Noteeraa minut! Irti reaktiivisesta kulttuurijournalismista

Kulttuuritoimittajat ovat jatkuvan attentaatin kohde. Joukkotuhoaseen nimi on tiedote. Voisiko kulttuurijournalisti vielä könytä ylös tiedotteiden pallomerestä, kysyy Vesa Rantama blogissa.

”Teemu Pukista lastenkirja”; ”Fabulous Muscles vie surun, fantasian ja psykedelian äärelle”; ”Kirjawinksi-illassa siipiannoksia kirjastokortilla” (Enontekiöllä, senkin barbaarit)

Kulttuuritoimittajat ovat jatkuvan attentaatin kohde. Joukkotuhoaseen nimi on tiedote. Yksilöiden murhaamisessa avustaa postilaitos, tosin viime aikoina armeliaan tehottomasti. Mattoparka eteisessä torjuu silti kirjojen, avajaiskutsujen ja kulttuurijulkaisujen sarjatulta minkä kykenee, etenkin keväisin ja syksyisin.

Kaikki tärkeä on koko ajan vaarassa jäädä noteeraamatta.

Suomen kokoisessa maassa ei ole pulaa tekijöistä, jotka haluavat huomiota. Monet heistä myös ansaitsevat, olipa mittapuuna taiteellinen laatu tai median kaupalliset intressit, enemmän huomiota kuin saavat. Kulttuuritoimittaja tuntee piston sydämessään ja näpyttelee tiedotteesta jutun. Ensimmäinen sääntö: kaikki tärkeä on koko ajan vaarassa jäädä noteeraamatta.

Noteeraavuus on se, mitä kulttuurijournalismilta odotetaan, miten sen nähdään palvelevan kulttuurialaa. Noteeraavan journalismin aiheet ja näkökulmat päättää joku muu kuin journalisti itse, vaikka hän suorittaisi rankkaakin karsintaa. Media onkin jo aikapäiviä sitten hienovirittänyt juttutyyppinsä nimenomaan noteeraavuutta ajatellen. Pikku-uutiset, lyhyet arviot ja kolumnit, Tärkeää julkaisua alustavat etusivun henkilötarinat; silloin tällöin keskipitkät yhden aiheen esseet, joissa voi noteerata ja fiilistellä vaikkapa jurakautisia öykkärirokkareita.

Mutta entä kun kulttuurissa tapahtuu jotain, mistä kukaan ei halua sinun kirjoittavan?

Noteeraavuus palvelee kulttuurin kuluttajaa pääosin mainiosti, eikä ison rahan vaikutusvalta alalla ole mainittava: suurissakin medioissa noteerataan melko hyvin myös kengännauhabudjetin hankkeita. Enemmän kuin raha, aiheita sanelee vuosikymmenten mittaan institutionalisoitunut käsitys tärkeydestä: Kansallisteatteri ja -ooppera esimerkiksi riittävät jo itsessään syiksi minkä tahansa esittämänsä noteeraamiseen, kun taas pienempien toimijoiden on toistuvasti taisteltava tiensä parrasvaloihin.

Mutta entä kun kulttuurissa tapahtuu jotain, mistä kukaan ei halua sinun kirjoittavan? Jo yksi sattumanvarainen päivä kulttuurielämää on kirjoittamattomien tiedotteiden aarreaitta. Näyttelijä nukkuu pommiin, tähtiohjaaja manaa yleisön alimpaan helvettiin, känninen kitaristi ei onnistu vaihtamaan kieltä. Noloa, ehkä, mutta ei välttämättä erityisen uutisarvoista. Toinen sääntö: suurin osa ilmiöistä jää noteeraamatta ihan hyvästä syystä.

Entä jos kaapissa on luurankoja, jotka kaikki ovat nähneet, mutta avain kaappiin on kadoksissa? Voisiko kulttuurijournalisti vielä könytä ylös tiedotteiden pallomerestä ja auttaa löytämään sen?

On aiheita, joista kaikki vaikenevat, mutta yksikin ääni voi synnyttää katkeamattoman kaanonin. Tutkiva journalisti Matilda Gustavsson kirjoittaa erinomaisessa teoksessaan Yhdeksästoista jäsen, kuinka #MeToo’ta seuranneiden Kulttuuriprofiili-paljastusten alla koko Dagens Nyheter -lehden toimituksen sydän tuntui ensimmäistä kertaa olevan kulttuuritoimituksessa: päätoimittaja, toimituspäälliköt ja hallituksen edustajat parveilivat kulttuuritoimittajien ympärillä ja odottivat uutisia.

Eräs este Arnault’n paljastumiselle vaikuttaa olleen se, että poikkeuksellisen huonosti käyttäytyvä kulttuurivaikuttaja herätti tuttavissaan sääliä.

Toki myöskään hienosti taustoitettu marseillelaisen sähköasentaja Jean-Claude Arnault’n elämäkerta (Yhdeksästoista jäsen) ei ole täysin omaperäisen ajattelutyön tulos, vaan pikemminkin eräänlaista mimeettistä noteeraamista. Harvey Weinstein -paljastusten ja #metoo-vyöryn vanavedessä Gustavsson oli asettanut itselleen kysymyksen: voisiko Ruotsin kulttuurielämässä olla joku vastaava vallankäyttäjä, joka käyttää asemaansa törkeästi hyväkseen? Vaikka Arnault oli eräänlainen hyväntahtoisesti hyssytelty julkinen salaisuus, josta ”kaikki” olivat kuulleet vähintään huhuja, pitkään Gustavsson ajatteli, että sellaista hahmoa ei Ruotsissa voi olla.

Yhdeksästoista jäsen opettaa myös sen, että uhrin ja pyövelin kategoriat eivät ole toisiaan poissulkevia: eräs este Arnault’n paljastumiselle vaikuttaa olleen se, että poikkeuksellisen huonosti käyttäytyvä kulttuurivaikuttaja herätti tuttavissaan sääliä. Hän ikään kuin imi itseensä sitä hyväntahtoisuutta ja auttamisenhalua, joka olisi kuulunut hänen uhreilleen.

Koska kulttuurialan todelliset uutiset saattavat olla näin houdinimaisten (tunne)lukkojen takana, kulttuuritoimittajille on määrättävä pakolliseksi vähintään yksi tiedotevapaa päivä viikossa. Ensimmäisen päivän harjoitus: pohdi, kuinka paljon valtaa saa kulttuuriin laitetulla eurolla verrattuna mihin tahansa muuhun alaan. Sitten kysy, kuka sen euron käyttää ja kenelle se maksetaan. Kysy miksi. Jalkaudu.