Kupka: Pisteen ympäri
Frantisek Kupka: Pisteen ympäri (1920-1930), Centre Pompidou

Kukapa ei Picassoa vihaisi, eli kolme asiaa taiteesta

Blogi
|
Maaria Ylikangas
|

I Retrospektiivi

 

Näyttely ulottuu 1800-luvun viimeiseltä vuosikymmeneltä ensimmäisen maailmansodan kautta seuraavan suursodan yli. Epookkimaalauksia muistuttavissa alun teoksissa erottuu halu lohkoa ja sekoittaa valoa, ennen kaikkea ihmishahmojen valkeissa vaatteissa ja heidän ihossaan. Vaaleaa pintaa viirtävät hennot väriviivat, jotka muuttuvat varjoissa paksuiksi kammotuksiksi, myrkyllisen vihreiksi.

 

Keskivaiheeseen tullessa omat kasvot poistuvat, tilalla on vapaasti ja ilakoiden kuvattuja naisia, jotka ovat ponnistaneet taiteilijan luokse jostain wieniläissymbolismin puikulaisen-pehmoisten, värijuomuista ryppyisten vartaloiden uumenista.

 

Abstraktio alkaa paljaalta iholta, jonka valot ja varjot muuttuvat muodoiksi. Pystyä kapeaa säleikköä seuraa abstrahoitu biologia, pyhä petrimalja, jättikankaalla pistettä kiertävä kuninkaallisen violettia nukkamaisuuttaan uhkuva viljelmä. Harmaiden ja rusehtavien koneiden rytmi täyttää salin. Vanhuus alkaa absoluuttisesta tiivistämisestä, abstraktiosta, värien poissaolossa ja raukeaa taas eloisammiksi kuvioiksi.

 

František Kupkan kokoelmanäyttely Ateneumissa 22.2.-15.5.2019

 

 

II Retrospektiivien takana on neromyytin väkivalta

 

Nero on peto. Tai ei peto, nero on maskuliini kaikissa kielissä, jotka tuntevat sanan, hän kirjoittaa kirjassaan. Se on taiteen musta kirja, juuri kuten on ollut kommunismin ja kaikenmoisen kansanmurhan musta kirja.

 

Vallankäytön tarinan taiteessa voi kertoa taloudellisen ylivallan avulla, vauraiden hovien ja kirkkojen, mesenaattijärjestelmien ja lopulta taiteen julkisen rahoituksen kautta. Sen voi kertoa maun nimissä kulkevien ulossulkemisten ja keskellevetämisten kautta. Tässä se on nyt kerrottu neroina pidettyjen, ja sellaisina itseään pitäneiden, miesyksilöiden kertomuksina. Julkisuudessa heidän julmuutensa ja vahingollisuutensa ihmisinä mitätöidään, ja niitä puolustellaan, koska heidän tekojaan taiteilijoina pidetään suurempina. 

 

Verlaine. Tyko Sallinen. Picasso. Alfred Hitchcock. Roman Polanski. Hannah Gadsby sanoi, että kuvataiteen naisvartalot ovat lihavaaseja kikkelikukille. Tuntuu siltäkin.

Gauguinin työt puistattavat minua, en pysty asettumaan niihin koska minua inhottaa katsoa maailmaa hänen tavallaan.

Nerojen muotokuvat Taiteen mustassa kirjassa ovat heidän tuhoamiensa ihmisten sävyttämiä. Nähdä taiteen historia tyrannian historiana ei ole vailla vaikutusta. Eksotismi ja primitivismi ovat myös niitä kummallisia rajapintoja, jossa Toisen tehtävä on hävitä Ensimmäisen ylivertaisuudelle. Gauguinin työt puistattavat minua, en pysty asettumaan niihin koska minua inhottaa katsoa maailmaa hänen tavallaan. Niissä ei tunnu olevan mitään jäljellä ilman tuota tapaa.

 

Silti väkivaltaisten todellisuuksien rinnalla elää muita. Ja sekin todellisuuksien väkivalta, josta ei jäänyt jälkeäkään. Neron väkivalta on edelleen hänen kertomuksensa, siitäkin huolimatta että osa väkivaltaa on mitätöinti, uhrin häpeä ja vaikenemisen kulttuuri. Yhtäältä tällainen kirja murtaa sitä, mutta toisaalta se vahvistaa staattisuutta maailmassa: minä naisena, minä naisena kulttuuri/taidealalla, minä nerokultin viimeisiä henkosia vetäneenä humanistiopiskelijana silloin 1900-luvulla, mitä velkaa minä sille olen, olenko sille velkaa sen, että muistan vihata sitä sisaruuden vuoksi. Vaikka en koskaan sitä rakastanut.

