Kriitikko ei tsemppaa kentän laidalla

Tuki mielletään usein yksilön tsemppaamisena. Rohkaiseva kulttuuri yleisesti luo toimintaedellytyksiä, innostumista ja uskallusta. Kuitenkin kriittisten puheenvuorojen tuomitseminen moraalittomina vie nimenomaan toimintaedellytyksiä ja uskallusta. Myös analyyttisiin, rakentaviin ja ei-pelkästään-kiittäviin huomioihin sisältyy paljon innostusta. 

Taiteilijoiden suhde kritiikkiin on tunnetusti vähintään jännitteinen tai avoimen vaikea, eivätkä kriitikot ole siitä tietämättömiä. Taiteilijan näkökulmasta tuota suhdetta kuvaa loistavasti Riku Korhosen taannoinen “Puhu,viha” -teksti (Granta 9, Tunnustus, 2017) 1 Se on fantasia ja taiteilijan mielenmaiseman kuvaus: kritiikki voi tuntua niin pahalta, että kriitikkoa tekee mieli vahingoittaa. Samoin Saara Turusen Sivuhenkilö (2018) selvitti välejä vähättelevän kritiikin kanssa. Taiteilijan näkökulma on hyvin näkyvillä. 2

Näissä keskusteluissa juuri kriitikot ovat yleensä viimeisinä määrittelemässä omaa lajiaan tai omaa tapaansa toteuttaa sitä. Kritiikin nykytilanteessa valta on ennen kaikkea noteeraavaa: eniten painaa se, onko teosta huomioitu ja kuinka laajalti - yhtä tärkeää ei ole se, mitä siitä on kirjoitettu. On myös yleisesti tunnettu fakta, että erilaisiin tulkintoihin samasta teoksesta voi päätyä, ja kaikki ne voivat olla perusteltuja, ja siis yhtä totta. 

Tuen vaatiminen keskusteluissa usein sukupuolittuu. Erityisesti naiskriitikoilta odotetaan tukea naisten teoksille. Minusta vaatimus sisältää sen, että naisten työtä ei pitäisi ottaa yhtä vakavasti kuin miesten. Pelkkä oletetun sukupuolen jakaminen ei toimi kovin hyvin perustana suhtautua aina myönteisesti oman sukupuolen toimintaan. Uskon, että myös ja juuri erimielisyys on ilmaa siipien alla.

Olen toiminut kriitikkona suunnilleen 15 vuotta. Vaikka nyt kirjoitan vähälti arvosteluja, näen itseni kriitikkona. Minua on moitittu rakentavasti ja kohteliaasti päin naamaa, joskus syystä, joskus muuten vaan, rusennettu törkeästi selän takana, mistä olen saanut lopulta tietää jotain reittiä, ja juuri se on aina tuntunut epäreilulta. 

Olen kuitenkin mieltänyt palautteen, negatiivisenkin, enimmäkseen kannattelevaksi. Sillä on väliä, mitä teen ja sanon. Toistan: erimielinen tai kielteinenkin palaute kertoo aina siitä, että asialla on väliä. Ja kenties vielä enemmän kuin positiivinen, koska negatiivisen mielipiteen kirjoittamiseen on isompi kynnys.3

Tykkääkö se vai eikö se tykkää?

Kriitikolle on korkea kynnys kirjoittaa negatiivisesti, tai analyyttisesti, koska se on vaikeaa ja siitä voi tulla sanomista. On paljon helpompaa kehua veltosti tai överisti: taiteilija on riittävän tyytyväinen, itse kuittaa pienen juttupalkkionsa mahdollisimman vähällä vaivalla. Hyvät ja analyyttiset kehut ovat asia erikseen, mutta niistäkin saattaa saada tekijän kimppuunsa (väärin kiitetty -tapaukset).

Yleisylistelevä kritiikki on luotaantyöntävää, mikään ei vaikuta kiinnostavalta, koska kaikki on samantekevää.

Esimerkiksi suomalaisessa musiikkikritiikin piirissä on pyrittykin kaventamaan arvostelemisen tilaa, ja ilmeisesti siinä on onnistuttu.4 Musiikkikritiikin yleisöön kuuluvana voin sanoa, että sen piirissä tavallinen yleisylistelevä kritiikki on luotaantyöntävää, mikään ei vaikuta kiinnostavalta, koska kaikki on samantekevää.

Kokemukseni perusteella kriitikot usein ymmärtävät vastuunsa paremmin kuin heitä ulkoapäin neuvovat, ja niitä neuvoja riittää - kuuluu lajiin! Vastuu ei nimittäin kohdistu vain teosten tekijöihin, vaan myös kritiikin ja teosten yleisöihin sekä taiteeseen itseensä. Kritiikki sekä esteettinen että journalistinen teksti. 

Harvassa ovat ne kriitikot, jotka pitävät omaa tekstiään lopullisena totuutena teoksesta. 

Arvostelut ovat osa keskustelua. Ne menevät joskus pieleen, ja harvassa ovat ne kriitikot, jotka pitävät omaa tekstiään lopullisena totuutena teoksesta. 

