Namedroppaajat luovat kaanonin

Kaanonia ei voi räjäyttää, mutta uusia nimiä kannattaa koko ajan pudotella.

Virginia Woolfin Majakan (1927) herra Ramsay, filosofian professori, yritti asetella omaa merkittävyyttään ajattelijana perspektiiviin. Hän käytti aakkosia ikuisen olennaisuuden mittapuuna. Ehkä hän yltäisi jopa Q-kirjaimeen, mutta rahkeet tuskin riittäisivät  pidemmälle (”vain yksi mies sukupolvessa” voi nähdä Z-kirjaimeen saakka, siis englanninkielisten aakkosten loppuun). Miellettyään itsensä arktisen retkikunnan johtajaksi – miehuuden kermakakun paraatikoriste 1900-luvun alussa – hän kuitenkin toteaa lannistettuna, että kivi jota hän potkii kestää pidempään kuin Shakespeare. Herra Ramsay kohtaa oman katoavaisuutensa romaanin lohduttoman koomisessa kehystyksessä.

Herra Ramsay ottaa oman työnsä merkittävyyden samalla tavalla annettuna järjestelmänä kuin aakkoset. Vaikka latinalaiset aakkoset ovat kirjallisuuden kaanonia jäykempi järjestelmä, ovat ne silti mielivaltaiset. Ei ole toistoa kummempaa syytä sille, että aloitamme aina A:sta.

Kaanonin ottaminen tällaisena itsestäänselvyytenä on… vaarallista. Se on ehkä väärä sana, mutta se tuli ensiksi mieleen. Minä olen opiskellut kirjallisuutta, yleistä kirjallisuustiedettä (siis ulkomaista kirjallisuutta ja teoriaa!) ja kotimaista kirjallisuutta. Molemmat aineet, kuten esim. taidehistoriakin, lähtevät liikkeelle traditiosta. Luetaan kymmeniä kirjoja, katsellaan sadoittain dioja. Samalla traditio on asia, josta ei oikeastaan voi puhua, koska se kuuluu poliittisena asiana huurupäille. Syvän pään oikeistokonservatiivit ovat suhteellisen onnistuneesti omineet sen.

Tarkoin säädelty kaanon on ollut eräs tyypillinen piirre totalitarismeissa. Muualla sitä noudatetaan ihmeen vapaaehtoisesti.

Mutta olen lukenut opintojeni mittaan nidekaupalla ohittamatonta kirjallisuutta, klassikoita. Olen sen verran seurannut opintovaatimuksia jälkeenpäin, että olen nähnyt listojen hiljalleen muuttuvan. Yliopistolla ne muuttuvat tutkimuksen myötä, uudet näkökulmat (suomalaisen kirjallisuuden kansainvälisyys esimerkiksi naturalismissa tai symbolismissa ja dekadenssissa muovasi kotimaisen kirjallisuuden listaa 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä).

Tiedän, että esimerkiksi yhdysvaltalaiset T.S.Eliot ja Ezra Pound pystyivät muuttamaan englantilaisen kirjallisuuden kaanonia, samoin kuin prerafaeliittojen sukupolvi aiemmin oli pystynyt nostamaan Shakespearen siihen näennäisen ikuiseen arvostukseen, joka hänen työllään yhä on.

Miesten nimiä, ja Virginia, tai Susan (Sontag) ja Gertrude (Stein).

Tulevassa Magia-numerossamme romanialaisrunoilija Medeea Iancu kertoo, ettei koulun oppikirjoissa ole mainittu ainoatakaan naiskirjailijaa hänen maassaan. Unkarista kuuluu, että esimerkiksi juutalaistaustainen Imre Kertész on hävitetty kaanonista – samalla Viktor Orbán on käyttänyt poikkeustilaa hyväkseen itsensä julistamiseksi vielä diktaattorimmaksi. Ilmiöt ovat analogisia: tarkoin säädelty kaanon on ollut eräs tyypillinen piirre totalitarismeissa. Muualla sitä noudatetaan ihmeen vapaaehtoisesti. Sivistyksen rima kiinnittyy osittain kaanoniin, määrätyn alueen intellektuaalinen elämä pyörii sen ympärillä, ja tietyt teokset ja nimet vain “kuuluu” tuntea.

On turha sanoa, etteikö kaanonilla ole merkitystä, että se on räjäytettävä kuitenkin.

Ei sitä räjäytetä, koska kaikilla on aina traditionsa. Jos sinulla ei ole, joku muu ottaa koko tradition omakseen. Siksi se on tärkeää.

Rakastan sivistystä, tietämistä, oikeassaolemista, yleisesti hyväksyttyjä järjestelmiä, ja vielä enemmän rakastan niistä neuvottelemista. Kun aloitin työni Nuoressa Voimassa, kovin moni nainen ennen minua ei ollut päätoimittanut tätä lehteä. Kirjoittajissakin määrä oli vähäinen, aina jollekin toiselle enemmistölle häviävä. Siksi aloin laskea. Yksi kolmesta laskutavastani oli mainitut nimet. Nuori Voima, sivistyneenä lehtenä, on ollut vuosikymmeniä kiinni traditiossa (nykymuotoisena voisi sanoa että lehti on ollut olemassa 1980-luvulta lähtien). Aina, kun kirjoitetaan traditiosta ja -ssa, mainitaan nimiä. Ne ovat miesten nimiä, ja Virginia, tai Susan (Sontag) ja Gertrude (Stein).

Ja nyt, kun kulkutaudin aikana olemme kaikki kotonamme rakentamassa pahvilaatikoista avaruusraketteja ja pakkomielteistä unelmia, tahdon unelmoida kaanonista.

Ei ole merkityksetöntä, että tukkihenkilön kirjanpidossa jonkin arvostetun lehden jostain numerosta on bongattu 500 miehennimeä alle 100 naisennimeä kohti.

Herra Ramsaylle sukupolvensa merkittävimpiin kuuluminen olisi ollut suloista kuolemattomuutta, rationaalisen pallonpuoliskon signaali siitä, että hänen objektiivinen merkittävyytensä vastaisi hänen kokemaansa sisäistä merkitystä. Kun me, jotka teemme kulttuuria alati määrittäviä julkaisuja ja tekstejä, droppaamme nimen, se nimi ei ole mikä tahansa. Annamme sille nimelle sen, minkä herra Ramsay halusi itselleen. Siksi ei ole ollenkaan merkityksetöntä, että tukkihenkilön kirjanpidossa jonkin arvostetun lehden jostain numerosta on bongattu 500 miehennimeä alle 100 naisennimeä kohti.

Traditio sekä on että ei ole sokea. Jos haluamme käsitellä kriittisesti, sanotaan vaikkapa penisproosaa, totta kai tekstissä mainitaan sen ikonisten kirjoittajien nimiä. Mutta juuri sokeuden vuoksi traditioon kriittisestikin suhtautuva kirjoitus toisintaa sitä, mitä kiistää, purkaa tai jopa ivaa. Siksi samalla on olennaista rakentaa uutta.

Viime kädessä kiihkeästi toisia nimiä kuiskaten. Tuskin maailma enää yhtä somehaastetta kaipaa, mutta haastan kuitenkin: kirjoittava ihminen, ajattele traditiotasi ja kaanoniasi. Se “yleinen” ei ole muuta kuin preesensissä kirjoittavan joukon tekojen summa. Harold Bloomin luilla lepää jo kerros multaa.