Kliseen puolesta

Suuret, kaikkia koskettavat asiat ovat kliseemagneetteja, ja erityisesti ne, joista on vaikein puhua, ne joihin tarvitsemme ammattimaisten postikorttitehtailijoiden apua.

Lokakuu. Katson hautausmaan lanatulle läpikulkuväylälle tallautunutta keltaista vaahteranlehteä ja näen miten se hiutuu hiekaksi. Noin haluaisin kuolla, kuin runotyttö, painautua maata vasten ja lakata hitaasti olemasta.  (Katriina Huttunen: Surun istukka)

Eräs oppilaani kirjoitti kuolemaa käsittelevässä esseessään syksyisestä kävelystä hautausmaalla. Jouduin huomauttamaan tekstin ylimääräytymisestä, kun kertoja alkoi tapailla säveltä: ”Katu täyttyy askelista…” Äkisti tuntui, että viaton kulttuuriviite puskee muuten tyylikkään tekstin syvälle kliseen maastoon. Kaljabaarin tahma kiinnittää kengänpohjat lattiaan, vaikka esseessä käyskennelläänkin raikkaassa syysilmassa.

Aloin pohtia suhdettani kliseeseen. Miksi Juicen käytetyin lainaus tekstissä punastuttaa, vaikka tilanne on täysin uskottava ja luultavasti tapahtunut minullekin monta kertaa? Mitä klisee itse asiassa on muuta kuin kaikista tarkin kulttuurimme kuva, se todennäköisin vaihtoehto, joka puskee kuin lupiini maasta täyttämään tyhjän tilan? Eikö ole tyhjää pintaliitoa ja snobismia jaella sellaisesta sanktioita?

Suuret, kaikkia koskettavat asiat ovat kliseemagneetteja, ja erityisesti ne, joista on vaikein puhua, ne joihin tarvitsemme ammattimaisten postikorttitehtailijoiden apua. Rakkaus ja kuolema. Mutta suurin niistä on kuolema.

Katriina Huttusen erinomainen autofiktio Surun istukka ottaa asetelmasta kaiken irti. Kertojan 26-vuotias tytär on tehnyt itsemurhan ja äiti on päättänyt elää surussa ja surua loppuelämänsä ajan. Suremiselle ei vain ole jäädä tilaa, sillä läheisen kuolema vie Kafkan maisemiin: kuolinpesän pankkitilin avaamiseen vaadittaisiin edesmenneen tyttären allekirjoitus; pankkivirkailija ei tunnu ymmärtävän, että nuorikin voi olla kuollut.

Kertoja vaeltaa Hietaniemen hautausmaalla ja pitää liekkiä tyttärensä haudalla. Tekstistä voi irrottaa lukuisia sitaatteja, jotka näyttävät kliseisiltä, mutta kokonaisuus on jotain aivan muuta, tai ehkä sittenkin: klisee täytenä elämänä, täytenä kuolemana. Vaikka kertoja kieltäytyy toipumisesta ja kaikesta katharsiksen mahdollisuudesta, lukijalle sellainen on oudosti tarjolla.

Klisee on klisee, koska se toimii.

Näin marraskuussa viikatemies väijyy kaikkialla; sataa vähän liikaa, on vähän liian lämmin, liian pimeä; surullisesti huokaavaan ruuhkabussiin on jätetty yksi tyhjä paikka. Katselen Ars Moriendi -festivaalin ohjelmaa – Kuolemantansseja, Post Mortemia, hautausmaakävelyitä. Festivaali tuntuu uudenlaiselta ja suorapuheiselta, kiertelemättä kuolemaa päin käyvältä. Siis erittäin tervetulleelta syysohjelmalta, silti sen sisällöt ovat tuttuja.

Avantgardekin taipuu kuoleman edessä. Jos musiikkikriitikko uskaltaakin vielä päälehdessä vaatia, että uuden soulmusiikin pitää kuulostaa tulevaisuudelta, kuolemafestivaalilta tuntuisi naurettavalta vaatia rohkeita avauksia. Kun puhutaan jostakin, minkä kaikki kohtaavat ja useimmat eivät välittäisi, ja mistä puhumista vielä tavataan vältellä, ainoa tarjokas ilmaisuksi on yleensä klisee.

Kliseet ovat itse asiassa hämmentävän monien edistyksellisinä pidettyjen taiteilijoiden työskentelyn käyttövoima. Ihailemani amerikkalaisrunoilija, kuolemaansa asti uudistunut ja elinvoimaisena pysynyt John Ashbery (1927-2017), ilmaisi niiden potentiaalin seuraavasti: ”Minua viehättää käytössä kulunut, aikakausien ajan käytetty kieli, jolla yritetään ilmaista jotakin itselle tärkeää – mikä juuri siksi kuulostaa banaalilta. Minulle siinä on jotain pyhää, koska tämä puhe on palvellut niin monia ihmisiä niin monta kertaa, heidän tärkeissä hetkissään.”

Klisee on klisee, koska se toimii.

Elämä on kuolemista, ja laiffii.