Kirjahybridit raivasivat tiensä valtavirtaan

Antti Heikkisen Einari kiertelee ja kaartelee savolaiseen tapaan genreluokituksensa ympärillä. Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt voitaisiin lukea myös autofiktiona.

17.11.2020 Helsingin Sanomien kannessa mainostettiin metsäkoneyhtiö Ponssen perustaja Einari Vidgrénin elämäkertaa, jonka on kirjoittanut Antti Heikkinen. Itse puun kuvasta oli oletettavasti Ponsse jo napannut, mutta kannon päälle oli nostettu kuksa ja kirja, puuperäisiä kestotuotteita molemmat. Kirjaa kuvattiin ”tarinaksi pienen maaseutupitäjän pojasta, joka raivasi tiensä syrjäisen Savon savotoilta Suomen yrityselämän huipulle”. Oli iso-E:n nimipäivä, joten suuryritykset Ponsse ja Bonnier päättivät raivata vähän puita etelän mediaan.

Heikkisen tarjoamaa vastakohtaparia tietokirja ja kirja ihmisestä (saati ihminen ja tietokirjailija, joka ilmeisesti ei ole ihminen) en ole koskaan ennen kuullut.

Pari päivää myöhemmin ”romaani” nimeltä Einari nousi kaunokirjallisuuden Savonia-palkinnon ehdokkaaksi (ja pari päivää sitten se palkittiin lukijoiden myöntämällä Varjo-Savonialla). Kirjansa esipuheessa Heikkinen kertookin värkänneensä ensin vuosia tylsää tietokirjaa, mutta päätyneensä sitten toisenlaiseen ratkaisuun:

”Tämä kirja ei ole tietokirja – en ole tietokirjailija. Olen ihminen, kirjoitin ihmisestä. Seison ratkaisuni takana. En olisi voinut Einarista muuten kirjoittaa, kuin nyt kirjoitin.

Repliikkien, tarinoiden ja tunteiden takana on kaikki se tieto, mitä olen Einarista saanut puhellessani ihmisten kanssa virallisesti tai epävirallisesti. Mitään en keksinyt omasta päästäni.”

Kieltämättä perinteisen kehitysromaanin tyyliin kerrottu Einari ei lukuohjeissaan sisällä sanaa ”romaani” – olisiko ollut liian suuri kynnys rahoittavalle metsäkonefirmalle kustantaa kaunokirjallisuutta ikonisesta perustajastaan? Niinpä kysymys kirjan lajista jää ilmaan. Heikkisen tarjoamaa vastakohtaparia tietokirja ja kirja ihmisestä (saati ihminen ja tietokirjailija, joka ilmeisesti ei ole ihminen) en ole koskaan ennen kuullut.

Esimerkiksi alun kohtauksessa vuodelta 1950 on läsnä Einarin (1943-2010) lisäksi hänen isänsä, hevosmies Jooseppi (1906-1980), joista kumpikaan ei ole voinut osallistua kirjan tekoon. Vidgrénit ovat muuttamassa ja Jooseppi luennoi Einarille suvun historiasta ja ihmettelee kertynyttä tavaramäärää:

”On se kumma, jotta mitenkä on kuitennii kertynnä tuota tavaroo vaikka tässä on oppinna ihteesä niin vähävarasena pitämään. Tätä tahtia jos elämä männöö, niin tiijä mitenkä rikas mies se sinustaki vielä tulloo. Perintöruhtinas oikein.”

Osoittaa varsin tarkkaa seitsemänkymmenen vuoden takaisten tapahtumien tuntemusta, jos todistajien puuttuessakaan Heikkinen ei ole keksinyt edes näitä sattuvasti tulevalle miljonäärille lausuttuja sanoja. Suomalainen romaani on toki perinteisesti vastaan totuutena ja jakamattoman todellisuuden kuvauksena, mutta kerrankin sanoille on katetta. Tosi on se, minkä ihminen ihmisestä kirjoittaa.

Koska Einari ei ilmeisesti ole tietokirja mutta r-sanan lausuminen sallitaan vain palkintoraadeille, on se paras mahdollinen kirja kustantamon kannalta: tilanteesta riippuen millainen vain – kaunonnälkäisille kaunoa, tiedonnälkäisille tietoa, ihmisille ihmistä. Kirjastoluokitus on kuitenkin elämäkertojen alla: 99.16. Tekniikan, tuotantoelämän, kaupan ja talouselämän edustajat.

Vastuu siirtyy kuulijalle, mutta käteinen vaihtaa omistajaa ja metsäkoneyhtiö rahoittaa. Einari syntyy, käy savotoilla, keksii Ponssen, Ponsse menee metsään, kaataa puun, tehdään paperia, niistä nidotaan Einari. Kirja-alan sampo ja ikiliikkuja on keksitty.

***

Hybriditeoksia on tavattu etsiä marginaaleista, jostain proosan, esseen ja runon hähmäisiltä rajamailta, mutta etsintöjen jatkuessa ne ovat valloittaneet kirkkaimmat myyntipaikat.

Erityisesti maakunnissa rutkasti myynyt Einari on yksi esimerkki viimeaikaisesta kirjatrendistä, jossa menestysteoksen kategoria jätetään tarkoituksella auki. Hybriditeoksia on tavattu etsiä marginaaleista, jostain proosan, esseen ja runon hähmäisiltä rajamailta, mutta etsintöjen jatkuessa ne ovat valloittaneet kirkkaimmat myyntipaikat. Täysin toisentyyppinen esimerkki on Eeva Kolun teos Korkeintaan vähän väsynyt, joka yhdistää menestyksellisesti kaksi hyvin suosittua genreä, autofiktion ja self-helpin.

Kolun kirjaan on painettu kirjastoluokitus 17.3 Elämäntaito. Elämänfilosofia, eikä sitä ole kaunopalkintojen ehdokkaana näkynyt.  Sinänsä en keksi tällaiselle estettä – kirja on hyvin, nokkelasti ja tunteella kirjoitettu, vaikka epäilemättä tekijänsä mukaan yhtä totta kuin Einarikin. Joka tapauksessa Kolulla on kaunokirjallista voimalauseiden tajua:

”Jatkuva positiivisuuden vaatimus ottaa kokonaisen kirjon ihmiselämään kuuluvia kokemuksia ja kieltää niiden olemassaolon.

Se on siis valhe.

Ja tiedättekö mitä valheessa eläminen on?

Uuvuttavaa.”

Ehkä palkintoraadit vain uskovat herkemmin, kun totta kirjoitetaan omasta elämästä kuin kymmenen vuotta sitten haudatusta suurmiehestä.