Monien tekemä, harvojen lukema - runouskritiikin haasteista

Kun runokokoelma ilmestyy metsässä, eikä kukaan ole kuulemassa, onko kokoelma ilmestynyt? Lehtikasan alta voi vielä vuoden päästä pilkottaa vettynyt räikeäpintainen kansilieve. Sivut ovat myttääntyneet lukukelvottomiksi. Ollaan kenties jonkin merkittävän äärellä, mutta kukaan ei ollut siellä ajoissa.

Runous on taiteenlajeista kaikkein helpoiten toteutettava, sillä se voi elää lukuisilla alustoilla ja esimerkiksi vankeuden oloissa vain runoilijan päässä (historiallisia esimerkkejä on). Runous on kirjoitustaitoa edeltävä taide, mutta samalla kirjoitustaidon kruununjalokivi. Runous on nopeampaa, eläväisempää, ajankohtaisempaa kuin proosa.

Koska runoutta on helppoa ja halpaa tuottaa, sen piirissä vielä enemmän kuin muissa taiteissa korostuu tradition tuntemuksen tärkeys – todennäköisesti jokainen ainutlaatuinen ideasi on keksitty jo aiemmin monta kertaa. Että runous olisi lukemisen väärti, se tarvitsee muodon – ja muoto tulee traditiosta.

Ajatuksen alkemistit kuvittelevat päiväkirjatekstinsä muuttuvan runoudeksi pilkkomalla tilitys säkeiksi.

Kustantajat ovat pitkään kertoneet, että tyypillistä esikoisrunokäsikirjoituksen tarjoajille tradition tuntemus asteikolla ohuesta olemattomaan. Ongelma korostuu sosiaalisen median ja uuspoliittisuuden yhteisvaikutuksesta.

Tarve sanoa on huipussaan ja omaa ainutlaatuista itseä varjellaan ulkopuolisilta vaikutteilta – nehän korruptoivat sydämen puhtaan laulun. Tuloksena on muototiedotonta yhdenmukaista plörinää, jossa säkeet kiertävät elliptistä rataansa oman navan ympärillä, ikuisesti. Nämä ajatuksen alkemistit kuvittelevat päiväkirjatekstinsä muuttuvan runoudeksi pilkkomalla tilitys säkeiksi.

Ajatukseen runoilijuudesta liittyy mytologista painoa, joka kohottaa Pentti Saarikosken päiväkirjassa kuvatun, ikuisessa krapulassa vastentahtoisesti nuristen huonoa proosaa kääntäen kulutetun päivän (n. puolet kaikista Penan päivistä) arvoa eksponentiaalisesti. Se päivähän ei ole mikä tahansa päivä, se on päivä Runoilijan elämässä.

Runontekijöitä siis riittää, minkä todisti paremmin kuin mikään muu kustannusyhtiö Mediapinnan Suomi100-runokirjahanke, jossa aiottu julkaisujen määrä kymmenkertaistui yli tuhanteen. Joukosta olen sattumalta löytänyt pari onnistunutta kirjaa, joiden tekijöitä ei käy kateeksi – mikään brändi ei karkota runonystävää kirjalta yhtä tehokkaasti kuin Mediapinnan huojuva m-kirjain.

Runoilija-kriitikot tarvitsevat kunnianpalautuksen ja rutkasti selkään taputtelua.

Kun tekijöitä on yhä enemmän, lukijoita yhä vähemmän, lopputulos vaikuttaa vääjäämättä runouden vastaanottoon. Toisin kuin runoilijaksi, runokriitikoksi ei nimittäin voi yrittää lukematta runoutta (ei sillä, että kukaan yrittäisikään). Yhtä virkaatekevää kriitikkoa kohden ilmestyy vuosittain kymmeniä runokirjoja, joista hyvä osa on varsin kelvollisia.

Lisäksi runoutta on sosiaalisen median alustoilla (etenkin Instagramissa), lavarunotapahtumissa, vihkoissa ja muissa ohuissa painatteissa, YouTubessa, blogeissakin yhä. Found poetry -kategoria viimeistään varmistaa sen, että runoutta on melkein missä vain, minne sillä silmällä katsoo – viime kädessä tekijä ja lukija eivät radikaalisti eroa toisistaan.

Lukijoita kuitenkin tarvittaisiin lisää, mikäli minkäänlaista runouden vastaanottoa halutaan pitää yllä. Samaan aikaan ne, joilla vastaanottoon olisi kompetenssia, ammatti- ja osapäivärunoilijat, juoksevat kritiikistä poispäin. Alalla vallitsee eetos, että jääviys estää kollegoiden tekeleiden arvioinnin – usein niissäkin tapauksissa, joissa kollegaa ei koskaan ole fyysisesti kohdattu. Runoilija-kriitikot tarvitsevat kunnianpalautuksen ja rutkasti selkään taputtelua.

Nyt kirjallisuuden parissa toimivat henkilöt ovat  tajunneet, että runous ei ole mikään esoteerinen salatiede.

Myöskään kaikenlaisten tekijöiden tasavertaisuuteen pohjaava lavarunokulttuuri ei ole omiaan luomaan kriittistä keskustelua, toisin kuin monet aiemmat runouden trendit. Lavarunopiireistä nousevaa kriitikkoa katsottaisiin karsaasti, sillä hän joutuisi asettamaan tekijöitä, kollegoitaan, keskenään epätasa-arvoiseen asemaan – nojautuen omaan makuunsa. Vaikka kriitikon tärkein tehtävä ei olekaan arvottaminen, ei maun harjoittamiselta voi työssä välttyä.

Lavarunoilmiö on kuitenkin madaltanut runoudesta kirjoittamisen kynnystä, kun kirjallisuuden parissa toimivat henkilöt ovat  tajunneet, että runous ei ole mikään esoteerinen salatiede. Kun itse aloitin runokritiikin kirjoittamisen vuoden 2007 tienoilla, se oli helppo tapa saada keikkaa kirjallisuuslehdistä – niin ylivoimainen valtaosa kriitikoista ei halunnut koskea runouteen.

Niinpä päätän kirjoitukseni toiveikkaaseen nuottiin: nykyään jopa yli puolet uusista kriitikoista on juuri runoudesta kiinnostuneita. Vaikka käänne luultavasti tukkii itse käyttämäni oikotien kirjallisuusjournalismin lihapatojen ääreen, on siitä syytä iloita. Nuoriso on fiksumpaa ja osaa myös lukea runoutta paremmin kuin kaltaiseni liiassa kriittisessä teoriassa marinoituneet varhaismilleniaalit.

Teksti perustuu osaksi Taiken ja Kirjailijaliiton #runopuhetta-seminaarissa pitämääni puheenvuoroon. Suomen arvostelijain liiton tulevassa Kritiikin ääniä -juhla-antologiassa ilmestyy laajempi kirjoitukseni runokritiikistä.