Moraalikritiikin uusi aika
Jos taidekritiikki on vaikeuksissa, niin kuin vuosikymmenestä toiseen on jankattu, yksi syy voi olla tasapuolisuuden ihanteessa, joka tekee teksteihin tarttumisen ja niistä kiinnostumisen vaikeaksi. Moraalikritiikin nousua on siksi syytä tervehtiä ilolla, kirjoittaa Vesa Rantama.
Yksittäinen kritiikkiteksti nousee kovin harvoin keskustelunaiheeksi. Jos nousee, kyse on yleensä asiaan vihkiytyneiden väännöstä tai teoksen tekijän reaktiosta. Vakuuttuakseen siitä, että joku lukee tekstejä, kriitikko katsoo teoksen Helmet-varauksia ennen ja jälkeen julkaisun.
Kriitikon vaikutusvalta on kumulatiivista, herättelevää: taiteen ystävä, katsopa tuonne! Ja jätä tämä rauhaan, jos vähänkään välität itsestäsi. Siksi itse välittäjä, kritiikkiteksti, päätyy harvoin keskustelun kohteeksi, ja jos päätyy, yleensä viestintuoja halutaan ampua.
Kriitikon ihanteisiin kuuluu tasapuolisuus, joka sopii huonosti aikaamme. Jäävi ei saisi olla, vaikka tekijää saa olla moikannut. Teos olisi hyvä kontekstoida tekijän tuotantoon ja yleisempään taidehistoriaan. Mainita teknisen toteutuksen laadusta, tekijän tyylistä tai kädenjäljestä. Kertoa juonesta tai sisällöstä. Ehkä tunnustaa omat preferenssinsä.
Kaiken tämän pohjalta olisi lausuttava painokas mielipide: onko kyse hyvästä taiteesta. Kannattaako se koiranulkoilutuksen ja lapsen nukuttamisen väliltä yllättäen vapautunut hetki käyttää esimerkiksi tämän parissa.
Pyrin itse kriitikkona noudattamaan yllä muotoilemaani ihannetta, vaikka käytännön toteutus toki vaihtelee. Silti olen kritiikin lukijana huomannut itsessäni inhan piirteen: suurimman vaikutuksen tekevät ne tekstit, joissa ihanne on heitetty romukoppaan.
Suurimman vaikutuksen tekevät ne tekstit, joissa ihanne on heitetty romukoppaan.
Eikä tässä kaikki. Jopa kritiikin lukijat läpi historian vaikuttavat olevan samoilla linjoilla: yleensä sellaiset tekstit herättävät keskustelua, jotka on selkeästi kirjoitettu ideologia edellä, siis enemmän etiikkaa kuin estetiikkaa painottaen. Ja sellaiset muistetaan, joissa kriitikkoa on jälkikäteen helppo pitää ideologiansa sokaisemana: Ahlqvist tai Havu, jotka sovittelivat maatyöläiselle ja sotamiehelle ihanteidensa mittatilauspukuja. Kun viestintuoja tuo väärän viestin, puhetta voi riittää vuosisadoiksi.
Yleensä sellaiset tekstit herättävät keskustelua, jotka on selkeästi kirjoitettu ideologia edellä, siis enemmän etiikkaa kuin estetiikkaa painottaen.
Mutta olipa kriitikko väärässä tai oikeassa, monet toivovat hänen olevan säälimätön. Jos julkisessa kritiikkikeskusteluissa tulee puhe lyttäyskritiikeistä, kokeneemman yleisönosan verenhimon aistii: monet kaipaavat kritiikiltä sirkushuveja ja muistelevat aikoja, jolloin niitä oli enemmän tarjolla. Aika kullannee muistot: monet säyseät kriitikot saatetaan muistaa yhdestä lyttäyksestä.
Eleonoora Riihisen mainio arvostelu Ossi Nymanin Patriarkaatti-romaanista kuuluu moraalikritiikin kunniakkaaseen kategoriaan, mutta eroaa yhdellä merkittävällä tavalla ahlqvistien ja havujen tunnetuista teksteistä: kriitikko tunnustaa heti kättelyssä provosoituneensa ja vieläpä kirjoittaneensa raivon vallassa kirjoitetun tekstin tilalle punnitumman version. Näin ilma on heti puhtaampi, raivo siirtynyt rivien välistä avoimeen tilaan.
