Miljoonan euron nappikauppa

Opetus- ja kulttuuriministeriön esitys vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuen ja kirjastoille maksettavan kulttuurilehtien tilaustuen lakkauttamisesta osoittaa, ettei se tunne oman hallinnonalansa perustarpeita.

Tiistaina 12.10. opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi ehdotuksensa hallinnonalaansa koskevista leikkauksista, joiden tarve johtuu rahapelitoiminnan tuottojen vähenemisestä. 43 miljoonan euron leikkauksista saavat osansa taidelaitokset ja kulttuuripolitiikan tutkimus, eikä kyse ole mistään kevyestä juustohöyläämisestä. Kokonaisuus on vähintäänkin ilmaisun ”kulttuurin musta päivä” veroinen – saapuessaan alaa koetelleen koronakriisin hännillä leikkauslista on eleenä keskisormea härskimpi. Loukkaavuuden lisäksi sillä on konkreettisia vaikutuksia, jotka muun muassa hidastavat kriisistä toipumista. Säästöjä nähdään jälleen kerran vain paperilla.

Kirjallisuuden kannalta olennaisin on kokonaisen tukimuodon lakkauttaminen. Ilmaisu on yhtä tyly kuin sen sisältö: ”Vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuen ja kirjastoille maksettavan kulttuurilehtien tilaustuen rahoitukset on tarkoitus lopettaa kokonaan”. Kyseessä on miljoonan euron suuruinen säästö. Sen lisäksi kulttuurilehdille kohdistettuihin avustuksiin esitetään erillistä yhdeksän prosentin suuruista määrärahojen leikkausta.

Säästöjä nähdään jälleen kerran vain paperilla.

Miljoona euroa saattaa kuulostaa nappikaupalta, ja sitä se valtiontalouden budjetin suuruusluokassa onkin. Pienille, vähälevikkisen kirjallisuuden parissa niukoilla taloudellisilla resursseilla toimiville julkaisijoille osto- ja tilaustuet ovat kuitenkin merkittäviä, suorastaan elintärkeitä. Esimerkiksi kulttuurilehtien tapauksessa tilaustuet mahdollistavat sen, että lehtiä voivat lukea kirjastoissa muutkin kuin ne, joilla on varaa tilata lehtiä suoraan kotiin. Kulttuurilehtien tilaustuki siis edesauttaa demokratian toteutumista. Saavutettavuuden parantamisen keinot ovat kuitenkin vähissä, jos samaan aikaan sekä lakkautetaan kokonainen kulttuurilehtien tukimuoto että höylätään lähes kymmenesosa niiden perusrahoituksesta.

Kirjallisuus, kuten muukin taide, elää monimuotoisuudesta. Pieniä yleisöjä tavoittava kirjallisuus ja kulttuurijournalismi vaikuttavat levikkiään suuremmalla laajuudella. Niiden puitteissa on mahdollista tehdä kokeiluja, jotka eivät markkinavetoisemman julkaisutoiminnan puitteissa ole samalla tavalla mahdollisia tai joita ei taloudellisen epäonnistumisen pelossa uskalleta tehdä. Kulttuurilehdet ovat myös monien aloittelevien kirjailijoiden ensimmäisiä julkaisupaikkoja. Vaikka niiden maksamat palkkiot ovat usein pieniä tai olemattomia (arvaatteko miksi), on kompensaationa usein kirjoittajan ilmaisua tukeva, huolellinen editointi, jota monet ammattikirjailijoiksi ja -kirjoittajiksi päätyneet ovat pitäneet tärkeänä kirjoittajakouluna. On vaikea keksiä toista alaa, jossa näin korkeaa ammattitaitoa vaativaa työtä tehdään yhtä mitätöntä korvausta vastaan.

Kirjallisuus, kuten muukin taide, elää monimuotoisuudesta. Pieniä yleisöjä tavoittava kirjallisuus ja kulttuurijournalismi vaikuttavat levikkiään suuremmalla laajuudella.

Jo nykyisessä järjestelmässä taiteellisesti kunnianhimoista julkaisutoimintaa tehdään liian pienillä resursseilla. Resurssien rajallisuus korostuu pienellä kielialueella, jossa potentiaalisten lukijoiden rajat tulevat väistämättä eri tavoin vastaan kuin esimerkiksi englanniksi, ranskaksi tai edes ruotsiksi julkaistaessa. Tästä syystä eteläisessä naapurimaassamme kulttuurilehtien tukemiseen on ohjattu tietoisesti enemmän fyrkkaa – asukasluvultaan viisi kertaa ja budjettimenoiltaan kuusi kertaa pienempi maa ohjaa niihin yli tuplasti rahaa Suomeen verrattuna. Virossa on nähty – viisaasti – että viron kielellä julkaiseminen ylläpitää koko kielialueen olemassaoloa. Suomessa tämä eksistentiaalinen kysymys hymistellään pois näkyvistä, ja kulttuuriin suhtaudutaan kuin johonkin ylimääräiseen pieneen kivaan. Ajatellaan, että tekee ihan hyvää vähän nipistää lasten karkkirahoista – ja samalla murretaan sitä kivijalkaa, jolla koko yhteiskunta seisoo. Oma kysymyksensä on myös Suomessa tapahtuva eri vähemmistökielillä julkaiseminen, jonka asemaa vyönkiristyspolitiikka ei varmasti myöskään paranna.

Nyt esitetyt leikkaukset ovat jälleen kerran yksi osoitus siitä, miksi kulttuurin rahoituksen sitominen veikkausvoittovaroihin on kestämättömällä pohjalla. Alati ehtyviin rahapelivirtoihin vetoaminen vie politiikan pois taiteen ja kulttuurin rahoitusta koskevasta keskustelusta ja saa unohtamaan, että kyseessä on perustavasti arvovalintoihin liittyvä ratkaisu. Poliitikot päättävät, ohjataanko resursseja taiteelle ja kulttuurille, ilmastomielenosoittajia putkaan kantaville poliiseille vai jollekin muulle. On huomionarvoista, että tietyt toiminnanalat tuntuvat kerta toisensa jälkeen selviävän ehjin nahoin kurimuksesta, jossa kaikkialta muualta ”joudutaan nyt vähän nipistämään”.

Alati ehtyviin rahapelivirtoihin vetoaminen vie politiikan pois taiteen ja kulttuurin rahoitusta koskevasta keskustelusta ja saa unohtamaan, että kyseessä on perustavasti arvovalintoihin liittyvä ratkaisu.

Kapitalistisessa yhteiskunnassa raha ei ole ainoastaan vaihdon väline tai taloudellinen resurssi, vaan myös symbolisen arvon merkitsijä. Opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalla ilmenevä halu romuttaa kokonainen pienilevikkiselle kirjallisuudelle ja julkaisutoiminnalle suunnattu tukimuoto kertoo siitä, ettei kirjallisuutta arvosteta eikä sen parissa tehtävää työtä pidetä tärkeänä. Ajatus on lannistava, mutta myös sisuunnuttava. Kulttuurin monimuotoisuus on vietävä kaduille.