 

Se minua ärsyttää. Ehkä se oli sota, neron sota naisia ja lapsia vastaan, ja uhrit täytyy myöntää. Silti tämä on kuin keskitysleirimemorabilia: kärsimyskirjallisuudelle on aina harrastajansa, mutta minusta tuntuu, että kun uhrien haamujen todellisuus on myönnetty, he saavat rauhan. Eivät he kaipaa meiltä, enää, itsensä näkemistä uhrina uudelleen ja uudelleen. Historia on mitä on, ja menneisyys on kaikkiaan perkeleellisen kärsimyksen ja vääryyden summa. Onko se ravintoa, ja kenelle?

Arla Kanerva: Taiteen musta kirja. Miesten mielivallan historiaa. SKS 2019

 

 

III Mitä Vernon sanoo

Sanat kaunis ja kauneus olivat kirjoittajalle merkityksellisiä jo varhaisina vuosinani, hän muistelee. Hänen äitinsä oli läpeensä kirjallinen ihminen ja romantikko, joka nautti kielestä, kuten ilmauksessa oliivipuun hopeinen hehku, mutta ei erottanut oliivipuuta tammesta, kertoo kirjoittaja.

 

Hän muistaa kaupunkien topografian vuosien taakse. Hän ei muista ihmisiä heidän henkilöytensä vaan hetkiensä kautta.

 

Kun pakottauduin kokemaan niiden [taideteosten] todellisuuden samalla tavalla kuin koemme kaupungit, joissa elämme, tai meitä ympäröivät ihmiset, tai jatkuvasti käyttämämme huonekalut tai työvälineet, aloin tuntea kankaita ja veistoksia kohtaan välitöntä ja luontevaa viehätystä – tai tympääntymistä, epämukavuutta, inhoa. Siis samoja tunteita, joita koen luontojaan välittömissä ja tiedostamattomissa suhteissani elinympäristöni näkyviä esineitä kohtaan (43).

 

Hän kertoo, että näin kauniista ja rumasta tuli totta.

 

Hän katsoo pääasiassa antiikin veistotaidetta italialaisissa museoissa. Hän kipuilee muodon ja tunteen välillä, hän pyrkii löytämään tavan olla abstrahoimatta veistosta itselleen, vaan asettua siihen, miltä se tuntuu.

 

Reaktiomme taideteoksiin yleisesti sekä yksittäisiin taideteoksiin vaihtelee päivästä toiseen, ja liittyy oman mielentilamme ja ruumiillisten tuntemustemme muutoksiin, ei ole olemassakaan mitään esteettistä alttiutta tai esteettistä nautintoa sellaisenaan, vaan oman olemuksemme erittäin vaihteleva tila, joka ilmaisee itseään [...] reaktioissamme taideteoksiin.

 

Hän siis väittää, että esteettinen kokemuksemme olemme me itse, päivittäisine tuntemuksinemme, tiloinemme, affekteinemme.

 

Vernon Lee (alias Violet Paget): The Psychology of an Art Writer. Ranskasta kääntänyt Jeff Nagy. David Zwirner Books, 2018

Essee “Psychology of an Art Writer” vuodelta 1903, Galleriapäiväkirjat vuosilta 1901-1904. Katkelmat kääntänyt MY.

 

 

 

 

 

 

Kommentoi

14.3.2019 16:16

Olipas sekava. En saanut mitään tolkkua, kuka sanoi mitä ja miksi ja liittyvätkö nämä nyt oikein edes toisiinsa. Tätä on kirjallisuuden rappio, saa lukea jotain kikkelivihaista moralistista lässytystä jota ei edes ymmärrä, sen sijaan että olisi teoksia jotka veisivät hetkeksi johonkin transendenttiin ja ihmisiä jotka selkokielisesti niitä esittelisivät. Lisäksi en ymmärrä tuota että haukutaan turhiksi neroiksi menneisyyden ihmisiä joilla ei ole mahdollisuus puolustautua, sitten itse ei naisina tehdä mitään nerokasta, kunhan nenä pystyssä moralisoidaan ja kirjoitetaan/ lainataan tämmöistä soopaa. Surkeaa!

15.3.2019 12:56

Kommentin anonyymi kirjoittaja itse asiassa poimi puoli pointtia kirjoituksestani. Mutta transsendessi on silti aina jonkun transsendessi ja jumala jonkun jumala. Kuten taidetta, emme koe tai näe niitä samoin, emme koskaan ole kokeneet.

Ajattelin tässä esim. Leslie Jamisonia, joka kirjoittaa, että on väsynyt naisten kipuun ja väsynyt ihmisiin, jotka ovat väsyneet siihen. Ja että naisten kipu on klisee, ja silti monet elävät edelleen kivussa. Taide ei ole minulle koskaan ollut ensisijaisesti ylevöittävää transsendenssia, en tiedä miksi minun pitäisi leikkiä sitä leikkiä. Ristivedossahan tässä istutaan koko maanpäällinen elämä.

-Maaria, NV

Lisää uusi kommentti

Kommentti

  • HTML-merkit ovat kiellettyjä.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.
  • Verkko- ja sähköpostiosoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.