteren kivipenkillä, ei pääse ulos Lontoon metrosta, kääntyy pietarilaisesta kadunkulmasta ja löytää itsensä tallinnalaiselta mukulakivimäeltä.

On vaikea muuttaa asennetta kulttuurissa, jonka yksi puoli on kosmopoliittinen. 2000-luvulla turismi on valunut aiempaa laajemman ihmisryhmän ulottuville. 

Nyt ei vaihdeta lentoreittiä maaväylään. Ei ole vaihdettavaa. Päiväminä ei juuri haikaile, eihän hän se turisti ollut, mutta se toinen kyynelehtii. Enkö koskaan pääsekään Amerikkaan, ovatko tiet Roomaan todella suljetut, Pariisi jäi näkemättä, samoin Tirana! Onko kaikki se uudella tavalla avautuva tila, lämpö tai viileys, äänimaiseman rytmiikka, väri ja auringon kulma aina toisaalla? Täällä huutavat samat rastaat päivästä toiseen ja tuulessa on sama suomenlahtinen viileä vire.

Matkailussa kysymys ei ole vain siitä, että kokotalvisesta marraskuun pimeydestä täytyy päästä tauolle, maksoi mitä maksoi, eikä siitä, että lomailla voi todella vain jos on riittävän kaukana. Ei ole kysymys edes uteliaisuudesta uusia paikkoja kohtaan. Vaan siitä täydellisestä fyysisestä ja henkisestä toisenlaisuudesta, joka tapahtuu toisessa ympäristössä. Voi olla, että tottumus matkustamiseen vähentäisi tätä vaikutusta.

Tämä on outoa surutyötä. Vaikka olen hyvin tietoinen siitä, että ilmastokriisi on jo kyseenalaistanut koko matkailukuvion, ja rysäyttää sen vielä lopullisesti, olen jatkuvasti salaa ajatellut, että vielä on mahdollisuus. Vielä vähän, vielä kerran. Oli olemassa hento ehkä, vahva jospa, oli verbejä, joihin haaveellinen konditionaali tarttui.

”Vielä viime syksynä luopuminen oli monen mielestä mahdotonta. Tänään se on arkea. Enää on löydettävä luopumisen täydellinen ilo”, kirjoittaa Ville Hämäläinen Kritiikin uutisissa. Hämäläisen perspektiiviä Antti Nylénin Kolmeen pyhään läpäisee kristillinen eetos, jossa nöyryys ei ole ele, vaan nöyryytys.
Siihen voi työntää vaikka se, että aiemmin mahdollinen muuttuu mahdottomaksi. Tiina Raevaara muistuttaa myös, ettei pandemia ole itsestäänselvästi luonnon voitto: Maailman köyhimmät asuvat usein siellä, missä luonto on rikkain. Kun turismi ei tuo enää elantoa, se on hankittava muualta. Se muu on luonto, jonka ihmeellisyyden perässä turistit ovat tulleet, ja kun turisteja ei ole, ihmeellisyys muuttuu tarpeettomaksi.

Pandemia on konkretisoinut luopumista, muuttanut toiveikkuuden epätietoisuudeksi ja epätietoisuuden luopumiseksi. Se on jonkinlaista kuihtumista omista toiveistaan (kai minä kasvan toiveista, eivätkä ne minusta).

Arvelen, etten ole ainoa.

Kirjoituskutsu

Ensimmäinen pieni koronatoimenpiteemme tässä lehdessä oli verkon Viikon runoilija -palsta, joka jatkuu juhannukselle. Sen tarkoitus on tuoda runoilijoille pientä välitöntä apua ja säännöllistä runoutta koteihin.

Päätimme tämän kirjoituksen myötä kutsua esseen kirjoittajia ajattelemaan luopumisen merkitystä. Mitä merkitsee se, että matkustaminen (ulkomaille) vähintään harvinaistuu, monien kohdalla mahdollisesti loppuu kokonaan? Toivomme vaikka fossiilisessa hengessä laadittuja esseeideoita matkustamisesta, muistoista, unista, unelmien hautajaisista, analyysia matkustamisen ja sen mahdottomuuden merkityksestä. Ristiriidoista, likaisuuden tunteesta, haluista, jotka törmäävät lähtemisen esteisiin. 

Toivomme ehdotuksia sellaisesta esseistiikasta, joka kohtaa tilanteen epävarmuutta ja jännitteisyyttä. Mikään pahuus (ellei sitten teleologinen mahdottomuus meissä) ei ole saanut meitä varaamaan lippuja, vaan usein juuri se hyvä, mikä ihmisessä on: uteliaisuus, tiedonhalu, intuitio, kaipaus jonnekin tai jonkun luo. Oliko se maailma, jossa pistäydyimme katsomassa muiden maiden pääkaupunkeja, tuhoisuudessaankin jollain tavalla hyvä maailma?

Esseesarjan ensimmäinen teksti julkaistaan kesäkuun alussa.

Toimi näin:

Ota yhteyttä lehden toimitukseen (Maaria Ylikangas ja Vesa Rantama, etunimi.sukunimi at nuorenvoimanliitto.fi) ja tarjoa esseetä. Mikäli sinulla sattuu olemaan valmis teksti tai luonnos, voit lähettää sen, mutta lähesty mieluiten idealla. Kerro, mitä teksti käsittelee, mikä sen näkökulma on, mikä sen tyyli on ja miksi ajattelet sen sopivan hyvin tähän julkaisusarjaan. Jokaista tekstiä työstetään yhdessä toimituksen kanssa julkaisuvalmiiksi.

Koska voimme julkaista vain rajallisen määrän esseitä, ehdotuksille on kaksi määräpäivää.

Ensimmäiset ehdotukset 17.5. mennessä. Ilmoitamme valituille mahdollisimman pian, kuitenkin 22.5. mennessä.

Toiset ehdotukset 2.8. mennessä. Ilmoitamme valituille mahdollisimman pian, kuitenkin 14.8. mennessä.

Molemmista eristä valitaan julkaistavaksi noin 2-4 tekstiä, ja niitä ilmestyy suunnilleen kuukausittain. Jokaisesta tässä sarjassa julkaistusta tekstistä maksetaan 200 euron palkkio.