Kirjallisuuden hyvät ihmiset
Myytit ihmisen pohjimmaisesta turmeltuneisuudesta ovat osoittautuneet vääriksi, mutta voiko taide seurata perässä? Kuoleeko kirjallisuus haukotukseen, jos ihminen ei olekaan paha?
Hollantilaisen Rutger Bregmanin populaaritiedeteos Hyvän historia 1 on lyhyen olemassaolonsa aikana jo ehtinyt vaikuttaa julkiseen keskusteluun. Bregman väittää, että ajatus ihmisen pahuudesta on sensaatiohakuisen ja yksittäistapauksilla rahastavan lehdistön hellimä myytti, jota tarkoitushakuiset ja vääristellyt tieteelliset kokeet ovat pönkittäneet.
Kirjan skaala ulottuu filosofisista kysymyksenasetteluista vankiloihin, kuntiin ja kouluihin. Se kasaa yksiin kansiin kunnioitettavan määrän yhteiskuntatieteiden ja psykologian tutkimusta.
Pahuus myy, ja kapitalismissa se on aina etu.
Viimeistään toisen maailmansodan tragedian jälkeen etsittiin selitystä: miten ihminen pystyy tähän? Niskan päälle pääsi vanha käsitys ”sivistyksen pintakerroksesta”: kun vähän raaputtaa pehmeän ihon pintaa, alla väijyy verinen murhaaja. Harmi vain, että pintakerroksen olemassaoloa ei ole voitu osoittaa – pikemminkin on kertynyt todistusaineistoa siitä, että erilaiset hierarkkiset sivistysjärjestelyt aiheuttavat kitkaa ja kiusaamista. Mutta mitäpä siitä, pahuus myy, ja kapitalismissa se on aina etu.
Bregman luotaa synkän ihmiskuvan historiaa Machiavellista ja Thomas Hobbesista lähtien, osoittaen vääräksi myös valtavirran taloustieteen tarvitseman käsityksen omaa voittoa tavoittelevasta homo economicuksesta. Taloustieteilijä Joseph Heinrich työryhmineen on etsinyt homo economicusta lukuisien alkuperäiskansojen parista, mutta joutui luovuttamaan. Lähimmäksi pääsivät simpanssit.
Kyyninen ihmiskuva vaikuttaa lähinnä lääketieteestä tutulta nosebolta: mitä vakaammin siihen uskomme, sitä lähemmäksi pääsemme. Ihmisestä homo economicuksen kaltaisen näyttivät varmimmin tekevän taloustieteen opinnot, selvisi taloustieteilijä Robert Frankin tutkimuksessa.
Suomen lehdistössäkin sai jo keväällä huomiota ”todellinen kärpästen herra”, kuuden oseanialaisen nuoren tarina. Päinvastoin kuin romaanissa, nuoret toimivat täydessä yhteisymmärryksessä ja onnistuivat selviytymään karulla, syrjäisellä saarella yli vuoden ajan ennen kuin heidät löydettiin. He olivat jopa kehittäneet koverretuista puista teknologian sadeveden keräämistä varten, eivätkä olleet juuri edes riidelleet.
***
Kärpästen herran juonen päästään repäissyttä William Goldingia kiitettiin ”realismista” ja harvinaisen todenmukaisesta nuortenkirjasta kaikkein arvovaltaisimmalta taholta, Nobel-akatemian palkintoperusteissa. Akatemian viime vuosikymmenten toimintatapoihin ja niitä edesauttaneisiin hierarkioihin voi tutustua esimerkiksi Matilda Gustavssonin teoksesta Yhdeksästoista jäsen.2 Käsitys taiteesta instituutiona, joka paljastaa ”ihmisen todelliset kasvot”, vaikka suurin osa on liian heikkoja kestämään totuutta, on esimerkiksi entisen sihteeri Horace Engdahlin hellimä ajatus. Tässä ”suurille kirjailijoille” on varattu poikkeusyksilön, moraalin ylittäjän rooli. 1980-luvun yksilöä mystifioivan kulttuurin myötä nämä kyynärpään heiluttajat nousivat monessa maassa kulttuurielämän johtopaikoille.