Eleonoora Riihisen mainio arvostelu Ossi Nymanin Patriarkaatti-romaanista kuuluu moraalikritiikin kunniakkaaseen kategoriaan, mutta eroaa yhdellä merkittävällä tavalla ahlqvistien ja havujen tunnetuista teksteistä: kriitikko tunnustaa heti kättelyssä provosoituneensa ja vieläpä kirjoittaneensa raivon vallassa kirjoitetun tekstin tilalle punnitumman version. Näin ilma on heti puhtaampi, raivo siirtynyt rivien välistä avoimeen tilaan. Ja säälimättömältä vaikuttaa kriitikon sijaan kirjailija, joka on liittynyt ”tiedostavien” miestaiteilijoiden klaaniin kiduttamaan naispuolisia henkilöhahmojaan.
Riihinen kyselee manöveerin oikeutuksen perään ja tulee samalla kontekstoineeksi teoksen poikkeuksellisen huolellisesti modernin kirjallisuuden julmuuden historiaan. Sen sijaan Nymanin melko lailla jäljittelemätön, kotimaisen modernismin pikkutarkasta havainnoinnista inspiroitunut tyyli jää kuvailematta. Jos Nyman onnistuu Mauri-hahmollaan luomaan tyystin seksittömän, haalean sarjamurhaajan, on se tällaisten huolellisesti laadittujen lauseiden ansiota, joihin on harmaan teepussin lailla uutettu pikkukaupunkien hiljaisuus ja mitättömyys:
Pidin hirveän paljon siitä, että melkein minä tahansa päivänä saattoi kulkea kaupungilla ja huomata yhtäkkiä, ettei missään ollut ainuttakaan ihmistä. Minulle tuli aina silloin sellainen tunne, että olin kuollut ja minulle tuli hyvä ja rauhallinen olo, ja kun vastaan käveli lopulta muita ihmisiä, ajattelin edelleen olevani kuollut ja että toiset eivät nähneet minua. Lopulta jouduin kuitenkin väistämään jotakuta tai joku katsoi minua silmiin ja illuusio meni rikki. (Patriarkaatti, s. 20)
Tylsä, unelias sunnuntai käy luihin ja ytimiin, alkaa nukuttaa, kirja tippuu käsistä vatsalle ja valuu siitä lattialle sohvan viereen. Ikävystyttävyys on valittu tyyliratkaisu, Antti Hyryä itsetietoisempana, toiseen potenssiin.
Sekään ei tule kritiikissä kunnolla kuvatuksi, että todellisuuden hämmentäjänä Nyman on luokkaa Jaakko Yli-Juonikas. Kirjan lopussa on epäselvää, kuka minäkertoja ylipäätään on, ja varsin selvää, että hän on fiktion sisälläkin fiktiokirjailija. Samaa kuilun partaalla leikkivää äärifiktiota oli Nymanin esikoisessa, Röyhkeydessä, enkä muista kriitikoiden juuri siitä kirjoittaneen - teos asemoitiin tekijän haastattelujen perusteella lähemmäksi realismin perinnettä. Kysymys tapahtumien fiktiivisyyden asteesta on kuitenkin julmuuden oikeutuksen kannalta epäolennainen.
Uusia hahmoja esitellään Patriarkaatin tarinaan ja unohdetaan saman tien, niin kuin Veijo Meren toiminnantäyteisissä romaaneissa. Tässä Mauri on matkalla kämpilleen Rovaniemellä Lehtonen-nimisen naisen, jonka myöhemmin murhaa, kanssa TJ0-päivänä armeijasta päästyään:
Lehtosen etunimeä en viitsinyt ruveta kyselemään, kun hän ei ollut sitä yhdeksän kuukauden palveluksen aikana minulle maininnut. Kuljimme rantaa pitkin kirkon kohdalle ja katua ylös meidän pihalle. Yritin muistaa mihin kuntoon asunto oli jäänyt, kun sieltä viimeksi olin lähtenyt. Taiteilijan Lada oli pihassa ja pihasaunan piipusta nousi savua, mutta ketään ei näkynyt missään. Uuden asukkaan kuorsaus kuului oven läpi, kun nousimme puiset portaat toiseen kerrokseen. (s. 24)
Taiteilija ja uusi asukas jäävät parille maininnalle koko teoksessa, eli heidän tehtävänsä on tuottaa todellisuuden tuntua: naapurissa asuu aina usempi tyyppi, jotka tuntee lähinnä yhdestä ominaisuudestaan.
