Jokin lukuinnossa ärsyttää

Muutamia päiviä sitten päädyin juttusille erään kustantamon edustajan kanssa. Hän kyseli ahkerasti, mitä kuluvan vuoden kirjoja olen lukenut. Lukuammatistani paljastui Sally Rooneyn kokoinen reikä, jonka lupasin paikata ensi tilassa. En oikeastaan tiedä miksi - vaikka moni on lukenut Keskusteluja ystävien kesken, uskoisin pärjääväni lukemattakin. Huono omatuntohan siinä puhui, vaikka monien kirjojen kohdalla riittää, että muut ihmiset ovat ne lukeneet. Kyse on kollektiivisesta asiasta.

En tietenkään kokenut syyllisyyttä vain siksi, että Rooneyn ohittaminen uhkaa olla pieni kiusallinen virhe ammattitaidossani (muiden lukemattomien lisäksi). Vaan siksi, että lukeminen on aina hyvää ja oikein. Siksi syysloma on nyt lukuloma, kirjallisuuden saatavuutta lisätään paikoissa, joissa nuoriso liikkuu ja Lukutaitofoorumi on paikantanut keskeiset kolot suomalaisten lukutaidossa ja sysännyt alkuun hankkeita, jotka tukevat kaikkein heikoimmin lukevia. 

Itsellinen tietoyhteiskunnan jäsen todella tarvitsee lukutaitoa. Kirjanmittaisen tekstin lukeminen kertoo hyvää yksilön kognitiivisista kyvyistä ja parantaa niitä. Esimerkiksi romaanien lukeminen - nimenomaan laaturomaanien - voi parantaa kykyä kokea empatiaa, väitti tutkimus jokunen vuosi sitten. Asia on imaistu kritiikittömästi osaksi kirjapuhetta.

Rikkinäiset takintaskut eivät jatkuvasti haittaa sitä, joka voi näppäillä kengännauhalyyraa.

Moni elämänhallintaongelmainen sanataiteilija voi todeta tähän, ettei kirjallisuus hänen elämäänsä pelastanut. Tässä sitä ollaan rappiolla vaikka on luettu koko kaanon koti- ja ulkomailta sekä kirjoitettu osa siitä. Silti: rikkinäiset takintaskut eivät jatkuvasti haittaa sitä, joka voi näppäillä kengännauhalyyraa.

Kyvyttömyys ymmärtää luettua (mikä tekstin pituus sitten olikin) sen sijaan sysää yhteiskunnan laitamille. Lukutaito on aina yksilöllinen taito, jota ilman ei pysty toimimaan täysipainoisesti yhteiskunnan jäsenenä. Kirjallisuuskentän somearjessa huoli lukutaidosta näkyy monilla olennaisilla ja poliittisesti merkityksellisillä tavoilla, mutta se näkyy myös ilmiönä, jota voisi nimittää moraaliseksi kirjaposeeraamiseksi.

Kirjan lukemisella tarkoitetaan pääasiassa romaanien lukemista. ”Kirjasuositus” ymmärretään romaanisuositukseksi, ja vain harva hoksaa esittää muuta luettavaa - siitä huolimatta, että lukijoiden joukossa pelkästään elämäkertoja tai toisen maailmansodan historiaa ahmivat ovat suorastaan oma genrensä. 

Romaani on raskas laji, se vaatii aikaa sekä tuotannon että kulutuksen tasolla.

Romaanin ja porvariston kaltaiset asiat kehittyivät historiallisesti samaan aikaan. Romaani on raskas laji, se vaatii aikaa sekä tuotannon että kulutuksen tasolla. Se on syntynyt tilanteessa, jossa kasvavan keskiluokan vapaa-aika lisääntyi ja kapitalistinen kulutusyhteiskunta otti ensimmäisiä askeleitaan. Romaani edusti yksityistä lukemista, viihdettä ja huvitusta - ja tähän liittyivät myös varoittelut romaanien vaaroista, jotka kieltämättä tuntuvat oudoilta tätä nykyä. Mutta voisiko olla, että juuri romaanin lukeminen ei välttämättä ole niin universaalia kuin kuvittelemme?

Lukijoiden kiitoksissa liikuttaneille kirjoille toistuu usein sama asia: teoksessa on jotain jaettavaa, parhaissa sellaisissa on jotain universaalia. Jotain, mikä kertoo inhimillisyydestä. Aivan kuin juuri se oma vahva kokemus yleisyydestä tekisi tarinasta, henkilöhahmon kohtalosta ja siten teoksesta universaalin.

Romaanikirjallisuus on länsimaisessa mediakulttuurissa ollut pitkään johtava tarinatehdas

Pidämme helposti tarinoita yleispätevinä ja yleisinhimillisinä, jopa historiattomina esittämisen ja kerronnan muotoina. Romaanikirjallisuus on länsimaisessa mediakulttuurissa ollut pitkään johtava tarinatehdas - ei välttämättä pelkän volyymin vaan arvostuksen vuoksi. Juuri (laatu)romaanin lukeminen on keskiluokasta kumpuava yhteiskunnallinen fantasia, lukutaidon oikeanlaisen käytön huipentuma. Lue Dostojevski tai Joyce, ja olet perillä!