Tämä kilpajuoksu johti Jouko Turkan opetustyylin tyyppisiin ylilyönteihin, joissa ihmisen ”todellista luontoa” yritettiin väkisin puskea esiin mitä mielikuvituksellisimmalla ilkeydellä.
Bregman sivuaa, mutta ei käsittele laajemmin taiteen roolia kyynisen ihmiskuvan edistäjänä, mutta sanomattakin on selvää, että se on laaja. Juuri taiteen piiristä on siirtynyt muille elämänalueille tapa kuvata kaikkein negatiivisimman ihmiskuvan esittäjää realistisimmaksi.
Viimeistään toisen maailmansodan jälkeen realismista irtauduttiin joukolla, mutta tämä ei suinkaan tehnyt taiteesta lempeämpää. Enää edes todellisuusilluusio ei enää hillinnyt julmuuden syövereihin tunkeutumista. Tämä kilpajuoksu johti Jouko Turkan opetustyylin tyyppisiin ylilyönteihin, joissa ihmisen ”todellista luontoa” yritettiin väkisin puskea esiin mitä mielikuvituksellisimmalla ilkeydellä ja auktoriteettiuskolla. Näitä traumoja käsitellään vielä pitkään.
Ystävällisyys on ollut ”suuressa taiteessa” kortilla, vaikka kaiken aikaa ihmiset ovat olleet enimmäkseen ystävällisiä. Ketäpä sellainen kiihottaisi. Ei tarvitse kuin vilkaista suuren kustantamon tuoreeseen mainoslehteen löytääkseen todistuksen: uutuuskirjojen sivuilla ihmisen pahuus voi hyvin.
Kanelia ei ole aikaa laittaa pullaan kaiken murhaamisen lomassa – tämä on ihmisen osa.
Menestyskirjailija Max Seeckille on erityisen tärkeää, että faktat ovat kohdallaan, ”olipa kyse sotarikoksista, salamurhasta tai noidan päästämisestä hengestään. Silloin on paras kysyä asiantuntijalta.” Erityistapauksiin on erityiset faktat – näitä hyödyntämällä kirjailija kilpailee menestyksellisesti Netflixin ja älypuhelimen kanssa, niin kuin Seeck sanoo pyrkivänsä tekemään. Kun noita on juuri pääsemässä hengestään, on pakko kääntää vielä seuraava sivu.
Ruotsalainen Niklas Natt och Dag puolestaan kirjoittaa 1700-luvun Tukholmasta – ”mutta siinä maailmassa eivät tuoksukaan kanelipullat”. Edes kanelia ei ole aikaa laittaa pullaan kaiken murhaamisen lomassa – tämä on ihmisen osa.
***
Nyt voisi kuvitella, että vaadin taiteilijoilta edustavuutta ja todenmukaista taidetta – jotain niin tylsää, demokraattista ja joviaalia kahvinryystön kuvausta, että se pian jo haukotuttaa itsensä hengiltä. Liioin en peräänkuuluta moraalista esimerkkiä. Näiden vaatimusten historia on täynnä sensuurivaateita ja matalaotsaista paniikkia, ja tiettyjen kirjailijoiden kohdalla se on saanut muitakin absurdeja piirteitä, kuten selviää tuoreesta artikkelikokoelmasta Väinö Linna – tunnettu ja tuntematon.3
Jyrki Nummen artikkeliin on koottu historiantutkijoiden huolenaiheita vuoden 1918 kuvauksesta Pohjantähti-trilogiassa: ”Miksi ei ole valaistu kevään 1918 yleiseurooppalaista taustaa? Miksi ei ole esitetty (Honkolan) kartanon omistajien oikeata, pitkäaikaista ja ansiokasta sukuhistoriaa? Miksi ei kuvata vuoden 1917 mellakoita Helsingissä ja Turussa? Ja kaiken kukkurana: miksi ei kerrota aikakauden maalaisliittolaisista vaikuttajista mitään?” (s. 125) Kun fiktio on saanut virallisen historiankirjoituksen roolin, Koskelan torpan epäuskottavan prameasta katostakin saa aikaan pienen kulttuurisodan.
Pikkunipotuksen taustalla oli kuitenkin aistittavissa huoli siitä, että historiantulkinta on vääränlainen.
