Kulttuurilehdissä tehdään työtä pienillä resursseilla - ja miksi siitä pitäisi suuttua

Kulttuurilehtiä tehdään tiukoilla taloudellisilla ehdoilla. Olosuhteiden hyväksyminen suojelee, mutta mitä jos kokeilisi olla hyväksymättä?

Katkeruus on eräs vähiten arvostetuista tunteista. Eikä ihme, se tuntuu kuivalta, kokoonkiertyneeltä, koteloituneelta, viiltelevältä ja hapokkaalta. Se ei sovi yhteen nuoruuden kanssa, vaan vanhuuden. Sen aikaa on talvi ja luonnetyyppi melankolia. Se on mustaa sappea. Kaikkiaan erittäin epämiellyttävää.

Sen haluaa painaa alas ja peittää reippaudella. 

Juuri niin on taiteen ja kulttuurin kenttä tottunut peittämään kapeat ja epävarmat työskentelyolosuhteesa. Venla Saalo on työskennellyt Särö-lehden toimituksessa, ja kirjoittaa siitä blogissaan. Hän toteaa tunnetun asian: taiteilijan asema on epävarma ja usein köyhä. Mutta on jotain vielä hiertävämpää:

Kulttuurin taustajärjestöt ovat - - jääneet erityisen hankalaan asemaan. Kulttuurin tuottajayhdistykset ja -yritykset, kuten pienkustantamot ja kulttuurilehdet, edistävät taiteen näkyvyyttä ”kutsumustyönä” - -  eikä avustuksia pienlevikkisen lehden tai kirjallisuuden tuottamiseen ole yksinkertaisesti haettavissa. Myös liikkuvuusavustukset ja työvälineiden hankintaan tarkoitetut avustukset on poikkeuksetta suunnattu taiteellista työtä varten, joksi kulttuurilehden toimitustyötä ei lasketa.

Joka sana on aivan totta, ja silti kitinä tuntuu epämiellyttävältä. Kulttuurilehdillä voi olla niin paljon prestiisiä, että budjetin absoluuttisen naurettava pienuus tuntuu triviaalilta totuudelta. Ei pitäisi kitistä. Tulee syyllinen olo. Etenkin, kun tämä meidän lehtemme on omassa skenessään ihan kohtuullisen hyvässä asemassa, meillä on täällä jaettuna yksi päätoimittajan täyspäiväinen vakanssi kuukausipalkkoineen. 

Kulttuurilehdet ovat sellaisessa asemassa, että ne myös voisivat pyrkiä edistämään tekijöidensä – kirjoittajien, kuvaajien, kuvittajien – asiaa muutoinkin kuin kirjoittamalla hakemuksiin vuosi toisensa jälkeen että tekijäpalkkioita nostetaan heti ainakin tämän verran, jos saadaan rahaa. Se ei toimi, meillä on ehkä toiminut se, että olemme nostaneet niitä kaikesta huolimatta ja toivoneet että raha tulee perästä. Emme tarkalleen tiedä, miksi rahoitus laskee, pysyy tai nousee.

Pitäisi olla kiitollinen siitä, että saa tehdä mitä tekee.

Free-taiteilijuutta ja pienjournalismia, sekä ylipäätään humanistis-taiteellista skeneä leimaa kulttuurissamme kahtalainen nöyryys. Pitäisi olla kiitollinen siitä, että saa tehdä mitä tekee, ja työn pitää olla myös lukijoiden saavutettavissa ilmaiseksi. Pitää siis olla kiitollinen siitä että joku piittaa. Siis siitä että saa lukea laadukasta journalismia, esseetä, runoutta tai muuta vastaavaa ihan ilmaiseksi. On tämä hullua!1

Yhtäältä on elitistinen, toisaalta köyhä. Samalla sekä kirjallisuutta että journalismia asuttaa vatupassinvakaa keskiluokkaisuus, joka jättää paljon valkeita paikkoja kartalle. Se liittyy siihen, että molemmista lajeista keskiluokka on valmis maksamaan (ei ehkä paljoa mutta kuitenkin). On todella vaikeaa kuvitella maailmaa sen ulkopuolella, ilman että se vaikuttaa “rankalta” tai “sosiaalipornolta”, ja joka on sovitettavissa omalle iholle ainoastaan torjunnan tai hyväntekeväisyyden avulla.