Jos bookstagrammaan tai tarjoan somessa ihasteltavaksi uutuuskirjapinoani, kerron samalla elintasostani, sivistyneisyydestäni, pyrkimyksestäni tervehenkisyyteen, ja asetan ihanteen niille, joiden silmiin toimintani sattuu. Olen sivistyneen keskiluokan vasta vähän eltaantuneiden vaaleanpunaisten pionien lemua siitä lieriömaljakosta, joka hallitsee kirjapinoon tarkentuvan kuvan bokeh-aluetta. Kirjojen sosiaalisen median representaatio ja lukemista tukeva terveys- ja moraalipuhe kääntyy edustamiseksi.  Blogeissa ja somejatkumoissa on kyse juuri hyvän elämäntavan edustamisesta, oli se sitten esteettinen tai eettinen. Kirjat sopivat molempiin.

Lopulta on joukko aikuisia, jotka esittävät toisilleen esittävänsä esikuvia niille, joita eivät edes tavoita.

Esikuvallisuudesta on tullut tärkeä poliittinen väline. On selvää, että poikalapsen on hyvä nähdä toisinaan mies kirjaan uppoutuneena, että hän kokisi luontevaksi tehdä itsekin niin. Ja niin edelleen. Silti esikuvallisuuden merkitys on otettu vastaan ihmeen kritiikittömästi. Eikö muuta ole? Julkisuus, joka esikuvia etsii ja välittää, toimii usein aikuisten maailmassa. Lopulta on joukko aikuisia, jotka esittävät toisilleen esittävänsä esikuvia niille, joita eivät edes tavoita.

Lukutaidon heikentyminen on nimenomaan yhteiskunnallinen ongelma. Sen syy ei ole vain älypuhelin, jota nuoriso ei pistä pois. Sen syvin syy on syrjäytyminen, jääminen paitsi siitä maailmasta, josta mikään kirja puhuu. Siksi hehkuttelijat ja heidän moraalinen kohteensa eivät kohtaa. 

Keskustelu lukemisen terveys- ja moraalisista hyödyistä näyttää liittyvän elämäntapaan. Eikö se, joka jakaa lukeminen + empatia -kamaa viesti samalla olevansa ihmisyksilönä jokseenkin kehittynyt, ehkäpä juuri lukuharrastuksen ansiosta? Kun usein arvostamme sitä, mitä itse edustamme, kehä on valmis.

Hehän ryhtyvät lukemaan kirjasyksyä läpi! Ajankohtaista ja tärkeää! Tai klassikoita! Ajatonta ja tärkeää!

Tuossa kehässä aidosti radikaali ajatus kaikkien lukutaidosta supistuu kirjaintoiluksi. Syntyy piilo-oletus siitä, että kun kaikki tällä hetkellä rajoitetut saadaan lukemisen ääreen, hehän ryhtyvät lukemaan kirjasyksyä läpi! Ajankohtaista ja tärkeää! Tai klassikoita! Ajatonta ja tärkeää!

Kokonaisvaltaisesti terveyttä ja seuraelämää pönkittävänä touhuna kirjallisuus asettuu riviin d-vitamiinipurkkien, koiranrapsutuksen ja kävelylenkkien kanssa. Kaikki elähdyttäviä, hyödyllisiä ja ihania asioita, mutta mikään niistä ei ole taidetta, koska ne eivät sisällä sanataiteen epävarmuuksia ja monimerkityksisyyksiä. Taide ei ole rautalisä eikä 50 metrin rata uimahallissa, se ei ole sykkeen sopivan tason ylläpitoa arkiliikunnassa, se ei ole kaksikymmenneljätuntinen treenisali.

Väärinymmärystä välttääkseni: kukaan ei ole väittänyt näin. Mutta maailma tuottuu tällaiseksi terveyttä ja sielunkuntoa korostavan keskustelun äärellä. Ikään kuin kirja olisi lukutaidon maali, siinä missä terveellinen ravinto olisi syömisen maali. Ei se ole, ja joka muuta väittää, ei tiedä mitään syömisestä. 

Lukutaidon maali on valheen erottaminen todesta ja joutavan tärkeästä.

Lukutaidon maali on esimerkiksi ymmärtää itseään koskevia viranomaisasiakirjoja. Sen maali on ymmärtää, mitä muut sanovat tekstitse, se on kykyä tajuta kommunikaation sävyjä - joka hahmottuu tekstien yhteiselossa. Lukutaidon maali on valheen erottaminen todesta ja joutavan tärkeästä. Se on myös nautinto, jonka jokainen kokee tavallaan, ja löytää tekstien moneudesta.

Lopulta lukutaito on kirjoitustaito, kyky ilmaista itseään sanoin, vaikka se tapahtuisikin tavoilla, joita laaturomaaniskene ei tunnusta. Ja juuri siinä on sanojen, tekstien ja perättäin paperille asettuvien virkkeiden koti.