Usein asetetaan vastakkain taiteilijan suurta vaivaa vaatinut, epävarmuutta ja ongelmia tuottava työ, johon on pantu kaikki laskimoverestä kohdun limakalvoihin, ja kriitikon nopeatempoinen työ, jossa henkinen viisari heiluu ylemmyydentunnon ilmapuntarin asteikolla miellyttää - ei miellytä. Mutta mikä on kriitikko?

Se, joka tavoitteellisesti on motivoitunut kirjoittamaan arvosteluja, on itse oma välineensä. Kokemus taiteesta tapahtuu vain yksilössä, ja vaikka kriitikolla pitää olla välineet katsoa teosta eri näkökulmista ja ymmärtää sen kontekstia, itse kokemusta taiteesta ei ole muualla kuin yksilössä. Ei ole yleistä tasoa, on vain partikulaari, erityinen. Se on kritiikin perusta, ja taiteen ja kritiikin kohtaamispinta. Kokeva minuus on kriitikolla, kuten kaikilla muillakin, muuttuva, mutta myös tietoinen itsestään. Oma kokemus on julkisen kirjoittamisen väline. Siksi kriitikko on kirjoittaja siinä missä muutkin – eikä pilakuvien ihmis- ja taiteenvihaaja.

Arvottaminen ei ole vastaus kysymykseen, oliko teos hyvä vai ei, vaan se on paljon monimutkaisempaa.

Kritiikki on itsenäinen teksti, joka vaatii tulkintaa, kuten muutkin tekstit. Joskus lukija voi ymmärtää saman tekstin joko positiiviseksi tai negatiiviseksi arvioksi. Tämä pätee usein analyyttisiin arvioihin, joista ei ilmene vastaus kysymykseen: TYKKÄSIKÖ SE VAI EI. Siinä mielessä laadukas kritiikki lähenee esseistiikkaa. Kritiikin lajiin kuuluva arvottaminen ei ole vastaus kysymykseen, oliko teos hyvä vai ei, vaan se on paljon monimutkaisempaa.

Naisten osa

Sukupuoli on asia, josta tulee toistuvasti noottia meille toimitukseen. Nuorella Voimalla on maine äijälehtenä, jonka voi kyllä helposti vahvistaa lukemalla takavuosien numeroita. Emme tarkalleen tiedä, miksi 1990-luvulla paljon puhuttu feministinen käänne kuoli lehdessä suhteellisen nopeasti. Meille kuittaillaan yhä miesten keskustelukerhoista tai naisten väheksymisestä. Yleisemminkin suomalaisissa kirjallisuuslehdissä on vielä viime vuosina vallinnut paha sukupuolivinouma (naisten osuus tekijöistä noin kolmannes, ja tämä näkyy myös aiheissa). 

Viime vuonna jutuista 56% oli naisten tekemiä, kuluvan vuoden luku tähän saakka on paria kymmenystä vaille 60%.

Olemme korjanneet tilannetta tavoitteellisesti. Viime vuonna jutuista 56% oli naisten tekemiä, kuluvan vuoden luku tähän saakka on paria kymmenystä vaille 60%. Viime vuonna juttujen keskeisistä lähteistä oli naisia noin puolet, tänä vuonna tähän saakka noin 56%. Seuraamme myös jutuissa mainittujen ihmisten sukupuolta, mutta tähän hätään en sitä laske (siihen menee kauan). Jutuissa mainituista ihmisistä valtaosa on yhä miehiä (viime vuonna noin 70%), pitkälti siksi että kaikki kaanonia kriittisestikin käsittelevät jutut mainitsevat paljon ja esim. luetteloivat miestekijöitä. Jokainen kirjallisuushistoriaa käsittelevä juttu lisää miesnimiä huomattavasti. 

Seuraamme näitä lukuja, koska olemme määrätietoisesti pyrkineet muuttamaan kirjallisuusjulkisuuden rakennetta. Naiset muodostavat valtaosan humanististen alojen opiskelijoista ja kirja-alan työntekijöistä. Kun aloitin lehden päätoimittajana, tuntui todella väärältä, että naisten osuus kirjallisen julkisuuden linnakkeissa on vähemmistö, ja asian korjaaminen oli minusta välttämätöntä. 

Tällä viikolla sosiaalisessa mediassa tuli vastaan palautetta, jonka mukaan Nuorella Voimalla on ollut arvosteluissa “tarvetta lytätä esimerkiksi pari viime vuoden hienointa (naisten kirjoittamaa) teosta”. Palautteen antaja kysyi painokkaasti MIKSI. 