Jatkuvasti hiertävään asiaan täytyy silti suhtautua urheasti. Rahaton larppaa usein keskiluokkaa, kun on pakko olla sosiaalinen (kapakassa, kahvilassa, neljän euron latte polttaa mahanpohjassa, kahdeksan euron kalja katoaa hitaasti, koska ei haluta juoda niitä enempää kuin kaksi, jolloin saattaa goetheilla menemään, että kun arpa on tyhjälle pantu, niin huhhahhei). 

Kulttuurialojen urheus on kykyä unohtaa epävarmuus.

Urhea on esimerkiksi Saara Karhunen Mustekalan blogissa. Täydellä tyyneydellä hän toteaa rahoitushakemuksen jätön jälkilämmössä, että eipähän sitä tule aina ajatelleeksi että jos tämä menee metsään, rahaa ei sitten oikeasti ole. Suomeksi se tarkoittaa sitä, että toimintaedellytykset ovat mennyttä.

Jostain löytyy aina se, jonka on ajateltava rahaa. Kulttuurialojen urheus on kykyä unohtaa epävarmuus täysin, ja vaikuttaa varmalta toimiessaan siinä. Suhtautua lähes välinpitämättömästi taloudellisen perustan jatkuvaan huojuntaan ja yrittää jatkuvasti mahdotonta: kestävää työtä kestämättömässä tilanteessa.

Koska siitä on lopulta kysymys. Ajatus itsessään tuntuu sietämättömältä. Tajuntaan iskee, että tekijöiden suhteen luotamme sekä siihen, että jotkut nyt vaan haluavat toisinaan tehdä juttuja ja että uudet tekijät voivat lähteä näistä vaatimattomistakin palkkioista, ja tekevät muualle kun saavat parempia. Pyrimme kompensoimaan taloudellista alamittaisuuttamme työskentelemällä mahdollisimman usein tekijöiden kanssa mahdollisimman tiiviisti, ja antamalla erityisesti pitkiin juttuihin editoivan toimittajan tuen. Koulutamme aloittelevia ja toimimme julkaisuväylänä omaehtoiselle taiteelliselle työskentelylle. Se on arvokasta. 

Ehkä tämän takia kitinä vaimenee aika nopeasti. Häpeä ja ylpeys, molemmat, typistävät sen pikku raivopääksi, joka vain toisinaan pääsee irti. Ehkä tämän takia tilaan juttuja sivumennen pahoitellen palkkion kokoa, ja pahoittelisin sitä monessa tapauksessa vaikka se olisi kaksi kertaa niin suuri kuin se on. En oletakaan, että kuilu kaupallisen median kohdalliseen palkkiotasoon koskaan kuroutuisi umpeen, mutta välillä todella hävettää ehdottaa monen päivän työn tekevälle ihmiselle korkeintaan 200 euron palkkiota. 

Sieluni kuivat, happamat ja verenkierrosta aikoja sitten vapautuneet osat kirskahtivat vähäsen, kun luin Anu Silfverbergin taannoisesta Long Playn perjantaikirjeestä, että tutkiva journalismi on siirtymässä apurahajournalismiksi, ja mainitsi kritiikin esimerkkinä tällaisesta journalismin lajista. Olen tehnyt jälkimmäistä apurahoilla, ja käytännössä ainoastaan vuosiapurahan aikana työrauha tuntui toteutuvan mielekkäästi.2 Silti tulotaso oli vaatimaton.

Apurahoitus on parhaimmillaankin satunnaista.