Linnaa arvosteltiin lukemattomista pienistä yksityiskohdista ja esitettiin oletus, että romaani voisi ottaa kaikki historialliset muuttujat huomioon. Pikkunipotuksen taustalla oli kuitenkin aistittavissa huoli siitä, että historiantulkinta on vääränlainen: sivistyneistö on koketeeraavaa karikatyyriä, torppareiden vihaa taas ymmärretään liiankin kanssa. Kun 1920- ja 30-lukujen valkoinen historiankirjoitus oli maalannut punaiset nurkkaan verenhimoisina julmureina, ei ymmärtävää katsausta konfliktin taustoihin ollut helppo niellä vielä vuosikymmenten jälkeenkään.
Kuitenkaan yksikään konflikti historiassa ei ole ratkennut vihollista demonisoimalla – sovittelu hylkii aina valheita ja ”vaihtoehtoisia faktoja”. Ihmiset käyttäytyvät välillä julmasti, mutta eivät ilman syytä ole julmia. Tämän ymmärtäminen ei saisi taiteelle olla ylivoimainen rasti. Detaljit voivat puolestani heittää häränpyllyä ja avaruusliskot vallata koko Pentinkulman, mutta taiteen olisi foliohatun läpikin nähtävä todellisuus sensaatiolehdistöä avarammin. Yksinkertaisesti kaipaan fiktioon enemmän ihmisiä, joiden aikeet eivät koko ajan ole läpimädät – ja tässä Linna onnistui, enimmäkseen myös sivistyneistöä kuvatessaan.
***
Viihdekirjallisuus tuskin on pahimmasta päästä julman ihmiskuvan luojana. Pysyvämmät vaikutukset lienevät syvällisenä pidetyllä taidekirjallisuudella, jonka lukija uskoo uppoutuvan ihmissielun syövereihin. 1900-luvun kirjallisuudessa voi tarkastella esimerkiksi psykoanalyysin laajaa vaikutusta, josta Lauri Rikala esittää tuoreessa vihkossaan mielenkiintoisen havainnon: ”Vaikka psykoanalyysi on epätieteellistä ja sitä pidetään aikansa eläneenä, kirjaston psykologiahyllystä ei löydy mitään muuta, joka koskettaisi rikkinäistä ihmistä.”4 Samalla lailla psykoanalyysi veti taiteilijoita puoleensa kuin kärpäspaperi, kun vaikkapa kognitiivisen tai neuropsykologian käytännöllisemmät koeasetelmat eivät tunnu helposti tarjoavan taideteoksen vaatimaa jännitettä.
Vastakkainasettelu päivä- ja yöminän välillä johtaa siihen, että yö nielee hauraan päivän.
Kesällä luin jonkin verran Thomas Mannin tuotantoa, ja huomasin ensimmäistä kertaa miten suuressa roolissa näkemys ohuesta ”sivistyksen pintakerroksesta” siellä on. Mannin päähenkilöt ovat usein yksinäisiä kirjailijoita, esimerkiksi Kuolema Venetsiassa -novellin Gustav von Aschenbach, joka yrittää säännöllisillä rutiineilla ja kurinalaisilla elämäntavoilla (ilman mainittavaa muilta ihmisiltä, mitä nyt palvelijat valmistavat lounaan) laittaa tuhoisina ja irrationaalisina pitämiään viettejä kuriin. Periksi antaminen merkitsisi turmiota, ja vastakkainasettelu päivä- ja yöminän välillä johtaa siihen, että yö nielee hauraan päivän.
Psykoanalyysi asettui melko helposti vanhan kunnon kristillisen synnintunnon päälle uudeksi kerrokseksi, ei suinkaan murtanut sitä. Taiteessa se tarkoitti usein poikkeusyksilön liukumista oidipaaliseen hulluuteen, josta paranemiseen ei ollut tietä näkyvissä.
Nautin Mannin teoksissa monista asioista, joista vähäisin ei ole aikamme kärsimättömyydelle täysin vieras, huolellinen tarpeettomienkin detaljien kuvaus – kunpa nykykirjallisuus yhä tajuaisi, että parhaiten se kilpailee Netflixin kanssa olemalla jotain aivan muuta. Pakettiin kuuluu lupa olla tylsä. Sillä sellaistahan tästä uusrealistisesta kunnon ihmisten kirjallisuudesta taitaa tulla.
Lisää uusi kommentti