Viime vuoden toukokuusta meillä on arvosteltu 111 teosta (enimmälti kirjoja, mutta myös esim. levyjä ja kuunnelmia), joista naisten tekemiä on 59, miesten 45 (loput useiden tekijöiden tms.). Kolme naisten tekemistä kirjoista on saanut enemmänkin negatiivisen kuin positiivisen arvion.5 

Kysymykseen lyttäystarpeesta on vaikea vastata, koska sitä ei näytä olevan. Kun kriitikon kanssa sovitaan toimeksiannosta, kukaan osapuolista ei tiedä pitääkö hän kirjasta vai ei (ja kuinka usein valistuneetkin arvaukset menevät pieleen). Kun arvostelu tulee, toimitus voi vallan hyvin olla kriitikon kanssa eri mieltä, ja toimitus voi olla eri mieltä keskenäänkin, mutta se onkin aivan eri asia kuin tekstin toimittaminen julkaisua varten. Kirjoittajan mielipiteen muuttaminen ei kuulu editointiin. Siksi yksittäisessä lehdessä voi hyvinkin ilmestyä tekstejä, jotka ovat ristiriitaisia keskenään. Yksittäisten tekstien sisällöistä toivommekin toki keskustelua, ja lukijakirje on aina kiva.

Kritiikissä yksi lyttäys jää mieleen paremmin kuin monta kehua.

On siis aivan mahdollista että kritiikin lukija on eri mieltä kuin kriitikko. Hyvässä tilanteessa kirjasta on kuitenkin olemassa useampia arvosteluja ja kirjablogimerkintöjä, jotka ovat keskenään erilaisia.

Kritiikissä yksi lyttäys jää mieleen paremmin kuin monta kehua. Tiedän sen omasta työstäni hyvin. Olen muutaman tekstin perusteella saanut tiukan maineen ankarana kriitikkona, mutta siinä arvostelujen massassa, jonka olen kirjoittanut, moitteet todella ovat vähemmistössä. Olen jopa ottanut välillä haasteeksi kirjoittaa ylistyksen, joka jää mieleen. Ainoa, joka niitä muistelee, olen minä – ja ehkä kohdeteoksen kirjoittaja. Ja sattuneesta syystä kirjoittaja on usein pitänyt minua varsin pätevänä kriitikkona, koska olen tykännyt hänen kirjastaan ja osannut kertoa sen maailmalle. Monissa muissa tapauksissa sitä onkin taas ammattitaidoton tolvana.

Joskus sanotaan, että jos sinulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, vaikene. Musiikkikritiikissä keskustelua tämäntapaisesta vaatimuksesta on käytykin. Aviisi summasi keskustelua viime vuonna:

Taide jää keskustelussa toissijaiseksi. Saara Aallon tai Tuukka Temosen tsemppaaminen ei olekaan enää makuun perustuva kannanotto, vaan tuen osoitus suomalaiselle yrittäjyydelle. Monet tuottajapuolen edustajat tuntuvat odottavan, että kriitikot ovat heidän puolellaan, edistämässä tätä menestystarinaa.

Niin. Kriitikon tehtävä ei ole tukea taitelijan uraa. Vaikka kritiikki usein sitä tekeekin (myös silloin kun kritiikki on negatiivinen, eihän lukija mikään kritiikitön typerys ole). Kriitikon tehtävä kuitenkin painottuu eri tavalla: kritiikki kertoo uusista teoksista (yleisön yksinkertaista palvelua), se osallistuu aikansa sivistykseen keskustelemalla noista teoksista, ja siten sillä on merkitystä kulttuurin itseymmärryksessä. Kritiikki myös luo kokijuutta taiteiden sisällä ja niiden yleisöille. Osa kritiikin funktioista ylittää ja ohittaa yksilöt, jotka siihen osallistuvat.

Tämä blogimerkintä on reaktio eri yhteyksissä somessa pulpahdelleisiin keskusteluihin ja palautteisiin. En esimerkiksi oikein tiedä, miten median pitäisi vastata toimitukselliseen kritiikkiin, joka esitetään Instagramin storyna - tarina on julkinen, mutta se katoaa vuorokaudessa. Ja samalla tarinat ovat Instagramissa vaikuttavaa sisältöä, niitä seurataan tiiviisti. Tarinamuotoon ei kuitenkaan voi vastata kuin yksityisesti, paitsi tekemällä oman tarinansa, joka ei kuitenkaan näy enää samalle yleisölle kuin alkuperäinen tarina. Storyt siis istuvat huonosti sellaiseen dialogiseen logiikkaan, jota kaikki aito keskustelu edellyttää.

Ja keskustelua juuri tarvitaan. Käydään sitä.

• 1. Korhosen tekstiä nimitetään esseeksi (nonfiktiota) että fiktioksi (ei nonfiktiota). Näinhän on toki voita leivän molemmin puolin.
• 2. Marissa Mehr kirjoitti aiheesta taannoin Kritiikin uutisten pääkirjoituksen: https://www.kritiikinuutiset.fi/2018/05/09/kun-kritiikki-tuli-osaksi-taidetta/
• 3. Itsestäänselvyys, mutta poissulkien vihapuhe, anonyymit matalan kynnyksen sontakommentit ja geneeriset ulinat keskusteluketjuissa.
• 4. Artistien linjaukset ja esim.tuottajaportaiden puuttuminen median toimintaan, ks. esim. Aviisin summaus https://www.aviisi.fi/2018/11/mita-tapahtuu-kulttuurikritiikille-taiteilija-hyokkaa-sita-kriitikkoa-vastaan/
• 5. Laskin tämän tätä juttua varten, ja luvut on tarkoitettu osviitaksi - niitä ei ole tarkistettu huolella.