Silfverberg toteaa apurahapohjaiseen työskentelyyn siirtymisen lisäävän avoimuutta, mutta on kyseenalaista, lisääkö se tutkivaa journalismia. Kritiikin osalta taidejournalismin apuraha on marginaalinen apu, semminkin kun sen asema Taikessa on heikentynyt. Apurahoja pitäisi jakaa selvästi enemmän elävän journalismin mahdollistamiseksi. Ensi vuodelle saajia on viisi (joista yksi kolmivuotinen). Lisäksi säätiöiltä tulee rahaa lähinnä hankeperusteisesti, eli käytännössä korkeintaan jokunen tonni henkilölle, joka ilmoittaa tarpeekseen taidejournalismin tekemisen. Kun ottaa huomioon rahoituksen pienuuden, ei voi suoranaisesti ajatella, että kyseessä on tutkivan journalismin tekemisen kannalta täysin positiivinen tendenssi. Apurahoitus on parhaimmillaankin satunnaista, eikä samaa hanketta saa välttämättä rahoitettua samasta lähteestä niin, että se on taloudellisesti mielekäs – tai edes mahdollinen.

Kulttuurilehtien asia lähenee tässä freelance-pohjalta kirjoittavien asiaa. Parhaassa tapauksessa tekijä saa työn tehtyä toimituksen tuella ja editoinnilla ja juttu saadaan julkaistua jonkinlaisen taloudellisen mielekkyyden vallitessa, jos molempien toimijoiden rahoituspohja on riittävän hyvä. Etenkin pitkiin juttumuotoihin on myös hyvä saada mukaan toimitus siitä julkaisusta, joka on sitoutunut julkaisemaan jutun. Toinen vaihtoehto on tehdä se itse loppuun ja tarjota valmista juttua julkaisuihin. Mutta varsinkin journalistisessa työssä toimituksen taustatuki on usein tärkeää.

Monia potentiaalisesti vaikuttavia juttuja jää tekemättä, koska siihen ei ole resursseja.

Etenkin kulttuurijournalismin alalla olen täysin varma siitä, että monia potentiaalisesti vaikuttavia juttuja jää tekemättä, koska siihen ei ole resursseja. On tiedot, taidot, verkostot, lähteet, mutta ei ole tarjolla sellaista palkkiota, jolla työn saisi kannattamaan. Tämä koskee etenkin sellaista journalismia, jossa voi olla kontroversiaaleja aineksia – kaiken lukemisen, haastattelemisen, matkustelun, litteroinnin, kirjoittamisen, muokkaamisen ja miettimisen lisäksi jutusta joutuu vielä kantamaan vastuun. Free kantaa sen usein ilman toimituksen tukea.

Kitinää pitäisi olla niin paljon enemmän! Ehkä sitä vähän onkin: jo mainitsemieni lisäksi Ny Tidissä Janne Wass kirjoitti taannoin siitä, että Suomi laiminlyö kulttuurilehtiään. Esimerkiksi Ruotsissa kulttuurilehtituet ovat korkeammalla tasolla kuin Suomessa. 

Hei - ei siitä juuri makseta, ei esseillä uraa tehdä.

Aina, kun kirjoitan tai puhun pienlehtikysymyksistä, kirjoittamisesta, työstä, korostan sen merkitystä ja heittäydyn positiivisuuteen. Hei - ei siitä juuri makseta, ei esseillä uraa tehdä, mutta teettepä kuitenkin lajin koko preensensin, sanon kurssilaisille. Moi, haluaisitko kirjoittaa tällaisen Nuoreen Voimaan, meillähän ei sitten juurikaan makseta, mutta kysyn kuitenkin. Ymmärräthän, että palkkio ei vastaa työmäärää - pahoittelen. 

Reippaus auttaa hyväksymään tilanteen, on se myös positiivisen ajattelun läpäisemässä kulttuurissa potentiaalinen muutosvoima. Häpeä hyydyttää, se on huono, syyllisyys lamaannuttaa ja ryvettää (rypeminen on kiellettyä!), ei sitäkään, kiitos. Köyhyyskin on paha, koska se vie ihmiseltä kapasiteettia. Reippaus ja optimismi varjelevat tuota kapasiteettia, mutta ne rakoilevat. Niissä täytyy vängällä pitäytyä. 

Olen ollut kohtelias ja reipas. Se ei kannata.

