Mustat folkviulistit, Star Trek -äidit ja muita historian kadottamia

Tuntuuko koskaan siltä, että sinulle ei kerrottu kaikkea? En tarkoita nyt kaksoistorni-iskujen inside jobia, muinaisia astronautteja tai muita hörhöosaston fiksaatioita, vaan sitä, miten aika tekee aikanaan tavanomaisista asioista niin erikoisen kuuloisia, ettemme edes osaa etsiä niitä historian heinäsuovasta. Rotu- ja sukupuolistereotypiat ovat tässä erityisen vahingollisia, koska tuntuvat ikuisilta, vaikka ovat kaikkea muuta.

Upeassa profiilissaan folklaulaja Rhiannon Giddensistä esseisti John Jeremiah Sullivan nostaa esiin 1800-luvun musiikkihistorian, josta äänitteiden puute tekee erityisen alttiin vääristelylle. Frank Johnson oli kaikilla mittapuilla 1800-luvun Yhdysvaltain etelävaltioiden menestynein ja merkittävin viihdemuusikko. Silti häntä on turha etsiä musiikkihistoriikeista muuten kuin alaviitteenä, joissa hän usein tulee sekoitetuksi samanimiseen muusikkoon pohjoisessa.

Amerikkalaisesta kansanmusiikista ei löydy aluetta, johon mustat muusikot eivät olisi voimakkaasti vaikuttaneet.

Johnson kuoli kymmenen vuotta ennen levytysteknologian keksimistä. Hän oli osa vuosisataista perinnettä, musta viulunsoittaja ja vapautettu orja, joka esitti vaikka mitä, mutta erityisesti myöhemmin valkoisen etelän kansanmusiikiksi muodostunutta string band – ja puhallinorkesterimusiikkia, joka tahditti square-tanssia ja hoedownia. Banjon alkuperästäkin kiistellään, mutta ainakin osaksi se on afrikkalaista perua. Johnsonilla on joka tapauksessa niin tärkeä rooli näiden tyylien kehityksessä, että hänen poissaoloaan tietosanakirjoista voi verrata modernin popin historiaan, jossa ei mainittaisi The Beatlesia.

The Beatles puolestaan on nostettu esimerkiksi ilmiöstä, joka sai eräässä tumblr-keskustelussa viraalin nimityksen mentrification. Mentrifikaatio on sitä, kun alkujaan erityisesti naisten tai tyttöjen fanittama ilmiö otetaan haltuun vakavien miesten toimesta. Miehet pystyttävät paikalle triviatiedon linnakkeen, jonka takapihalla ei faniteta fanituksen ilosta, vaan koska George Harrison kehittyi lead-kitaraosuuksien säveltäjänä ”Something”-singleen (1969) saakka. Joka muuten on ainoa Harrisonin säveltämä Beatles-singlen A-puoli.

The Beatles ei ole paras esimerkki ilmiöstä puhtaassa muodossaan, olihan yhtyeen fanikunta jo alun perin hyvin sekoittunut ja yhtyeen historian voi hyvin perustein jakaa kevyempään (live-soittoa, joka ei kuulu kirkunan yli) ja vakavampaan (nörttimäistä studiotyöskentelyä) vaiheeseen. Sen sijaan alun perin kotirouvien iltapäiväsuosikkisarjana profiloitunut kevyt-scifi Star Trek, 1970-luvulle asti naisvaltainen ohjelmointi tai näkökulmasta riippuen paheellisena tai harmittomana naistenviihteenä profiloitunut romaanikirjallisuus ovat kokeneet varsin kokonaisvaltaisen haltuunoton. Suomessa esimerkiksi Pepe Willberg rehabilitoitiin rockäijäsuosikiksi vasta kunnianhimoisen Pepe & Saimaa -1970-lukularpin (2014) myötä.

Frank Johnsonin musiikista ja kadonneesta tarinasta inspiroitunut laulaja Rhiannon Giddens, valkoisen isän ja mustan, osin intiaanitaustaisen äidin tytär, on joutunut muusikkona erikoiseen välikäteen. Hänen tuotantonsa osoittaa, että amerikkalaisesta kansanmusiikista ei löydy aluetta, johon mustat muusikot eivät olisi voimakkaasti vaikuttaneet. Banjo tai viulu kädessään Giddens esittää kantaaottavia, esimerkiksi orjien teksteihin perustuvia laulujaan lähinnä valkoiselle yleisölle. Mustat yhteisöt eivät ole kaupallisten instituutioiden vähintään 1950-luvulta asti  valkoisiksi leimaamia musiikkityylejä ottaneet omakseen.

Historiaa ei voi kääntää takaisin, mutta arkiston voi aina herättää eloon. Jos kysymme oikeat kysymykset, myös Suomeen usein oletettu mono- ja yhtenäiskulttuuri paljastuu väkisin tuotetuksi myytiksi. Saamelaiset, romanit, tataarit, juutalaiset ja monet muut ovat luultavasti vaikuttaneet meihin tavoilla, joita tuskin vielä aavistamme.

Ja ilman kulttuuria harrastavia naisia meillä ei olisi koskaan ollut mitään hyvää, mutta senhän jo tiesimmekin.