Kulttuurilehti on menneisyyttä – miksi ennalta valittu näkökulma on vaikea murtaa?

Kun kulttuuri- ja mielipidelehtien kenttä läpäisee niin kutsutun kansallisen uutiskynnyksen, jotain ikävää on tapahtunut. Ja ellei ole, uutinen saadaan kyllä sovitettua tunnettuun kertomukseen: kukaan ei ole kuullut noin kahdestasadasta Kultin jäsenlehdestä, tai jos onkin, kukaan ei enää lue niitä.

Ja jos lukee, niin ei ainakaan niin aktiivisesti kuin menneenä kulta-aikana, jolloin ihmisillä vielä oli aikaa näpläillä papereita. Sillä verkkoon kulttuuri- ja mielipidelehdillä ei ole resursseja tai osaamista mennä, se nyt ainakin on selvä. Ja koska sinne olisi pitänyt mennä 20 vuotta sitten, peli on taputeltu.

Viimeisen viiden vuoden aikana Kultin jäsenlehdet ovat silloin tällöin saaneet huomiota isommissa medioissa: perinteisesti merkittävin irtonumeromyyjä Akateeminen kirjakauppa uhkasi lopettaa kulttuurilehtihyllyn, Opetus- ja kulttuuriministeriö lakkauttaa kirjastojen ostotuen pienlehdille. Kumpikaan uhkista ei toteutunut, vaikka hylly pieneni ja tuki muutti muotoaan. Uhan ilmapiiri jäi silti häilymään median kollektiiviseen muistiin.

Viime perjantaina kansan palvelija Yle teki tavisnäkökulmasta uutisen, jossa kulttuurilehtien tilanne saadaan jälleen näyttämään huonommalta kuin se on. Toimittaja selailee lehtiä, hieman yllättyy niiden korkeasta tasosta, mutta kyllästyy pian: ”Sitten on myös loputtoman pitkiä kirjoituksia ilman kappalejakoja, kuvia ja väliotsikoita. Teksti on pientä piperrystä, eikä jutun sisältö tankkaamallakaan aukea.”  

Absurdismin raskaampaa sarjaa edustaa Ylen toimittaja kysymässä, että kannattaako lehtiä edes tehdä, jos tilaus- ja mainosmaksut eivät riitä.

Kollegani Maaria Ylikankaan haastattelusta Yle käytti televisiossa ja radiossa vain kohdan, jossa luetellaan kulttuurilehtien kolme ongelmaa. Koska kaikkiin liittyy raha, on populistinen vastaus valmiiksi pedattu: fyrkat pois, silläpä ratkeavat.

Otsikkotasolla uutisissa syyllistyttiin jopa virheisiin: sanottiin, että tilausmaksut ja mainostuotot eivät ”enää” riitä kattamaan lehtien tekemisen kustannuksia. Nykymuotoinen kulttuurilehtituki ”mielipide- ja uskonnollisille lehdille”, kuten kulttuurilehtiä ennen kutsuttiin, syntyi kuitenkin jo vuonna 1988, jolloin tiedonjulkistuksen neuvottelukunta päätti ensimmäisistä tuensaajista. Erilaisten tukien varassa iso osa lehdistä on toiminut jo kauan ennen tuota. Absurdismin raskaampaa sarjaa edustaa Ylen toimittaja kysymässä, että kannattaako lehtiä edes tehdä, jos tilaus- ja mainosmaksut eivät riitä. Onneksi Yleisradion tilaukset on turvattu.

Viron kulttuurilehtikenttä nauttii erityistä valtion suojaa ja on viisi kertaa suurempaa pohjoisnaapuriaan monipuolisempi.

Kulttuurilehtien ongelmat ovat todellisia, eikä median murros todellakaan ole kohdellut niitä lempeästi. Silti auringonlaskun sävyisiä puheita olisi syytä harkita useamman kerran. Kulttuurin historia on täynnä ideoita, ihmisiä ja ilmiöitä, jotka aluksi kiinnostivat äärimmäisen pientä joukkoa. Monet niistä eivät edelleenkään kiinnosta juuri ketään, mutta saattavat silti vaikuttaa jokaisen elämään. Toiset taas ovat kaikkien huulilla.

Valtion budjetissa marginaalisilla summilla on mahdollista dramaattisesti parantaa tällaisten ilmiöiden leviämismahdollisuuksia. Vaikka asiaa ei suoraan ole tutkittu, uskallan väittää, että kulttuurilehtituki on paitsi näkökulmien diversiteetin tae, pitkällä tähtäimellä myös yksi taloudellisesti kannattavimmista valtion rahojen käyttötarkoituksista. Pienet kielialueet tietävät tämän paremmin, esimerkiksi Viron kulttuurilehtikenttä nauttii erityistä valtion suojaa ja on viisi kertaa suurempaa pohjoisnaapuriaan monipuolisempi.

Taike saattaa hyvin tehdä fiksusti jakaessaan tänä vuonna olemassa olevat avustukset entistä suurempina hieman pienemmälle joukolle lehtiä. Ainoa kestävä suuntaus olisi kuitenkin tuen kokonaissumman nostaminen hyvälle pohjoismaiselle tasolle, noin kaksinkertaiseksi. Silloin lehdillä olisi jopa varaa markkinoida itseään heille, jotka eivät vielä tiedä mitä ovat vailla.