Joka purkaa jatkuvan epävarmuuden tunteen ulos, on katkera. Kateellinenkin. Kohtelias kirjoittaa hakemukseen, että tarvitsee lisää rahaa. Turhautunut pusertaa huuliltaan ulos voivittu, kun lopulta parille tekijälle maksettiin ekstravaivasta ekstraa ja yhden matkat maksoivat enemmän kuin piti, ja lehteen tuli enemmän sivuja kuin piti ja budjetti ylittyi nyt niin monella tavalla. Vahinkoja ei saa sattua, jos ne maksavat jotain. Reipas höyläilee kympin pari pois sieltä täältä seuraavista lehdistä ja nettijutuista ja päättää tehdä jotain itse - vaikka ei oikeasti ehtisi - koska siinä säästää yhden palkkion ja voi ottaa palkan tunteina jollain logiikalla ja liimata ne joulun tai kesän vapaisiin.

Olen ollut kohtelias ja reipas. Se ei kannata. Minun pitää olla kiitollinen siitä että julkista rahoitusta on ylipäätään olemassa, ja siitä, että aika monet kuitenkin tilaavat lehteä (se on myös merkittävä tulonlähde, tilaus maksaa 50e vuodessa, tilaa!). Olenkin. Mutta samaan aikaan olen vihainen siitä, miten paljon tietoa ja näkemystä haaskaantuu jatkuvasti, siksi, ettei ole juurikaan mahdollisuuksia poikkeuksiin. Tutkiva journalismi on meille aika kaukainen asia – kirjoittajien intohimolehteen on vaikea saada edes tavallista journalistista artikkelia, koska sen tekeminen tuntuu työltä (josta ei makseta riittävästi).  Ja olen katkera siitä, että meidän pitäisi pystyä maksamaan paremmin siitä työstä, jonka noin sata ihmistä on tehnyt tämän lehden eteen tämänkin vuoden aikana. Ja olen kiitollinen kaikista niistä ihmisistä ja kaikesta siitä työstä.

Saadakseen rahaa täytyy käyttää aikaa ja rahaa. 

Ainoa tapa toteuttaa se on saada lisää rahaa. Mainosmyynti, erilliset apurahat, tilauskannan kasvattaminen - kaikki aivan mainioita tekoja, mutta kaikki niistä tarvitsevat aikaa. Ne ovat pois perustyöstä. Mainoksia ei myydä ilman jatkuvia yhteydenottoja ja perusteluja, se vie aikaa, koska se on ihmistyötä. Erillisiä apurahoja pitää hakea ja niitä saa vain tarkoin rajattuihin asioihin. Lopulta raha on usein selvästi haettua pienempi ja siksi sen käyttäminen vie myös siivun perusrahoitusta. Tilauksia ei kasvateta ilman panostusta: kampanjointia, markkinointia. Samalla nämä kaikki vaativat opettelua ja yrittämistä ja erehtymistä. Saadakseen rahaa täytyy käyttää aikaa ja rahaa. 

Mutta ajattelen, että ilman suuttumusta ja katkeruutta asia ei muutu. Muutoin kulttuurilehtien tekijät toteavat, arvokkaaseen tapaansa, että onhan tämä kuulkaas melekosta pelleilyä ja nappikauppaa ja joskus herään yöllä siihen että kylmä hiki muodostaa otsaani sanan BUDJETTI ja hoen anteeksi anteeksi anteeksi mutta hyvällä sananvapauden, ihmisyyden, taiteen, luonnon, ymmärryksen, tiedonvälityksen asialla ollaan.

• 1. Tilausmaksut ovat lehdelle tärkeä tulo, mutta koska toiminta on valtion tukemaa ja epäkaupallista, saavutettavuus on tärkeä asia yleisön kannalta. Se on yksi peruste siihen, että kulttuurilehtituet ja kirjastojen ostotuki ovat olemassa. Kulttuurilehtituen yhtenä perusteena mainitaan tätä nykyä verkkojulkaiseminen.
• 2. Olen saanut vuonna 2014 Taiken taidejournalismin apurahan. Vaikka, kuten Antti Nylén Häviö-monologissaan kirjoitti, MELA-maksujen kanssa oli todella säätämistä, työrauha oli sentään taattu harvinaisen pitkän ajan. Ja minulle se merkitsi myös pitkän toimeentulotukiputken päättymistä, koska ilmankin pärjäsi - juuri ja juuri. Ne, jotka eivät tiedä sellaisesta, sanottakoon, että se on yksi tapa viedä köyhältä vähäinenkin (taloudellinen) vapaus.