Että Nymanin fenninen toteavuus ja erisnimiä luetteleva selittelemättömyys tulevat kuitatuksi pelkkänä lakonisuutena, saattaa osoittaa puutteita kriitikon kotimaisen (mies)proosan tuntemuksessa. Mutta moraalikritiikille moiset puutteet ovatkin hyveitä! Valittu kaanon, Maggie Nelsonista Susan Sontagiin, on paljon Merta tai Hyryä relevantimpi ideologiseen analyysiin.
Valittua näkökulmaa nimittäin syvennetään onnistuneemmin, kun ei eksytä siitä sivupoluille. Monet (minä mukaanlukien) kritisoivat Riihisen kritiikkiä siitä, että itse teoksesta se antaa hyvin puutteellisen kuvan. Kuitenkin monet haaleat perusarvostelut syyllistyvät samaan syntiin vielä raskauttavammin – kukaan (paitsi ehkä teoksen tekijä) ei vain huomaa sitä!
Ehkä moraalikritiikin jalosta lajista on ehditty poliittisesti laimeahkon 2000-luvun aikana vieraantua siinä määrin, että samoin kuin Riihinen kyseli Nymanin sadismin oikeutuksen perään, on myös tasapuolisuuden ihanteesta luopuminen oikeutettava.
Ehkä moraalikritiikin jalosta lajista on ehditty poliittisesti laimeahkon 2000-luvun aikana vieraantua siinä määrin, että samoin kuin Riihinen kyseli Nymanin sadismin oikeutuksen perään, on myös tasapuolisuuden ihanteesta luopuminen oikeutettava. Ohessa muutama imperatiivi moraali-ideologiksi halajaville taidejuntturoille.
Moraalikritiikin oikeutus 1: Huomaa ja tule huomatuksi!
Jos kritiikin keinoin onnistuu tarttumaan ajalle olennaisiin kysymyksiin, nostaa myös tekstilajin arvostusta ja relevanssia. Sellainen vaatii tarkempaa silmää kuin yleisesteettinen puntarointi, tarkan näkökulman valintaa ja olennaisuuksien suodattamista. Lopputulos herättää keskustelua, koska lukijat ovat muun yhteiskunnallisen keskustelun vuoksi jo valmiiksi käsiteltyjen kysymysten taajuudella – eivätkä kaikki takuulla hyväksy lähtökohtiasi!
Moraalikritiikin oikeutus 2: Pelaa avoimin kortein!
Erilaiset taustaoletukset ja -ajatukset vaikuttavat moninaisin tavoin haaleimpaankin teevesitekstiin. Mitä jos kirjoittaisit ne auki, ja katsoisit minne ne sinua johdattavat? Sillä emmekö me kriitikot ja kritiikin lukijat olekin aikuisia ja vastuullisia yksilöitä, jotka voivat keskustella ongelmistaan avoimesti? Siis vastaa pariin helppoon kysymykseen: mikä sinulle on tärkeää taiteessa ja elämässä?
Kun samovaarin höyry ei enää sumenna huoneilmaa, voit halutessasi vaihtaa ideologiasi parempaan – nyt kun tiedät, että sinulla sellainen on.
Moraalikritiikin oikeutus 3: Taide on elämää ja elämä taidetta – luo yhteyksiä, älä katko niitä!
Kuka sanoi, että kirjan pitäisi pysyä kansiensa sisällä tai näytelmän lavalla? Hän ei selvästi ollut tehtäviensä tasalla. Olisiko vedenkin hyvä jäädä uima-altaaseen, ettei se kastelisi kunnon kansalaisia matkalla töihin?
Usein kritiikkitekstit tyytyvät insulaariseen tulkintaan taideteoksesta, näkevät sen suljettuna maailmana, jota voi mittailla erilaisin välinein – viidestä tähdestä hienostuneempiin erottelujärjestelmiin. Älä sinä tee niin, ota aktiivinen rooli ja osoita tekstissäsi, miksi taide on meille tärkeää. Jokaisen kritiikin tulisi muistuttaa siitä.
Lue myös:
Lisää uusi kommentti